KALEVALAN RUNOJEN LAULAJISTA
Esittänyt Väinö Salminen
Niistä laulajista, joiden runoista Kalevala on koottu, sopii sanoa kuin
Antero Vipusesta, että jo:
»Haapa kasvaa hartioilla,
Koivu kulmilla ylenee,
Otsalla oravikuusi,
Havuhonka hampahilla.»
Laulut elävät, mutta unohduksiin on jäänyt, mitkä kuuset Karjalan kalmistoissa suojaavat niitä kumpuja, joiden alla lepää se polvi, joka Kalevalan lauloi. Eivätkä vain laulajain haudat ole unohtuneet, hämärään on jäänyt useimpien elämäntarinakin. Ei ole monestakaan senaikuisesta runolaulajasta tarkkaa kuvausta, joku pikkupiirtonen vain, siinä kaikki. Tunnustetaan kyllä ettei »mahti jouda maan rakohon», mutta mahtajat on kalmistoihin lapioitu muistelmitta ja muistomerkeittä. Ja nyt on jo myöhäistä selvitellä miten tuo mennyt sukupolvi saloillaan eleli, ajatteli ja unelmoi. Mielikuvituksen kudelmia heistä kyllä saattaa luoda, mutta utukuvahan on vain utukuva.
Siihen vähäänkin, mitä runonkerääjät varsinaisista Kalevalan laulajista ovat kertoilleet, on kumminkin tutustuttava, sillä voihan rakkaan vainajan pieniäkin peruja hartaudella katsella.
Kalevalan laulajia muistellessa olisi oikeastaan otettava huomioon heidän kotiseutunsa ja sen olot, sillä ympäröivä luonto ja eri paikkakuntien erilaiset tavat ovat lauluihin ja laulajiin leimansa painaneet. Kalevalan runo ei ole kenenkään yksilön työtä. Paikkansa pitävät inkeriläisen laulajan sanat:
Ei oo virret teillä tehty,
Ei oo teillä eikä meillä,
Virret on tehty ennen teitä,
Ennen teitä, ennen meitä,
Virret on kaikelle kylälle.
Etsiessämme niitä miehiä, joiden suussa oli suuri tieto, kuljemme laulun maita etelästä pohjoiseen.
Eteläisin Kalevalan runojen laulualue on Viron-maa. Tietysti eivät Virossa muistiin pannut runot vaikuttaneet Kalevalan kokoonpanoon, sillä Lönnrotilla ei noita siihen aikaan sangen vähän huomioon otettuja virolaisia runoja ollut käytettävänään. Vanhaa Kalevalaa varten ei ollut edes Inkeristä yhtään toisintoa saatavissa. Ja vähältä piti etteivät Inkerin rikkaat runoaarteet myöskin uudesta Kalevalasta jääneet pois. Vasta 1847 keksi näet Europaeus, että sielläkin viljeltiin runolaulantaa ja toi sen sekä seuraavan kesän matkoiltansa Lönnrotin käytettäväksi useita satoja Inkerin runoja. Mutta ehkä ainiaaksi on jäänyt unhoon niiden laulajain nimet, jotka hänelle sekä Reinholmille lauloivat. Sen vain tiedämme, että miltei kaikki taitavat laulajat olivat naisia.
Siihen aikaan olivat Inkerin olot synkkiä. Kruunun ja aatelin maaorjina saivat talonpojat päivätöissä raataa ja jos vapautta hieman sai ja mies tahtoi rahaa ansaita, lähti hän »isvossaa» ajamaan Pietariin, sillä siellä pääkaupungin loistossa kotoinen orjuus ehkä vähemmän muistui mieleen. Näiden orjien ja ajurein vaimot ovat laulelleet syvällisesti vaikuttavat Kullervon runot, heidän huuliltaan saatiin muistiin monta lyyrillistä kohtaa Kalevalaan, mutta muita muistoja heistä ei olekaan kuin nuo laulut, jotka he »heittelit heläjämähän».
Inkerin runoalueen katkaisee nykyaikoina Pietari venäläisine ympäristöineen. Mutta jo aivan Nevajoen pohjoispuolelta alkaa taas suomalais-asutus ja tämän n.s. Karjalan kannaksen kansakin on laulanut Kalevalaan. Tiedetään, että Toksovan, Vuoleen, Uudenkirkon tienoilta Europaeus ja Reinholm v. 1847—48 toivat satoja runoja, joita etenkin eukot lauloivat, mutta laulajien nimiä eivät kerääjät mainitse, vaikka Europaeus muuten leikkisästi kuvaakin, miten herännäiseukoille sai sanaa selvitellä ennenkuin he suostuivat runojaan ilmaisemaan. Koko Karjalan kannakselta emme siis voi nimittää ainoatakaan laulajaa, jonka runoja olisi Kalevalassa.
On siis jätettävä tämä tasainen, hiekkaperäinen kaistale. Ei siksi ettei Laatokan länsirannalla olisi ollut merkitystä Kalevalan runojen kehitykseen nähden ja eteviä runolaulajia — täältähän vielä 1890 tienoilla keksittiin laulaja, Larin Paraske, joka taisi toistatuhatta laulua — mutta siksi, että niiden nimet ja hahmot, jotka saivat kunnian laulaa Kalevalaan, ovat häipyneet tietymättömiin kuin Laatokan salaperäiset kangastukset.
Kuljemme kovia kokenutta lahjoitusmaata pohjoista kohti, laakeat kankaat muuttuvat Laatokan pohjoispuolella vähitellen metsien peittämiksi kukkuloiksi ja vuoriksi. Varsinainen Karjala erämaineen alkaa, ja samalla tulemme niille maille, joilta Kalevala pääasiallisesti on kerätty.
Aivan Savon ja Karjalan rajamailla, Kesälahdella, tutustui Lönnrot jo aivan ensimäisellä matkallaan v. 1828 Viitalassa melkoisen taitavaan runolaulajaan, kuudennusmieheen Juhana Kainulaiseen. Sanottavasti muita tietoja kuin Lönnrotin antamat ei tästä laulajasta, jonka virsiä on tallella 57, ole — kuolleen mainitaan hänen parikymmentä vuotta senjälkeen kuin runonsa antoi Kalevalaan. Kun kerääjä tuli sunnunt. kesäk. 8 p: kylään, oli Kainulainen tukinuitossa Puhoksen sahalla. Annan Lönnrotin itse kertoa tästä tapaamisesta: »Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys teki kumminkin odotuksen tavallista vähemmän ikäväksi. Päinvastoin, minua huvitti selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille. — — Vanha Kainulainen näet oli aikoinaan ollut seudun parhaita metsämiehiä ja hänen metsästäjä-onnensa riippui ajan taikauskoisen luulon mukaan osaksi metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa.»
Tiistai-iltana Kainulainen palasi kotiin, mutta vasta seuraavana torstaina ja perjantaina oli hänellä aikaa laulaa runojansa. Suurin osa niistä oli metsämiehen lukuja, mutta oli joukossa kertovaisiakin runoja.
Suistamon salokyläläisistä sai usea kunnian antaa runojansa Kalevalaan. Lähellä Jänisjärven itäistä rantaa, Laitoisten kylässä, tapasi Polén v. 1847 »virsikkään eukon», nimeltä Riitta, josta antaa kuvauksen. »Eräässä alhaisessa pirtissä», kertoo hän, »löysin eukon värtinätä vääntämässä. Eukko vähän ensiksi epäili ruveta laulamaan vieraalle, tuumien: 'Jos tuosta mikä tulee; papit sanovat tämmöisistä lauluista synninkin tulevan, mut teille tulkohon se; kolmatta kymmentä vuotta on siitä, kun enemmin osasin ja lautoinkin näitä, annan mitä maltan.' Vaikka hän nyt näin jo kotvan oli antanut laulunsa unohtukselle, niin oli hänellä kuitenkin äijä vieläki muistissa. Toinenki laulu, senni seitsemän sananlaskua, puheen-parta ja arvoitusta oli eukon päässä vieläki. Pistäen niitä omiin ja muiden pubeihin, nauratteli hän kaikkia. Niitä oikein vanhan kansan ihmisiä oli hän, niin näyltään, käytöksilleen kun puheilensaki. Leikkisä ja sukkelaki lauseissaan oli hän; vaan hyvin hellä luontonen ja sydämminenkin. Muistan kuin kyyneleet oikein karpaloissa valuivat eukon silmistä, jotain surullista laulaessa. Omat vaiheensa oli eukolle ollut; lauluissa, joita oli omiakin tekemiänsä, muistuivat ne hänelle mielehen ja tuottivat itkun silmihin.» Edelleen kertoo Polén, että Riitta oli syntyisin Ilomantsista ja siellä lapsuutensakin viettänyt, kunnes joutui miehelään ja siten kreikanuskoisen miehen kera, itse ollen luterilainen, Jänisjärven rannalle. Omiin vaiheisiinsa oli hän sovittanut huoltenalaisen valitusvirsiä ja omaksunut ne sitte niin että luuli ne aivan kokonaan itse sepittäneensä. Riitta oli taitavin kaikista Polénin tapaamista runolaulajista, neljättä vuorokautta yhteen toviin kesti muistiin kirjoittamista ja iltaisin laulelivat samassa pirtissä nuoret ja rahvaan iloksi helskytteli eräs talossa asuva suutari kannelta.
Muutaman virstan verran pohjoisempana Jalovaarassa lauloi Z. Sireliukselle samana vuonna 66-vuotinen Iivana Hätinen. Häntä nimitettiin tavallisesti Riihi-Iivanaksi, senvuoksi, että hän oli erään kauppiaan riihenlämmittäjänä.
Jänisjärveltä itään mennessä, Loimolan Lytsyssä, eleli Europaeuksen Suistamon halki matkustaessa v. 1845 muutamia hyviä laulajia. Paras niistä oli Ondrei Sotikainen. Kotipitäjässään pidettiin häntä seudun laulutaitoisimpana, ja moni myöhempi runoniekka kertoi juuri häneltä runoja oppineensa. Yhteensä saneli hän kerääjälle n. 22 runoa, niiden joukossa runon maailman luomisesta, Lemminkäisestä, kilpalaulannasta y.m. Europaeuksen Lytsyssä käydessä oli hän n. 58 ikäinen.
Shemeikkassa tutustui Europaeus useihin ukkoihin, »Karjalan henkiseen aateliin» Shemeikkoihin, joiden taitoa lähiseudun kansa kuulutteli. Esi-isän Semanan sanotaan olleen Repolan tienoilta kotoisin. 1600-luvulla hän muutti kolmen pitäjän (Suistamon, Suojärven ja Korpiselän) rajojen yhtymäkohtaan. Hänen rakentamansa talon tienoille syntyi vähitellen kylä. Tämä kanta-isä oli mahtimies, mutta pojasta, Miihkalista, tuli isäänsä suurempi. Tarina kertoo, että hän kävi salaperäistä viisautta oppimassa n.s. »Tuli-Lapissa» meren takana ja sieltä muka oli kotoisin perintönä käypä loihtijalahja. Kerääjän ensi kertaa kylässä käydessä, edusti sukua kaksi tietäjää: Jaakko Hilipoff ja Iivana Shemeikka. Monet tarinat tiesi kansa vielä jälestäpäin kertoilla Jaakonkin taika- ja loihtijamahdista. Miehen luonne ei muuten ollut parhaimpia, nuorempana lienee varastellutkin, ja pitkin elämäänsä hän oli iloinen elostelija.
Ryhdikkääksi ja reippaaksi sanotaan Jaakkoa, mutta toinen veli Iivana lienee ollut vielä vankempi, oikea jättiläinen kooltaankin. Hän oli rohkea metsänkävijä, joka ei peljännyt otteluja kontion kanssa. Metsästäjänä harrasti hän etupäässä metsämiehen lukuja ja loitsuja, mutta taisi jonkun kertovaisenkin runon.
Muista Shemeikan runoniekoista mainitsen vain veljekset Iivana ja Ondrei Ivanoffin. Heitä laulatti niinikään Europaeus. Ondrei oli taitava runolaulaja miehuudenpäivinään. Ikää ukolla riittikin, oli syntynyt v. 1809, toisten tiedonantojen mukaan jo varemminkin ja kuoli vasta kesällä 1906.
Siirtyessämme pohjoista kohti Kalevalan laulajien etsinnässä, Kuikan kylään, Suistamon ja Korpiselän rajamailla, voimme mainita David Issakaisen, joka silloin kuin Europaeus hänen runojaan uteli oli 49 vuoden ikäinen. Issakainen lauloi yksitoista runoa ja loitsua, vaimonsa Palaga Torstoinen oli miestänsä taitavampi laulaja ja antoi ehkä useamman virren kirjaan.
Korpiselän Tolvajärvellä eleli Vornasten metsästäjä- ja laulajasuku. Siitä kerrottiin, että »suuren sodan aikana» Ilomantsin puolelta rajan takaa oli muuttanut kolme veljestä asumaan Tolvasjärven saareen. Tästä suvusta nousi tietäjä Kassi Vornanen, joka tarinan mukaan hänkin meni »tulilappalaisilta» loihtuja ja runoja oppimaan. Tämän pojalta Iivana Vornasella kirjotteli Europaeus joukon runoutta.
Korpiselän saloilta itään päin olevalla Suojärvellä on osuutensa uuden Kalevalan lauluissa. Laulajista vain on ylen niukalti tietoja. O. Relander, joka myöhemmin oli selkoa ottamassa seudun runoniekoista kertoo tavanneensa Borissan Onton, joka Europaeukselle lauloi; »tässä tuvassa kirjutteli», ukko kyyneliin heltyneenä muisteli.
Suomen Karjalan pohjoisimmassa päässä Ilomantsin Mekrijärvellä on elellyt taitavin suomenpuolisista Kalevalan laulajista, Simana Sissonen. Julius Krohn sanoo, että Sissonen »kohoaa niinkuin honka viidakossa kaikkein suomenpuolisten runontaitajien yli, niin hyvin osaamiensa runojen luvun kuin myös täydellisyyden kautta». Isiltä perittyjä olivat Sissosenkin runot; kotiseudun laulutapaan ne on sommiteltu, mutta niissä on sittekin tuntuvasti laulajan omaa, joka ne tekee eläviksi ja kehittyneemmiksi kuin muiden paikkakuntalaisten esittämät. Europaeus ja sitte Ahlqvist kirjoittivat niitä muistiin. Eri kerroilla muunteli Simana runojansa, lisäten joitakin yksityispiirteitä. Uusi Kalevala sai Simanan runoista tuntuvat lisät, etenkin hänen laulamansa Sampo-runo on merkillepantava. Julius Krohn hänelle antaa tunnustuksen: »Hän osaa useimmat loitsut, muutamista parikin eri toisintoa; samoin olivat hänelle melkein kaikki Kalevalan runot tietyt, luonnollisesti siinä vähemmän edistyneessä muodossa, missä niitä Suomen puolella lauletaan. Monta hienoa, tosi runollista piirrettä, joita ei Venäjän Karjalan laulajat tunne, on kuitenkin painettuun Kalevalaan tullut Sissosen runoista.» Kaikkiaan kirjoitettiin hänen runojansa muistiin 81 numeroa, joiden yhteenlaskettu säemäärä on n. 4000. Muut senaikaiset Suomen Karjalan runoniekat eivät pääse puoleenkaan tästä määrästä. Eipä edes Vienan Karjalan laulajista kukaan runovaraston monipuolisuuteen ja yksityisrunojen lukuun nähden voita häntä ja vain Arhippa Perttunen säeluvussa pääsee Sissosen edelle. Simana Sissonen oli syntynyt n. v. 1778 ja kuoli v. 1848.
Sissosen sisar Iro oli miltei veljensä veroinen. Mentyään miehelään joutui hän Ostronsaaren Veitsyrjän kylään, jossa Europaeus häneltä pani paperille 78 runoa. Naisena ei Iro tietysti harrastanut loitsuja ja pitkiä eepillisiä runoja, vaan lyyrillisiä lauluja. Kerääjä oli mielestään luvannut hyvän päiväpalkan, puoli ruplaa päivältä, mutta eipä hänellä ollut syytä tyytymättömyyteen. Kolme neljä päivää hän näet sai olla tiukassa kirjoitustyössä, ennenkuin oli saanut Iron virret paperille, mutta antaakin matkakertomuksessaan Irosta sitte tunnustuksen, että oli Simanan vertainen, »ja häntä parempaa eikä vertaistakaan löytynyt sen jälkeen».
Samalta pihamaalta kuin Sissoset on vielä kolmaskin laulaja, nimittäin Simana Huohvanainen.
Kun Europaeus molempia kaimoja laulatteli, joutuivat nämä sanakiistaan siitä kävikö Lemminkäinen Pohjolassa vai Päivölässä häissä. Huohvanainen ei taitanut sanottavasti loitsuja, mutta eepillisiä ehkä jonkun useammankin kuin Sissonen.
Vielä yksi ilomantsilainen runoniekka on mainittava, nimittäin Arhippa Buruskainen. Tämä loismiehenä eläjä oli 1844 vuoden kirkonkirjoihin merkitty »yli-ikäiseksi»; oli siis jo 65-vuotinen silloin kuin Europaeus kävi paikkakunnalla ja kirjoitti häneltä 19 täydellistä kertovaista runoa ja loitsua. Ahlqvistkin ennätti vielä seuraavana vuonna saada talteen 5 ennen paperille panematta jäänyttä, mutta vielä samana vuonna 1846 tämä mies, jota sitte vuosikymmenet jälkeenpäin Venäjän puolella Himolassa rahvas nimitti ylimmäksi laulajaksi, vetikin viimeiset virtensä.
»Oikeaksi laulajaksi» nimittää Lönnrot Koitereen järven rannalla Kontiovaarassa 1838 tapaamaansa Mateli Kuivalatarta. »Siltä yksinään kirjoittelin vanhoja lauluja 2 päivää», kertoo Lönnrot. Kun hän eukon muistia verestelläkseen luki tälle ennen paperille panemiansa lauluja huudahti eukko: »Vieläkö nyt sitäkin maassa lauletaan ja ken sitä teille lauloi? Minähän sen ennen nuorra tyttönä ollen tein.»
Yhä pohjoisempaan saamme siirtyä Kalevalan laulajain etsinnässä ja lähteä Ilomantsista kokonaan rajan tuolle puolen, sillä Koitereen pohjoispuolella Suomessa loppuu jo varsinainen kertovaisten runojen alue. Pohjois-Aunuksessa on vastassamme synkät luonnonkauniit erämaat. Sielläkin lauletaan yleisesti vanhoja runoja, vaikkei tiedetä nimittää ketään etevää miestä, joka olisi laulanut niille runonkerääjille, joiden kokoelmia on käytetty Kalevalaan.
Menemme siis Kalevalan varsinaisille syntymäseuduille, laukunkantajain vieraanvaraisille kotisaloille, Vienan lääniin. Rajan lähettyvillä pysyttelee runoalue. Etelästä mennen on runorikkaimpina pidettävä Miinoaa ja Akonlahtea. Jo Topelius vanhempi oli saanut käsiinsä Akonlahdesta olevan laukunkantajan nimeltä Timonen, joka taisi runoja. Lönnrot sai hyvän saaliin vuoden 1832 matkallansa täältä Trohkimon Soava-nimiseltä isännältä. Ja vielä Castrén keksi kylässä uuden tähden, tietäjän, jolla loitsuja riitti kirjoittaa viisi vuorokautta. Castrén'in kokoelmissa niitä onkin lähes 40 kappaletta. Otaksutaan loihtijan nimen olleen Hova.
Aivan rajalla Hietajärven kylässä Europaeus sattui saamaan runoille eukon nimeltä Taaria, josta kertoo: »Siinä oli vanha eukko, jonka kyllä työn tuskin sain lauluille, mutta sen yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden.» Tohtori Niemi on julkaissut Taariasta seuraavat tiedot: tämä eukko ei ollutkaan tavallisia naisia. Kotoisin hän oli Latvajärvestä ja omaa sukuaan Toarie Lesoni. Kolme miespolvea sitten, eli noin v. 1800, oli kaukaa, likeltä Valkeanmerenrantaa, Suikujärvestä tullut tänne rajaseudulle mies paeten sotamiehenottoa. Hänen oikea nimensä oli Tomenttei Sikoff, mutta täällä alettiin häntä nimittää Lauri Huoviseksi, jonka nimen asianomainen itsekin omisti. Lähes kymmenen vuotta palveltuansa renkinä nai pakolainen yllämainitun Taarian, joka palveli samassa talossa, ja pariskunta saaden lehmän vuoden palkastaan, valitsi asuinpaikaksensa Kuivajärven niemekkeen Suomen puolella. Lehmänsä sitoivat he puuhun, tekivät havumajan suojakseen ja alkoivat pesää rakentaa, peltoa perata ja kaskea kaataa. Ne olivat sitkeätä ja lujaa väkeä nuo tuon ajan ihmiset. Sitä kuvaa seuraavakin Taarian itsensä varotukseksi miniöillensä kertoma tapaus. Taaria oli ollut kyntämässä kun tuli synnytyksen hetki. Vastasyntyneen kääri äiti riepuihin, jätti sen kivirauniolle, kunnes sai kynnetyksi peltosarkansa loppuun, vasta sitten läksi kotiin, lämmitti saunan ja vei pienokaisen sinne lämpiämään. Taaria eli 102 vuoden vanhaksi.
Yhä pohjoiseen mennessä tulemme pienen järven rannalle Maanselän rinteellä olevaan Latvajärven kyläryhmään. Muutamilla vaaroilla on noin puoli sataa taloa. Köyhästi noissa pirteissä eletään, usein on ruokana vain »silkkuo» (olkijauhon sekaista leipää) ja »muikieta maitoa». Paljon on tällä seudulla silti ollut antaa runoaarteita eepokseemme. 80-vuotinen vanhus oli jo paikkakunnan etevin laulaja Arhippa Perttunen kun Lönnrot v. 1834 osui tähän kylään. Mutta ukko ehti tietonsa silti vielä tyhjentää muillekin kerääjille. Cajan kävi hänen luonaan paria vuotta myöhemmin ja Castrén v. 1839. Ukon virsilipas sisälsi tosin vain 60 runoa, mutta niistä on Kalevalaan tullut enemmän kuin kenenkään muun tiedoista. Ne näet ovat sekä sisällykseltänsä että muodoltansa selviä ja elävyyttä lisäävät hienot yksityiskuvaukset. Pisin runo käsittää kokonaista 452 säettä. Yhteensä on Arhippa laulanut 4,500 säettä.
Perttusen suvun tietävät tarinat olevan lähtöisin Oulunjoen tienoilta; Arhipan isän-isän piti sieltä käsin muuttaneen Maanselän itäpuolelle. Tästä ehkä etevimmästä Kalevalan laulajasta antaa Lönnrot matkakertomuksessaan hauskan kuvauksen, joka vie meidät keskelle virrensepän jokapäiväistä elämää. Hän kertoo: »Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen.»
Ukosta runoniekkana kertoo Lönnrot: »Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muilta saatavissa.
»Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, ka siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan.»
Arhippa lienee kuollut jonkun aikaa senjälkeen kuin Castrén kävi Latvajärvellä. Ukon ennustus, ettei pojista tulisi laulajia, ei käynyt toteen. Eräästä pojasta, Miihkalista, tuli miltei isän veroinen.
Tsenanniemessä on ollut kaksi kuulua laulajaa, Petri ja Jyrki Kettunen. Jyrki lauloi jo 1821 laukunkantajana kuljeskellessan Uudessakaarlepyyssä Sakari Topeliukselle kuusi pitkää runoa, jotka tämä kokoelmassaan julkaisi. Huhtikuussa 1834 tuli Lönnrot Tsenaan ja sai aivan uusia runoja. Itse kertoo Lönnrot: »Tsenanniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhään yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: 'Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin'?» Petri Kettusen runoilijamaine johtuu etupäässä hänen itse sepittämistänsä runoista. Kanteleessa julkaisi Lönnrot erään niistä, nimeltä »Kettusen toimituksista», jossa hän leikkisästi kertoo elämäänsä ja kosintaansa.
Alammekin olla laulualueen pohjoisimmassa päässä kun rajaseutua olemme seuranneet Vuonnisen ja Lonkan kyliin. Vuonnisen kylällä, joka hajanaisina talonryhminä on ylä-Kuittijärven lounaisimmalla kolkalla, on ollut suuri merkitys Kalevalan syntymiseen nähden. Kaksi suurta tietäjää on perustanut kylän maineen: Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen. Vuoden 1833 matkallaan tutustui Lönnrot heihin. Vaassila oli silloin kunnioitusta herättävä vanhus, jonka runot jo miehen ulkomuodonkin vuoksi muuttuivat kerääjän mielikuvituksissa yhdeksän yrön ikäisiksi. Ontrei taas oli kuuluisa noita ja taisi viisikielistä kannelta helskytellä. Tärkein oli Ontrein 368 säkeen mittainen Sampo-jakso, yhtenäinen kertomus maailman luomisesta, Väinämöisen Pohjolan retkestä sekä Sammon taonnasta ja ryöstöstä. Ensin Ontreita laulatettuaan meni Lönnrot salmen toiselle puolelle asuvan Vaassilan pakeille ja sai vieläkin syvällisempiä vaikutelmia. On omituista, että vanhus ponnisti viimeiset sielun-voimansa, aivan kuin olisi aavistanut että nyt oli Suomen heimon Sammon-ainekset ahjossa; mitä ei muisti enää saattanut runomuotoon pukea, sen hän suorasanaisena jutteli. Lönnrot siitä kertoo: »Hänen muistinsa oli viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitte järjestänyt tunnetut Väinämöisen runot.»
Jonkunlaisella runoudellisella vapaudella Lönnrot tietysti liioitteli Vaassilan ja Ontrein runojen täydellisyyttä, mutta todenmukaista on, että noilla syyskuun hämärillä illoilla on ollut käänteentekevä merkitys Kalevalan syntymiselle. Näiden kalevalaisten tietäjien parissa haaveili Lönnrot Homeroksen kaltaisesta suomalaisesta eepoksesta, jonka ajan hammas oli pureksinut sirpaleiksi, mutta, josta nämä laulajat tiesivät koko joukon yhtenäistä.
Ontrei Malisen suku on Suomen puolelta muuttanut, tarinat tietävät sen olleen Hailuodolta alkuisin. Ontrei kuoli 1856 viidenkahdeksatta ikäisenä.
Lonkan kyläntapainen on pohjoisin, josta on kalevalainen runoniekka mainittava, nimittäin Martiska Karjalainen. Hän oli sukuaan karjalainen, isä oli muuttanut Kuusamon Huhmarniemestä. Martiska pystyi itsekin uusia runoja rustailemaan. Joku aika» ennen kuin Lönnrot 1834 miestä laulatti, oli tämä joutunut »ouoille oville, teille tietämättömille», josta ei »kuu keritä päivyt päästä», kuten itse laulaa, mies nimittäin vietiin vankeuteen poronvarkaudesta.
Kerääjä kertoo muuten laulattamisestaan: »Jo ennenkin oli häntä minulle mainittu oivaksi runolaulajaksi. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, niinkuin sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuolisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja.»
Käväisemme viimeiseksi tutustumassa Vienan läänin suurimmassa kylässä, laulualueen koillisimmassa perukassa, Uhtuan runolaulajiin. Tässä Keski-Kuittijärven rannalla olevassa kylässä oli, Lönnrotin 1834 siellä ensi kertaa käydessä, yhdeksättäkymmentä taloa. Vaikka jo aivan Lapin rajamailla on kylä varakas. Ei sen varakkuus ole saatu maan antimista eikä veden riistasta, vaan laukkua kantamalla. Lönnrot muistelee ensimäisestä käynnistään täällä: »Tässä kylässä viivyin koko viikon enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi uusia.»
Seuraavan vuoden matkalta mainitsee Lönnrot toisen etevän Uhtuan runolaulajan, jonka nimi lienee ollut Varahvomtta Sirkeini ja joka asusti Jamalan talossa. Annan Lönnrotin kertomukselle kokonaisuudessaan tässä sijan:
»Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman Jamalan nimisen miehen, joka esinnä lupasi 5:tä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempää runoa sanotulla maksolla ja, mitä muistaisi päällisiksi. Niin kirjoitinki kaiken päivää häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälän puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjoitin luvatuita pienempiä runoja murkina päiviin asti.»
Lonkan ja Uhtuan pohjoispuoli on jo seutua, jolla Kalevalan runot alkavat vaieta. Tosin »laulavat Lapinki lapset», mutta jylhässä perimmäisessä Pohjolassa ei ole kanteleita viritetty kertovaisten runojen säestykseksi. Itään käsin Aunuksen ja Vienan läänin rämeisille saloille mennen on niinikään laulun mahti langennut; sielläkään ei ole kalevalainen laulu liittänyt kättä kätehen, sormia sormien lomahan.