KALEVALAN RUNOJEN ALKUPERÄSTÄ
Esittänyt Väinö Salminen
Mieltäkiinnittävää on tutkia missä ja milloin Kalevalan runot ovat syntyneet, mikä on saanut suomalaiset ne luomaan ja mitä ovat olleet alkuaan ne Kalevalan sankarit ja salaperäinen Sampo, joihin kaikki mielikuvitukset ovat saattaneet niin keskittyä, että kansa niistä on punonut pitkiä yhtäjaksoisia runoja.
Toisessa vihkosessa on selitetty, miten jokainen Kalevalassa tavattava runo on kokoonpantu monen monituisista eri runoista ja saman runon toisinnoista. Kun tahdomme päästä selvyyteen Kalevalan runojen aiheiden alkuperästä, on kokonaan jätettävä painettu Kalevala ja sen Lönnrotin kokoonpanemat runot ja otettava tutkimuksen alaiseksi runot sellaisina kuin niitä kansa on laulanut. Jokainen yksityisruno on ollut monen vaiheen alainen, sitä on jatkellut ja muovaillut monien sukupolvien mielikuvitus, se on muistitietona kulkeutunut seudusta toiseen, ennenkuin lopulta joutui runonkerääjäin papereihin ja sitä tietä pysyväisesti Lönnrotin ja sittemmin tutkijain käytettäväksi.
Mutta mitenkä saattaa tutkija selvitellä yksityisrunojen vaiheita menneinä aikoina, silloin kuin ne vielä olivat vain kansan muistin varassa; kirjalliset muistomerkithän eivät kauas taaksepäin ajassa ylety?
Jo Lönnrot huomasi, että samaa runoa eri paikkakunnilla laulettiin aivan eri tavalla. Kun myöhemmin on kerätty valtavat määrät toisintoja, on tultu huomaamaan, että kansa samalla seudulla yleensä laulaa jotakin runoa samalla lailla. Mitä kauempana muistiinpanopaikat ovat toisistaan sitä erilaisempia ovat toisinnot. Saattaa aivan asteittain seurata mitenkä runo piirre piirteeltä muuttuu eri paikkakunnilla. Usein ei kahden toisistaan etäällä olevan seudun runoja tuntisi samoiksi, ellei olisi selvillä kaikista välimuodoista. Kun jonkun seudun runossa vielä tapaa vierasmurteisia sanoja, joita ei monesti ole edes oikein ymmärretty sekä paikkakunnalle outojen luonnonpaikkojen, eläinten ja kasvien nimiä, niin voidaan niistä päättää mistä käsin runo on kuultu. Täytyy olettaa, että runot niinmuodoin ovat levinneet paikkakunnalta toiseen ja kun tätä runojen kulkua lähemmin tarkastaa, huomaakin, ettei ajan hammas yleensä niin nopeasti vaikuta runojen muotoon kuin paikkakunnalta toiseen kulkeutuminen. Mielikuvitukset ja laulut jäävät kautta sukupolvien perintönä vanhemmilta lapsille, niinkuin puheenparsikin, eivätkä nopeasti muutu. Mutta niinkuin murre tulee yhä vieraammaksi, mitä kauemmas kotiseudultasi kuljet, niin sama runokin vaihtelee. Vieras saattaa kuulemansa käsittää väärin tai lisätä ennestään tuttuja samaan suuntaan käyviä säkeitä. Tuollaiset pikkuseikat kuin paikkakunnalla muuten outojen käsitteiden, sanojen ja itse juonen väärinymmärtäminen siis juuri ovat tärkeitä runon ikää ja kotiperää tutkittaessa.
Mutta miten runot kulkevat paikkakunnalta toiseen?
Pidoissa ja juhlina, kun väkeä oli koolla, harrastettiin laulua, sillä olihan laulajille edullista että kuulijoitakin oli. Sellaisissa tilaisuuksissa saattoivat runoniekat jopa veikaten lyödä kädet kätehen ja tyhjentää sanaisen arkkunsa koko sisällön. Pitopaikoissa kun oli koolla naapurikylien väkiä, opittiin siis lähiseutujenkin virsiä. Aviosiippa otettiin usein myös toisesta kylästä. Tämä tietysti lauloi oman kylänsä virsiä »värttinätä väätessänsä», joten ne miniän mukana kotiutuivat. Salokylän asukas saattoi myös kuulla liikekeskuksissa matkustaessaan uusia tarinoita ja lauluja, joita sitte koetti kotona uudestaan laulaa. Ellei niitä sana sanalta muistanut, muutti hän ne tuttuun laulutapaansa, soinnutellen joukkoon muista yhteyksistä muistamiansa säkeitä.
Kehittynein laulutapa ja suurin rakkaus Kalevalan aiheisiin kertomarunoihin on ollut Vienan läänin asukkailla. Painetun Kalevalan runot perustuvat suurimmaksi osaksi heiltä saatuihin toisintoihin. Kalevalan kertovaisia runoja laulettiin kyllä viime vuosisadalla vielä kautta koko Vironmaan sekä Inkerissä, missä vain on suomalaista väestöä, Karjalan kannaksella, Laatokan länsi- ja pohjoisrantamilla, Suomen Karjalassa, Pohjois-Aunuksessa ja Vienan läänin läntisessä osassa. Mutta mitä etelämmäksi tuota kertovaisten runojen varsinaista laulualuetta tulemme Vienan läänistä, sen lyhyemmiksi ja yksinkertaisemmiksi runot muuttuvat.
Viron ja Inkerin runoissa on lyyrillinen aines rikkaimmin edustettuna. Lyyrillisiin, tunnelmarunoihin, verrattuna on pitkiä kertovaisia runoja siellä vähän. Tuohon niin sanoakseni lyyrilliseen katsantokantaan eteläisellä runoalueella on tietysti omat luonnolliset syynsä. Siellä viljelee eniten vain naisväki lauluja ja siksipä ne ovat lyhyenläntiä leikki-, pila-, kosio- ja tunnelmarunoja ja balladeja. Nämä alueet ovat olleet aateliston — saksalaisen, ruotsalaisen, liettualaisen, puolalaisen ja venäläisen — temmellyskenttänä. Ei ollut kuin Suomen Karjalassa ja Vienan läänissä partasuilla uroilla aikaa miettiä salaperäisiä runoja kotiaskareissa ja metsästys- sekä kalastusretkillä. Edessä oli jokaisella miehellä orjan työt. Joukolla raadettaessa pehtorein ruoskan alaisina ei tehnyt mieli punoa runomuotoon taruja, siihen ei ollut rauhaa ja tuskinpa työn touhinassa olevista sellaiselle sai kuulijaakaan. Häihin ja juhliin sopivat niinikään paremmin lyyrilliset sepitelmät. Virolaisen heimon koillisin osa, Peipusjärven lounaisella rannalla oleva Setumaa, on ollut rauhallisempi kolkka kuin muut osat eteläisestä laulualueesta. Räikeät vieraat kulttuurivirtaukset ja olojen muutokset eivät siellä ole tukahuttaneet hiljaista mietiskelyä ja siellä elääkin senvuoksi alueen pienuuteen verraten rikas muinaisaikainen runolaulu. Mutta valitettavasti se on jäänyt eristetyksi, vaikuttamatta Kalevalan kehitykseen, sillä setukaiset ovat muilta oppineet runoaiheita, mutta muut eivät ole heillä opissa olleet. Runojen näet on huomattu kulkevan kultturin mukana, siten että syrjäisten seutujen asukkaat oppivat lauluja muilta; mutta etäisiltä saloseuduilta eivät runot enää muuanne leviä. Siksipä oletetaan useimpien runoaiheiden kulkeutuneen sekä etelästä että Länsi-Suomesta Vienan läänin saloja kohti ja noissa rauhallisissa erämaissa vasta saavuttaneen korkeimman kehityksensä. Viron ja Inkerin paimenpoikain laulut, naisten lyyrilliset tunnelmat, joissa »minä» on kaiken keskustana tai Länsi-Suomesta käsin kuullut pyhimystarut ja loihtuaiheet liittyvät Vienan Karjalan partasuun laulajan huulilla kaikki heidän haaveksimiensa sankarien Väinämöisen, Ilmarisen, Joukahaisen, Kullervon ja Lemminkäisen ja salaperäisen Sammon kuvauksiin.
Vaikkakin kertovaisia runoja on laulettu vain tuolla kapealla kaistaleella Virosta Vienan läänin pohjois-osaan saakka, on silti aiheita, joko suorasanaisia tai runomitallisia voitu saada myöskin Suomesta, joten koko Suomen suomea puhuva kansa ja virolaiset ovat olleet mukana Kalevalaa luomassa. Prof. Kaarle Krohn on laajoissa tutkimuksissaan koettanut tehdä pesäjaon siitä missä käsin eri runoaiheet ovat syntyneet. Hänen tutkimuksiensa mukaan on Länsi-Suomi antanut lukuisimmat ainekset Kalevalan kertomarunoihin — kokonaista 23 aihetta, niiden joukossa sellaiset kuin Kilpalaulanta, Väinämöisen ammunta, Verentulva Polvenhaava-runossa, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen runo, Sisaren turmelus y.m. Virosta alkuisin on 20 eri aihetta, m.m. Luomisruno, Iso tammi, Ansiotyöt, Iso härkä, Kultaneidon taonta ja Kanteleen synty. Inkeriläisten osuus rajoittuu pariin kertomarunoon ja »pohjoisilla karjalaisalueilla syntyneeksi jää tuskin ainoatakaan runon alkuluonnosta».
Karjalaisten ansioista Kalevalan runoihin sanoo Krohn m.m.: »Vaikka he eivät olisikaan mitään muuta tehneet kuin muistissa säilyttäneet Länsi-Suomesta vähiin jälkiin kadonneita runoja, oltaisiin heille siitä suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta he ovat tehneet paljoa enemmän. Jos vertaamme virolaisia runoja, vaikkapa vaan lähempiin länsi-inkeriläisiin, niin havaitsemme helposti, että karjalaisilla laulajilla on ollut erikoinen runollinen lahja, joka ilmenee sekä runon piirteiden edelleen kehittämisessä että eri runojen yhdistelemisessä. Kehittämiskyky saattaa siinä määrin lähetä uuden aiheen luomista, että toisinaan on vaikea päättää, onko lisäoksa samasta puusta kasvaen haarautunut vai onko se toisesta puusta ymppäämällä istutettu. — — Taipumus runojen yhdistelemiseen, jonka tekee mahdolliseksi kaikille yhteinen runomitta, kuuluu tosin yleensä Suomalais-virolaisen kansanrunouden ominaisuuksiin. Mutta sen lisäksi edellyttää runojen järjestäminen varsinaiseksi jaksoksi toimivaa henkilöä, joka tapausten vaihdellessa pysyy samana. Viron runoilla ei ole muuta yhteistä henkilöä kuin laulajan oma minuus, joka tosin voi tunnelmansa pukea yksinkertaiseen kertomukseen itsestänsä, mutta joka subjektiivisena ja lyyrillisenä ei mitenkään kykene moniosaista eepillistä jaksoa kannattamaan. Inkerissä sitä vastoin tapaamme, paitsi Neitsyt Maarian ja Luojan virsien yhdistelyltä, yhtäjaksoisen sarjan Kalervon pojan seikkoja. Pohjoisilla runoalueilla, varsinaisesti karjalaisilla, saa runojen kehitys sekä niiden yhdistely vähitellen koko runoaineiston valtaansa. Runoaineksissa tapahtuu seuloutuminen, sekaantuminen, sulautuminen ja uudelleen kiteytyminen. Eteläisempien runoalueiden eepillisistä aiheista ovat toiset jääneet tykkönään käyttämättä, toisista on otettu ainoastaan erinäisiä kohtia. Enimmät kertovaisista aiheista ovat liittyneet muutamiin harvoihin päähenkilöihin. Entisten aiheiden yhteydessä saattaa tapahtua niin täydellinen sulautuminen, että syntyy ihan uudenveroinen ja samalla kaikkia alkuluomia rikkaampi juoni. Samoin eri kuvausten kohdistuessa samaan henkilöön voi kehittyä yhtä eheä, vaan kaikkia alkukuvia täydellisempi luonne.»
Selvitettyään mistä seuduilta runojen kotiperä on etsittävissä asettuu tutkijan vastattavaksi kysymys, milloin ne ovat syntyneet. Lönnrot itse oli sitä mieltä, että ne olivat alkuisin jo permalaisvallan ajalta Vienan meren eteläpuolelta. M.A. Castrén piti niitä miltei ikivanhana perintönä. Hänestä suomalaiset olivat tuoneet osan runoaiheistaan mukanansa jo uraalialtailaisen suvun alkukodista Pohjois-Aasiasta. Aug. Ahlqvist väitti Kalevalan runojen syntyneen n. 1000 vuotta sitte karjalaisten (bjarmien) keskuudessa Vienan meren rannoilla, muuhun Suomeen oli niistä muka joutunut karjalaisten mailta vain joku pirstale.
Julius Krohn oli runojen ikään nähden suunnilleen samaa mieltä kuin Ahlqvist, mutta piti Venäjän Karjalan runoja kehityksen viimeisenä asteena. Hän sekä A. Borenius (Lähteenkorva) ensimäisinä huomasivat niiden etelästä käsin kulkeutuneen. Julius Krohn oletti suuren osan runoista olevan luonnontarustoa sekä lainoja skandinaveilta, liettualaisilta, ja venäläisiltä.
Kaarle Krohn on tutkimuksissaan siirtänyt runojen synnyn sangen myöhäisiin aikoihin. Hän sanoo, että »alkuluonnokset läntisillä ja eteläisillä runoalueilla ovat enimmäkseen syntyneet katolisella keski-ajalla ja että niiden kehitys itäisillä ja pohjoisilla runoalueilla on tapahtunut pääasiallisesti uudella ajalla». Siis Castrénin 6000—10,000 vuotta supistaa nykyinen Krohnin edustama suunta muutamaan vuosisataan. Pakanallis-aiheisia ovat hänen tutkimustensa mukaan vain: Väinämöisen ammunta, Kilpalaulanta, Vellamon neidon onginta, Ohran kylvö, Ison sian runo sekä Sämpsän noudanta. »Mutta näidenkään alkuperää ei ole välttämättä siirrettävä puhtaasti pakanalliseen aikaan.»
Historiallisen taustan todistaa Krohn olevan runoilla: Hiiden hirven hiihdäntä, Ahti Saarelainen, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen runo sekä Untamon ja Kalervon pojan runolla, koska »näissä kuvastuvat kauppasuhteet Vironmaan eli Gottlannin kanssa, ryöstöretket Itämerellä ja viholliset välit Varsinais-Suomen rannoilla suomalaisten ja ruotsalaisten välillä». »Suurin vaikutus länsisuomalaiseen runouteen on kaiketi ollut katolisilla legendoilla (pyhimystaruilla), joihin Kalevalan kertomarunoista perustuvat: Verentulva Polvenhaava-runossa, Onni pojan ajelu, Pötöisen pojan Päivölän retki, Kirkon ainepuun etsintä, Tuonelassa käynti, Luojan laivaretki, Päivän päästö.» Pakanalliset nimet siis näissä olisivat »painautuneet kristillisen pohjakuvan päälle».
Kysynet minkälaisista alkukudelmista tutkimus (Krohn) selittää kansamme luoneen nuo meille tutut ja rakkaaksi käyneet Kalevalan sankarien hahmot.
Alotamme kertomarunojen suurimmasta sankarista Väinämöisestä. Mikael Agricola sanoo häntä hämäläisten jumalaksi, joka »virdhet tacoi», Väinämöistä koskevat runot edellyttävät ensinnäkin sisältönsä puolesta, että hän on kansan mielikuvituksissa elänyt veden toimivana jumalana. Väinämöisen kertosanana käytetään Suvantolaista ja itse Väinä-sanan oletetaan merkitsevän salmea.
Runossa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta esiintyy monta piirrettä, joiden on katsottu todistavan Väinämöisen olevan vedenjumalan. Selvällä meren selällä tai järven jäällä kerrotaan Inkerin runoissa hänen Joukahaisen kanssa ajaneen vastatuksin, niin että vemmel puuttui vempelesen, rahe rakkehen takertui. Ja samassa tilaisuudessa kehuu tuo laulaja ijän-ikuinen merenpohjan muodostamista omaksi työkseen. Väinämöisen ammunta tapahtuu Karjalan runoissa niinikään »ulapalla aukealla» ja on mainitun runon kieliasussa huomattavissa seikkoja, jotka todistavat sen olevan Länsi-Suomesta käsin peruisin, joten se siis olisi syntynyt Itämeren vesien rannoilla. Jo täällä olisi samalla syntynyt käsitys vedenjumalan soitannollisuudesta, soittoa rakastavaksihan ruotsalaisetkin kuvittelevat Näkkiä. Karjalaan ennätettyään tuo käsitys Väinämöisen laulun rakkaudesta saa yhä yltyä; jos hän ammuttaisiin, niin ilo ilmoilta katoisi, laulu mailta lankeaisi. Tämä soitannollinen veden jumala on sitte kansan mielikuvituksissa käynyt yhä inhimillisemmäksi, hänestä on tullut sankari ja tietäjä.
Länsi-suomalaisissakin Tulensynty-loitsuissa Väinämöinen ja Ilmarinen välähyttävät salamoita keskellä merta. Itä-Karjalassa hänen nimensä jo liittyy sokeasta kanteleensoittajasta, Luojan Laivaretkestä, Polvenhaavasta, Päivänpäästöstä ja Kilpakosinnasta kertoviin runoihin. Vienan läänissä Väinämöinen vielä on Sammon taonta- ja Tuonelassakäynti-runoon liittynyt.
Mutta selvitelkäämme mitenkä Väinämöisen personallisuuteen on liittynyt kuvauksia kristillisestä aatepiiristä!
Oletetaan, että kun Karjalan kansa on kuullut hämäräperäisiä katolisia kertomuksia suuritietoisesta jumalan pojasta, on se nuo legendat helposti yhdistänyt Väinämöiseen, jota sanotaan joskus runossa »pätöiseksi pojaksi» ja hänen loitsujansa pyhiksi sanoiksi.
Runoissa kerrotaan, mitenkä Väinämöinen veisteli vuorella venettä ja kirves luiskahti polveen. Kun tahdottiin kuvata polvesta pursuilevan veritulvan suuruutta juolahti laulajain mieleen kuulemansa kertomukset »pyhän urohon», Vapahtajan veren vuodatuksesta, jota hengelliset laulut kuvailivat niin valtavaksi, että se tulvi yli koko maan. Ei tietysti ole tarvis olettaa, että koko runo Väinämöisen veneen veistosta, polven haavasta ja tietäjän etsinnästä veritulvan tukkijaksi on kristillistä alkuperää, mutta ei käy kieltäminen, että esitys on saanut vauhtia ja lisäpiirteitä kristillisistä taruista.
Väinämöisen matkan Tuonelan oraa etsimään arvellaan olevan niinikään kristinopin vaikutuksesta syntynyt; runoniekat ovat siinä sovittaneet Väinämöiseen Vapahtajan retken manalaan.
Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan, miten Väinämöisen on väistyttävä kristinopin tieltä. Se on kokoonpantu kahdesta eri katolisaiheisesta runosta Marketan ja Neitsyt Marian lauluista. Karjalan kannaksen Marketan runoissa kerrotaan, miten rikas Hannus viettelee Marketan. Akat alkavat kummeksua miksi tämä alkaa pysytellä saunassa. Eräänä päivänä löydetään portailta äsken syntynyt poikalapsi. Kaikki kieltävät olevansa viattomia ja Marketan äiti Helena lausuu jo tuomion, että isätön ja äiditön heitettäköön veteen, mutta silloin tapahtuu se ihme, että lapsi itse alkaa puhua ja ilmoittaa vanhempiensa nimet: Marketan ja rikkaan Saaren Hannuksen. Suomen Karjalassa haetaan tuon lapsen ristijäksi pappi, mutta tämä kieltäytyy kastamasta lasta, jonka vanhemmista ei ole tietoa, käskeepä muutamissa toisinnoissa hävittämään koko sikiön. Silloin pienokainen itse mainitsee vanhempiensa nimet, huomauttaapa vielä että itse ristijä ansaitsisi tulla roviolla poltettavaksi tai veteen hukutettavaksi. Vienan-läänin runoissa taas on Virokannas ristijänä, ja eräässä runossa itse Väinämöinen tuomitsijana määrää lapsen suolle vietäväksi. Poika tokaisee, ettei tuomaria itseänsäkään suolle viety, vaikka häpäisi oman äitinsä. Silloin Väinämöinen laulaa itselleen vaskisen purren ja häpeissään ohjaa sen meren pyörteeseen, kurimuksen kulkun alle. Karjalan laulajat lisäävät — aivan samaten kuin kuvittelevat kaikki kansat lempisankareistaan — että Väinämöinen suurine tietoineen vielä kerran on palaava.
Kristillisistä myöhäisinä aikoina runoon liittyneistä koristeista huolimatta on Väinämöisestä kertovissa runoissa paljonkin alkuperäistä suomalaista mielikuvitusta.
Ilmarinen on ehkä vanhimpia suomen suvun jumaluuskäsitteitä. Hänen kuviteltiin hallitsevan ylisissä ilmoissa, josta iski salamoita. Myöskin votjakeilla on ollut käsitys Inmar-nimisestä ilman haltijasta. Agricola mainitsee Ilmarisen hämäläisten jumalien luettelossaan sanoilla: »Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edheswei.» Samanlainen käsitys ilmaantuu eräässä merimiesten loitsussa, jossa sanotaan: »pane poskes pussuksiin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry.» Helppo oli kansan mielikuvituksissaan yhdistää tämä ilman jumala, joka samalla oli taivaan kannen kalkuttaja, inhimillisempään seppään, etenkin suorittamaan sellaisia sepäntöitä, jotka tuntuivat muille mahdottomilta. Inkerissä esiintyy Kultaneidon taonnasta kertovassa runossa Ilmarinen Viron sepon sijalla. Karjalassa Ilmarinen jo on Raudansynty-loitsuissa raudan keksijänä ja liittynyt samalla tavallisena inhimillisenä seppona kilpakosijana Sampo-retkelle. Vienan Karjalassa hän on ihmeellisen Sammon takojana ja samaten kuin Väinämöinen Antero Vipusen vatsasta tietojen etsijänä. Vasta pohjoisemmilla runo-alueilla kaikista pikkupiirtosista on kehittynyt tuo toimellinen aito suomalainen tyynen suomalaisen sepän kuvaus, siellä hänet laulajat jo esittävät inhimillisenä personallisuutena.
Lemmikäisen kuva Kalevalassa on luotu kolmesta eri urhon haamosta: nuo runojen sankarit ovat: Ahti, Kauko ja Lemminkäinen. Näidenkin runojen alkujuonen arvellaan olevan Länsi-Suomesta peruisin. Kaukamoinen lähtee piilemään nimettömään saareen, tehtyänsä juomingeissa miesmurhan. Krohn arvelee Kaukamoisen lähteneen ruotsalaisten kostoa pakoon ja että noissa kolmessa runossa kuvastuisi ne kireät naapurien välit, jotka sukulaisuus-suhteista huolimatta pysyivät suomalaisten ja ruotsalaisten kesken Länsi-Suomen rannikoilla.
Lemminkäis-runot kertovat miehestä, joka menee miehelässä olevan sisarensa vieraaksi. Sisar asettaa veljensä tielle käärmeistä punotun aidan ja kahle-koirat. Taloon tullessa tarjotaan hänelle juotavaksi sellaista olutta, jossa vilisee matoja ja käärmeitä. Suuttuneena surmaa Lemminkäinen lankonsa ja sisarensa. Tähän runoon liittyy tavallisesti kertomus, mitenkä Lemminkäinen »pätöinen poika» matkalla saa surmansa. Tämän kuvauksen oletetaan aiheeltansa olevan kristillistä alkuperää: Tarinan Pohjolan tai Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen jätetään kutsumatta, on arveltu kansan muodostelleen raamatun kertomuksesta kuninkaan, jumalanpojan pidoista. Vielä on runon juonessa huomattu olevan seuraavat yhtäläisyydet kristillisperäisiin kertomuksiin verrattuina: Äiti varoittaa Lemminkäistä pitoihin lähtemästä; legendojen mukaan tekee Neitsyt Maria samaten Kristukselle, kun tämä lähtee Jerusalemiin pääsiäis-juhlille. Kun Lemminkäinen pidoissa laulutaidossa voittaa kaikki, on siinäkin tahdottu nähdä kertomus Jeesus-lapsesta, joka viisaudessa voitti kirjanoppineet. Kun Lemminkäinen jättää Ulappalan umpisilmän pidoissa laululla lumoamatta, niin tämä kostoksi ampuu hänet vesuputkella, jonka varaussanoja äiti ei ollut muistanut pojallensa neuvoa. Skandinavilaisissa runoissa kerrotaan Balderista, jonka mistelvesalla surmasi sokea mies. Balderinkin äiti oli vannottanut kaikki luontokappaleet, paitsi tuota pientä loiskasvia, mistelvesaa, etteivät ne hänen poikaansa vahingoittaisi. Paha Loke antaa tuon kasvin sokealle Hodrille, joka sillä ampuu tuon ylijumalan Odinin pojan. Kristuksesta on olemassa niinikään legenda, että sokea sotamies Longinus hänen kylkensä lävisti. Juutalaisessa kirjoituksessa Toledoth Jeschu tarinoidaan Jeesuksen loitsineen kaikki puut, etteivät ne ristinpuuna kestäisi. Vaan Juudas antaa ilmi puutarhassaan kasvavan kaalinvarren, joka kestää, ja siihen Jeesus hirtetään.
Sekä Skandinavian Eddan sankari Balder että Lemminkäisen kuvaukset ovat siis olleet tuntuvan kristillisen vaikutuksen alaisina.
Voimakkaasti kuvattu Kalevalan sankari Kullervo esiintyy jo kansanrunoissa jokseenkin eheänä. Eri toisinnot liittyvät tunnelmansa ja juonensa puolesta hyvin toisiinsa, kansa on tyylitellyt sen Suomen suvulle tutuista ja ominaisista aiheista, heimoriidoista. Ei tarvitse vierailta kansoilta etsiä tätä kuvausta: Erakko saa naapurin. Kumpikin tahtoisi olla yksin halmeiden, metsien ja järvien omistajia. He ovat leppymättömät toisilleen, kunnes toinen äkkiarvaamatta hyökkää väkineen naapurin kimppuun, jolloin koko naapurin väki saa surmansa. Länsi-Suomesta arvellaan Kullervo-runojen alkuperäisen aiheen olevan saadun. Runoissa näet kerrotaan Kullervon asuneen Karjalassa ja Unnon, joka Kalervon väen surmasi, Untolassa. Mynämäen kappelissa on Karjalan kylä ja muutaman kymmenen virstan päässä Laitilassa on Untamolan kylä.
Runossahan kerrotaan miten Untamo koettaa turhaan saada hengiltä Kalervon suvun ainoan henkiin jääneen pojan Kullervon, mutta häneen ei tepsi tuli eikä hirsipuu, eikä hän ota veteen hukkuaksensa. Kullervon surma-yrityksien on huomautettu muistuttavan Marketan runoa, jossa kerrotaan miten Marketan poika ehdotettiin samoin keinoin otettavaksi hengiltä. Inkerin toisintojen lisäyksistä, että Untamo tahtoi tapattaa naapurinsa kaikki lapset, on johduttu vertaamaan sitä raamatun kertomukseen Herodeksen toimeenpanemasta lasten murhasta.
Kuvaukset Kullervon voimatöistä tavataan myöskin Länsi-Suomessa satuina Kalevan pojista. Miltei ympäri Suomenhan on levinnyt satu, miten metsä taikomalla kaatuu ensi kirveeniskusta tai vain huudon kajahtaessa. Kertomus, miten emäntä leipoi kiven Kullervon leipään on ehkä ollut alkuaan lyhyt paimenlaulu.
Alkuaan ei ole arveltu Kullervorunoon kuuluneen kertomuksien sisaren turmeluksesta. Se on Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan itsenäisenä runona ja liittyy vasta Vienan läänissä Kullervo-tarustoon. Eteläisellä laulualueella on sisaren turmelijana Turo, Turon poika tai Tuiretuinen. Nimi Turo on ehkä laina skandinavilaisesta Thor, Ture, josta on niinikään olemassa jonkun verran samansisältöisiä balladeja. Sisällöltään lähempänä on venäläinen laulu yhdeksästä ryöväristä ja heidän sisarestaan sekä laulu papin pojasta Aljoshkasta, jonka aiheena niinikään on tuntemattoman sisarensa naiminen.
Kuvauksen Kullervon sodanhalusta on Lönnrot saanut alkuaan aivan itsenäisistä runoista, joita jo laulajat kumminkin useissa tapauksissa yhdistivät olennaisena piirteenä Kullervon luonteeseen.
Sampsa Pellervoisen arvellaan saaneen alkunsa germaanisesta jumalaistarustosta. Nimi Sampsa eli Sämpsä johtunee sämpsykkä-nimisestä metsäkaislasta, joka on kevään ensimäiseksi vihreänä esiin puhkeavia kasveja. Sampsa Pellervoinen on alkuaan kuulunut kylvörunoon, jossa kerrotaan, miten hänet äitinsä, maanemon, rinnalta makaamasta kesä houkuttelee ulos kylvämään.
Aino nimeä ei kansanrunoissa tavata. Kun muutamat runot alkavat säkeellä: Anni tytti, aino tytti, muodosti Lönnrot aino-sanasta ominaisnimen siten että kirjoitti sen isolla alkukirjaimella. Aino-runo Kalevalassa on pääasiallisesti kokoonpantu venäjänkarjalaisista toisinnoista. Niissä kerrotaan, miten Anni menee metsään vastaksia taittamaan, jolloin Osmoinen tai Kalevainen tulee häntä kosinta-aikeissa mairittelemaan. Anni juokse silloin pahastuneena itkien kotiin eikä ilmoita itkunsa todellista syytä muille kuin äidilleen. Äiti lohduttelee tytärtään ja neuvoo häntä aitassa pukeutumaan koristeihin ja helyihin. Mutta tyttö hirttäytyykin aittaan. Kun äiti itkee tytärpoloistaan muodostuu kyyneleistä kolme jokea, jokiin luotoja ja luodoille käkiä kukkumaan. Tämä vienankarjalainen runo taas on kehittynyt kolmesta itsenäisestä laulusta, nimittäin runoista: Katri ja Riion poika, Koristeensa kadottanut tyttö ja kyyneleiden vierinnästä ynnä tytölle kukkuvasta kolmesta käestä. Eteläiseltä runoalueelta on saatu kuvaukset että nuo kirstussa olevat koristeet, joihin Aino pukeutuu ovat päivättären ja kuuttaren lahjoittamia, miten neito riisuutuu rannalla ja että metsän eläimet vievät sanan hukuttautumisesta tytön kotiin. Ainon aaltoihin hukuttautuminen on Lönnrotin muovailema, hänestä tuntui aittaan hirttäytyminen liian epärunolliselta.
Salaperäiseen Sampoon on Kalevalassa liittynyt niin suuri osa toiminnasta, että sen ovat muutamat katsoneet olevan ikäänkuin koko eepoksen koossapitävän keskuksen. Ja eniten kaikista Kalevalan aiheista ovat tutkijainkin mielikuvitukset kiertyneet tämän tarun ympärille. Minkäänlaista varmaa selitystä, jota yleiseen olisi pidetty pätevänä, ei ole vielä olemassa. Itse runojen kokoonpanon on Kaarle Krohnin kylläkin onnistunut osoittaa ja sampo-sanan on hän johtanut sampi-kalasta, joka sittemmin olisi saanut hyvän saaliin merkityksen. Nimityksestä ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta runojen kehityksen tutkimuksesta on käynyt selville, että runon ytimenä on ollut legendan-tapainen Päivänpäästöruno.
Krohn on huomauttanut laulajain selitysten, että ellei Väinämöiseltä olisi hajotettu Sampoa, ei täällä olisi halloja eikä Pohjan tuulia, eikä maa köyhä, meri pohatta, olevan »itse luonnon opettamia Pohjan perän asukkaille. Kansamme kova kokemus, ettei täyttä eheätä onnea täällä ei ole saavutettavissa, on Sampo-virteen leimansa painanut. Onhan Suomen kansa kaikissa suhteissa saanut tyytyä ikäänkuin Sammon muruihin. Mutta se on myös oppinut näistä sirpaleista elämän mahdollisuutta luomaan.»
Ja sirpaleistahan kansamme on luonut merkillisen eepoksensakin. Monesta on ehkä tuntunu ikävältä kun tutkijat ovat noista runoista ja niiden sankareista poistaneet tarunomaisen muinaisuuden hohteen osoittaessaan vain osan olevan puhdasta perua esi-isiemme pakanallisesta jumalaistarustosta ja kotimaisista historiallisista aiheista ja melkoisen osan olevan lainaa kristillisestä aatepiiristä sekä muutamien naapurikansoilta. Mutta tulee ottaa huomioon, että vaikkakin muutamat muilta lainatut tarut ovat olleet sinä alkuaiheena, joka on saanut suomalaisen mielikuvituksen liikkeelle, niin on tuloksena ollut aivan omintakeinen runous, jossa kansamme omaperäisellä tavalla ja sävyllä, niinkuin mikään muu heimo maailmassa ei olisi sitä tehnyt, on antanut kuvan itsestään, siitä mitkä mielikuvitukset, haaveet, harhaluulot ja vaistot vuosituhansien kuluessa ovat syöpyneet tämän mietiskelevän metsien heimon veriin.