KANSANRUNOUDEN KERÄYS JA YHDISTÄMINEN KALEVALAKSI
Esittänyt Väinö Salminen
Suomalaisen kansanrunouden keräyksillä on oma historiansa, joka alkoi jo kauan ennen kuin Kalevalasta oli aavistustakaan. Se kertoo, miten vähitellen tehtiin uusia löytöjä ja miten uusien aarteiden mukana aukeni uusia näköaloja, kunnes vihdoin saatiin kokoonpunotuksi Kalevala.
Kansanrunous oli suomalaiselle hengelle jotakin niin olennaista, että jo ne miehet, jotka ensimäisinä ryhtyivät suomen kielellä kirjoittamaan, siihen huomiotansa kiinnittivät. Jo Mikael Agricola puhuu suomalaisesta kansanrunoudesta; ja ensimäisen suomenkielisen virsikirjan julkaisija Jaakko Suomalainen (Finno), selvitteli 1580-luvulla, että itse piru se on, joka kansan seassa »ylösherätti mös hänen runoians ja lauluians, — nijn että he kyllä äkist ja selwäst wirsiä cocon saidh ja teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ja Christiliset wirdhet opetan ia muistetan». Mutta näytteitä runoudesta eivät nuo uskonnolliset kirjailijat anna.
Kun tahdomme tutustua vanhimpiin kirjallisiin muistomerkkeihin kansanrunoudestamme, saamme lähteä tutkiskelemaan käräjäpöytäkirjoja. Kristillinen kirkko, jonka lukuja ja lauluja kansa käsitti väärin ja muovaili loitsurunoiksi, sai esivallan etsimään loihtijoita, rikollisina heitä rangaistaksensa. 1600-luvun alkupuolelta käräjäpöytäkirjoissa säilyneet loitsut ovat joskus kalliilla hinnalla säilytettyjä jälkimaailmalle, ne ovat »tietäjien» kidutuksella, jopa hengellä ostettuja.
Varsinaisesta kansanrunouden keräämisestä voi puhua vasta silloin kun tiedemiesten huomio oli runoihin kiintynyt, kun he alkoivat niistä etsiä tietoja kansamme muinaisista vaiheista. Daniel Juslenius oli se mies, joka ensimäisenä käänsi yleisempää huomiota suomalaiseen kansanrunouteen.
Väitöskirjassaan »Ahoa vetus et nova» (Vanha ja uusi Turku, ilmestyi v. 1700) hän huomauttaa, että talonpojat harjoittivat runoilemista yhtä hyvin kuin oppineet, vaikka heitä ei runoilijoiksi kasvateta, he ovat siksi syntyneet, ja esittää hän tässä sekä muissa kirjoitelmissaan muutamia kansanrunoja. Jusleniuksen keräämät runot hävisivät tulipalossa, mutta hänen kirjoituksensa innostuttivat monia keräämään ja tutkimaan kaikkea mikä koski Suomen kansan menneisyyttä. Jusleniuksen vaikutuksesta ehkä heräsi harrastus suomalaiseen runouteen miehessä, jonka nimi aina on mainittava ensimäisenä, kansanrunouden tutkimuksesta ja keräyksestä meillä puhuttaessa, nimittäin Henrik Gabriel Porthanissa. Syntymäseudullaan Viitasaarella hän oli kaiketi jo lapsena monesti saanut nukahtaa hiljaisen runovirren hyräilyyn. Matkoillaan hän usein kuuli talonpoikaisjoukkueiden lauluilla aikaansa viettävän levähdyspaikoilla. Kun hän sitte miehistyttyään luki Jusleniuksen (Porthan oli Jusleniuksen veljentyttären poika) suomen kieltä ja kansanrunoutta ylistäviä kirjoituksia, muistuivat mieleen nuo lapsena kuullut laulut, niissä pulppuileva raikas kieli ja omituinen sävy, ja niin heräsi innostuneessa halu näyttää kansallisuudestaan välinpitämättömälle vallassäädylle, mitä kauneuksia oli kätkettynä suomenkieleen ja kansanrunouteen. Hän muovaili suomalaisesta runoudesta väitöskirjan »Dissertatio de poesi Fennica» (tutkielma suomalaisesta runoudesta), jota 1766-68 ilmestyi kaikkiaan viisi osaa. Se on runousoppi, jossa tekijä hyvällä suomalaisella kieliaistillaan ja kansanrunoudesta ammentamillaan virkeillä aineksilla koettaa johdatella sivistyneitä sointuvampia taiderunoja sepittämään ja samalla kansanrunoja ymmärtämään. »Sillä en katso häpeäksi vain sitä», sanoi Porthan »että synnynnäinen suomalainen ei tunne runouttamme, vaan sitäkin, ettei hän ymmärrä sitä ihailla». Aineksia keräsi Porthan itse matkoillaan, etenkin Savossa, mutta ymmärsi myös ystävillään keräyttää. Hän viittoili varsinaisiksi runojen saantipaikoiksi Pohjanmaan, Kajaanin kihlakunnan, Savon ja Karjalan. Kun itse siirtyi muita aloja tutkimaan, kasvatti hän itselleen oppilaita, jotka olivat valmiit tutkimuksia jatkamaan. Eräs oppilaista, Kristian Lencqvist ehkä kokosi itse aineksia, mutta sai joukon runoja isältään ja Porthanilta, jonka ohjauksella kirjoitti väitöskirjan muinaisten suomalaisten mytologiasta. Ahkerin tämän aikakauden kerääjistä oli Kristjrid Ganander. Vaatimattomana kappalaisena Pohjanmaalla kiintyi Porthanin tutkimuksista hänenkin huomionsa siihen, että runoja on: »ylönpaljon ylimaassa, sakialta Savonmaassa, pitkin koko Pohjolata». Parin vuosikymmenen kuluessa keräämistään aineksista hän laati suomalaisen mytologian, jolla tosin ei ole suurta tieteellistä arvoa, mutta siinä on säilynyt monta runonäytettä.
Porthanin kuoltua lakkasi joksikin aikaa kansantietojen keräily- ja tutkimisinto. Suomi oli astunut uusille valtiollisille urille. Kaikki tieteet ja koko henkinen elämä olivat jonkun aikaa lamassa, virkamieskoneisto vain toimi. Kansallisuudestaan vieraantuneesta vallassäädystä ei voinut odottaa suomalaisen (suomenkielisen) sivistyksen luojia. Oli astuva esille uusi, tarmokas, kansan riveistä noussut polvi.
Porvoon lukiolainen, Iitistä kotoisin oleva suutarin poika, Antti Juhana Sjögren, lainasi kirjastosta Herderin kirjoituksia. Niistä huomasi hän ensi kerran, että muualla maailmassa koottiin kansanlauluja ikäänkuin suuria aarteita talteen ja julkaistiin. Hän näki, että esim. Saksassa oli julkaistu pari kokoelmaa, jotka sisälsivät kansanlauluja eri kielillä ja että niissä oli näytteitä vieraiden kansojenkin runoudesta, josta kaikui ikäänkuin »kansakuntien, vieläpä itse ihmiskunnan elävä ääni — iloisena ja surullisena, leikillisenä sekä totisena». Lukiotoverinsa ja ystävänsä Abraham Poppiuksen kanssa hän päätti »kädellä ja suulla», että he molemmat, jollei kukaan muu, seuraisivat Herderin aatteita ja kokoisivat kaikkea, mikä valaisisi Suomen kansan henkistä elämää. Itse ei Sjögren noita unelmia päässyt toteuttamaan ennenkuin runsaan vuosikymmenen viertyä siitä ajasta, jolloin hän tuon aatteen oli keksinyt. Vasta vuosina 1824—25 hän joutui matkoille Suomen Karjalaan ja Vienan lääniin, josta keräsi rikkaan kokoelman kansanrunoutta, n. 200 runoa, jotka Lönnrot käytti vasta uuteen Kalevalaan. Mutta hän ei ollut turhaan haaveillut, sillä Poppius kirjoitti jo 1814 ollessaan kesälomalla Juvalla muistiin runoja ja Sjögrenin aate innostutti vielä samana vuonna toisenkin nuorukaisen, ylioppilas Kaarle Akseli Gottlundin, itsepäisen miehen, joka ryhtyi keräyksiin sellaisella innolla, ettei kukaan ennen Lönnrotia. Kesällä 1815 ja seuraavan syksyn ja talven kuluessa sai hän kirjoitetuksi n. 150 loitsua, 100 runoa sekä saman verran lauluja. Seuraavana vuonna joutui Gottlund Upsalaan opintojaan jatkamaan. Siellä avautuivat hänen silmänsä, samoinkuin Poppiuksen ja Arvidsoninkin, näkemään, että ruotsalainen kulttuuri oli suomalaiselle vierasta, että suomalaisten oli luotava oma sivistys, jos mielivät pysyä omana kansakuntana.
Seikkailuhaluisena, kunnianhimoisena ylioppilaana, joka oli päättänyt kohottaa heimonsa ja sen keralla omankin nimensä maineeseen, teki Gottlund vv. 1817 ja 1821—22 monivaiheiset matkansa Helsinglannin, Taalain ja Värmlannin suomalaismetsiin. Hän kokosi metsäsuomalaisilta m.m. toista sataa numeroa kansanrunoutta. Heitä varten julkaisi hän ensimäiset suomalaiset yksinomaan kansanrunoutta sisältävät kirjaset »Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi». Gottlund myös ensimäisenä ennusti, että jos vanhat runot »kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi — niin siitä syntyisi uusi Homeron, Ossianin laulujen tai Niebelungenlieden vertainen teos, jolla Suomen kansa omituisen luomisvoimansa loistossa saavuttaisi sekä oman että vastaisen ajan ihmettelemisen». Eeposta ei Gottlund luonut, mutta suuret runoaarteet hän keräsi — kaikkiaan yhdeksättä sataa toisintoa — vieläpä oli saksalaiselle tri Schröterille avullinen saattamaan runojamme ulkomaalaistenkin tietoon.
Suomalaisuuden esitaistelija Aadolf Iivar Arvidsson piti yhtenä kansallisena velvollisuutenaan kerätä suomalaista kansanrunoutta, sillä hän oli vakuutettu, että kirjakieli siitä rikastuisi. Ystävänsä Eerik Antti Crohnsin kanssa, joka oli jo aikaisemminkin kerännyt runoja, lähti hän v. 1819 Pohjois-Savoon runonkeruumatkalle. Tietäjiä he enimmäkseen tavottelivat ja toivatkin saaliinaan n. 125 runoa.
Samana vuonna liikkui äärimäisillä pohjan perukoilla kieltä ja kansanrunoutta tutkimassa Reinhold v. Becker. Seuraavana vuonna ryhtyi hän suomenkielisessä lehdessään »Turun Viikko-Sanomat» puhumaan kansanrunoudesta, yrittipä v. 1820 Turun Viikkosanomia varten panna kokoon yhdenjaksoisen kertomuksen kaikista niistä runoista, joissa puhuttiin Väinämöisestä, ollen siten tavallaan Lönnrotin edeltäjä.
Kaikessa hiljaisuudessa keräili jokunen pappismies runoja, etenkin Pohjanmaan puolelta. Tuollainen hiljainen kerääjä, joka ei tarvinnut ulkonaista herätystä, vaan jota itse runot viehättivät, oli piirilääkäri Sakari Topelius. Hän oli perinyt sukunsa taiteellisia taipumuksia. Suvun juuret ovat, kuten tietty, suomalaisia ja kasvaneena suomalaisena pysyneessä Oulussa ei hän päässyt edes kansan kielelle vieraantumaan. Jouduttuaan rokotusmatkoilla vv. 1803—04 kiertelemään kyliä aina Pohjois-Savosta Kemijärvelle, alkoi hän kirjoitella muistiin runoja. Virkamatkoillaan v. 1820 putosi Topelius jäihin ja oli kylmettymisen seurauksena, että hän ainiaaksi menetti liikuntakykynsä. Mutta harrastus runouteen ei silti sammunut. Tuntuu kuin runot itse olisivat pyrkineet ilmoille. Jonkun aikaa onnettomuuden jälkeen osui näet Topeliuksen luo Uuteenkuarlepyyhyn pari vienan-karjalaista laukunkantajaa. He osasivat paljon täydellisempiä kertoma-runoja kuin Topeliuksen ennen tuntemat. Siitä saakka olivat kaikki Vienan Karjalan tukkukauppiaat tervetulleita hänen luoksensa. Kirjoituslauta polvillaan hän niitä kamarissaan kirjoitteli. Vuonna 1822 hän alkoi työnsä tuloksia julkaista painosta nimellä »Suomen kansan runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja». Julkaisua ilmestyi kaikkiaan viisi vihkoa. Luultiin ennen yleiseen, ettei kansan suussa enää eläisi täydellisiä runoja, mutta nyt saatiinkin ensi kerta nähdä, että saloilta oli saatavissa pitkiä eepillisiä runoja.
Kuolema keskeytti Topeliuksen julkaisu- ja keräilytyön. Karjalan erämaitten salaisuudet odottivat yhä miestä, joka ne vetäisi ihmisilmoille. Kaivattiin kansan miestä, kansanrunoilijaa ja haaveilijaa, joka kätköistä etsisi yhä uusia aarteita ja käyttäisi hyväkseen entisiä saavutuksia ja vihjauksia siitä, että parhaat runolähteet olivat Karjalan korpimailla, vieläpä rajan tuolla puolen. Topeliuksen kuollessa olikin jo toinen mies ilmestynyt työtä jatkamaan: Paikkarin torpassa syntynyt räätälin poika Elias Lönnrot.
Varattomana täytyi Lönnrotin ensimäiset ylioppilasvuotensa (1822—27) olla kotiopettajana. Laukon kartanossa, jossa hän useat kesät oleili professori Törngrenin kotiopettajana, kuuli hän kauniin kansanlaulun Elinan surmasta ja kirjoitti sen muistiin. Laukon omistajan sukulaisia sattui olemaan jo mainitsemamme Turun Viikkosanomien toimittaja R. v. Becker. Tämän johdolla tutustui Lönnrot siihen vähään mitä Porthanin ajoista alkaen oli suomalaisesta kansanrunoudesta kirjoitettu ja oppi hajanaisia runoja jatkelemaan yhtenäisemmiksi. Beckerin vaikutusta näkyy siinäkin, että Lönnrot maisteriväitöksekseen v. 1827 kirjoitti latinankielisen tutkielman »De Väinämöine priscorum Fennorum numine» (Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta). Vielä samana vuonna Turun kaupunki paloi, ja toinen osa väitöskirjaa hävisi tulipalossa. Kun luennot yliopistossa kaupungin palon vuoksi lakkautettiin, joutui Lönnrot kotiinsa Sammattiin. Mutta hänellä ei ollut enää käsillä se kultainen lapsuuden aika, jolloin saattoi tyytyä metsiin loukkuja asettamaan, järvelle ongiskelemaan tai talvella mäkiä laskemaan. Nuoren maisterin mielessä makasivat runot, joita hän oli tutkinut ja ne salaperäiset erämaat, joiden kansan hän tiesi niitä laulelevan. Ja kun oli kuin »aina outo uotettava» mielessä, niin nakkasi hän repun ja pyssyn selkäänsä, ripusti huilun rinnoillensa ja läksi keväällä 1828 korpia kohti vaeltamaan, päämääränään Venäjän Karjala. Savon puhelias kansa nuorelle maisterille jo tiesi yhtä ja toista opettaa, mutta vasta Suomen-Karjalassa kävi runonsaalis runsaaksi. Matka kävi Sortavalaan ja sieltä Nurmeksen ja Kuopion kautta takaisin Laukkoon. Saaliinaan hän toi joukon lauluja, loitsuja ja häärunoja. Vuosina 1829—31 hän ne omalla kustannuksellaan julkaisi neljässä vihossa, joille antoi nimen Kantele. Saman runon toisinnot hän, kuten Porthanin ajoista asti oli ollut tapana, sommitteli yhteen ja korjaili ne saman kirjoitustavan mukaisiksi. Kantele oli tarkoitettu sekä oppineiden että kansan luettavaksi. Kaupan ei noita vihkosia kumminkaan mennyt siksi paljon että Lönnrot olisi voinut tehdä uusia matkoja ja jatkaa julkaisua.
Mutta jo olikin suomalainen sivistystyö saanut uuden tuen. V. 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka tarkoitusperäksi ajateltiin sekä kansalle että vallassäädylle kelpaavan suomalaisen kirjallisuuden kustantaminen. Kun Lönnrot, suoritettuaan lääketieteen kandidaatin, lähti samana vuonna toiselle keräysmatkalle, antoi mainittu seura hänelle 100 ruplan matkarahan. Tällä toisella matkalla ei onni ollut runojen tutkijalle suotuinen. Hän sairastui vilutautiin matkalla Kajaaniin, ja kun oli Kuusamosta menossa yli rajan sai hän käskyn palata takaisin senvuoksi, että kolera oli alkanut levitä Etelä-Suomessa. Rutto oli vähällä lopettaa Lönnrotinkin elämän. Toinnuttuaan taudista hän suoritti 1832 lääketieteen tohtorin tutkinnot. Väitöskirjana oli »Om finnarnes magiska medicin» (Suomalaisten loihtimalla lääkitsemisestä).
Lääketieteen tohtori ei kansanrunoutta unohtanut, vaan läksi kesällä uudelle keräysmatkalle. Kuopion kautta kulki hän Nurmekseen ja sieltä yli rajan Repolaan ja Akonlahdelle saakka, josta kääntyi takaisin. Saalis oli rikas, tällä kertaa hän sai jonkun kertovaisenkin runon.
V. 1832 Kajaanin piirilääkärin virka joutui avoimeksi. Lönnrot haki ja sai tuon viran, päästen siten sattumoilta lähemmäksi laulun maita. Lavantauti raivosi niinä aikoina seudulla, joten ei Lönnrot moneen kuukauteen joutanut puuttumaan mielityöhönsä, runoihin, etenkin kun hän itsekin sairastui lavantautiin. Mutta jo seuraavana kesänä hän uudelleen rupesi runoja penkomaan kätköistänsä. Silloin välähti hänen mieleensä uusi aate. Kirjallisuuden Seuran sihteerille kirjoittaa hän siitä: »Mitenkä kävisi tuo, jos Seura pränttäyttäisi uudestansa kaikki Suomen Runot, jotka sen arvon ovat ansainneet ja niitä koettaisi järjestykseen, niin että, mitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.m. on eri paikoissa löyttävä lyötäisi tai jatkettaisi yhteen.»
Samalla kertaa hän kertoo koettaneensa »sillä tavalla yhteen lyödä Lemminkäisen runot». Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että saman runon toisinnot oli kudottava yhdeksi runoksi eikä julkaistava erikseen. Samaten olisi yhdistettävä kaikki toisinnot, jotka liittyvät saman henkilön nimeen.
Tuo ensimäinen vain käsikirjoituksena säilynyt kokoonpanoyritys, nimeltä Lemminkäinen, on vielä verraten vaatimaton kahteen runoon järjestetty 825 säkeen mittainen runo. Ensimäisessä laulussa kerrotaan Oluen synnystä, kutsuista häihin, Lemminkäisen retkestä Päivölään, kaksintaistelusta ynnä paosta saareen. Toisessa runossa puhutaan miten Lemminkäinen kosii Hiidestä ja miten hänet surmataan. Noilla kahdella runolla ei oikeastaan ole muuta yhteistä kuin henkilön nimi. Väinämöisestä ja Ilmarisesta kertovat runot aikoi Lönnrot samalla tavoin liittää yhteen. Mutta ennenkuin hän siihen ryhtyi teki hän uuden tuloksista rikkaan löytöretken Vienan lääniin. Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi niin etevää laulajaa, että sai kokonaan uuden käsityksen kansanrunouden yhtenäisyydestä. Vaassila Kieleväinen lauloi yhtenäisenä runona Väinämöisen, Ilmarisen, ja osaksi Kullervon urotyöt. Ontrei Malinen taas oli muistellut, että Sampojakso ja Kosioretki kuuluvat yhteen, sillä tuo kosittava neito annetaan sille, joka ansiotyönä takoo Sammon. Nyt alkoi Lönnrotille selvitä, että noista runoista voisi luoda yhtenäisen eepoksen, koska runolaulajat niitä niin pitkinä sarjoina laulelivat. Syyskuussa matkalta palattuansa luopui hän aiheestaan laatia eri runot Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja kutoi molempia sankareja käsittävistä toisinnoista yhtenäisen 1,721 säkeen mittaisen runon Väinämöinen.
Sen yhtenäisenä juonena ovat Väinämöisen epäonnistuneet kosinta-yritykset: uros kosi ensin Vellamon neitoa, sitte Pohjolan impeä ja vihdoin Joukahaisen sisarta. Innostuneena kokoonsommittelemaan yhtenäisiä runoja järjesti Lönnrot samoihin aikoihin vielä Naimakansan virret yhtäjaksoiseksi esitykseksi, saaden ne 499 säkeen pituiseksi runoksi. Mutta nyt hän taas huomasi, että Ilmarinen Pohjolasta saa morsiamen ja että silloin vietetään häät. Hän liitti häärunoja Väinämöiseen ja niin syntyi v:n 1833 lopulla ensimäinen Kalevala pienoiskoossa, 16 »laulantoa» käsittävä 5052 säettä sisältävä »Runokokous Väinämöisestä». Siihen Lönnrot on siis saanut sisältymään tähänastiset kokoonpanonsa: Lemminkäisen, Väinämöisen ja Naimakansan virret. Vasta tämän käsikirjoituksen hän lähetti Helsinkiin. Mutta niinkuin seppo Ilmarinen takoessaan ei tyytynyt siihen, että hyviä esineitä tuli ahjosta esille, vaan vaati yhä parempaa, niin Lönnrotkin jo heti epäilee onko tämä Runokokous vielä se teos, jota »jälkeentulevaiset mahdollisesti tulevat pitämään yhtä suuressa arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta». Hän ehdotti, ettei painatukseen ryhdyttäisi ennenkuin hän vielä kerran oli käynyt runojen kotimaassa Vienan Karjalassa. Parin viikon kestävä matka huhtik. 1834 onnistui odottamattoman hyvin, toi julkaisulle uuden käänteen. Tällä matkalla tutustui Lönnrot Vienan läänin etevimpään runolaulajaan Arhippa Perttuseen. Uusia aineksia karttui siksi paljon, että eepoksen sommittelija vielä samana keväänä itse läksi Helsinkiin niitä Runokokoukseen liittääksensä. Ja kokonaisia kappaleita siihen tulikin lisäksi, niinkuin Väinämöisen syntyminen, Ainon kuolema, Kullervon hyvästijättö j.n.e., mutta kaikki lisät mahtuivat Runokokouksen puitteisiin, ettei tällä kertaa enää tarvinnut kaikkea purkaa liitoksistaan niinkuin ennen. Loitsutkin tulivat yhtenäisinä pitkinä lukuina tähän uuteen eepokseen sovitetuiksi.
Talvella 1835 se vihdoin painosta ilmestyi, sen nimenä oli »Kalevala taikka vanhoja Karjalan runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Eepos, jota tavallisesti nimitetään Vanhaksi Kalevalaksi, on jaettu 32 runoon, joissa on yhteensä 12,078 säettä.
Mutta eipä vielä ollut Suomen kansan eepos lopulliseen muotoonsa valettu. Ennenkuin vanha Kalevala oli ilmestynyt, lähti Lönnrot taaskin keräysmatkalle Repolan ja Uhtuan puolelle. Saalis oli siksi runsas, että täytyi ajatella eikö olisi mahdollista joskus vieläkin eeposta laajentaa uusilla aineksilla. Lönnrot oivalsi että oli juuri nyt pelastettava häviämäisillään olevat muodot ja että juuri hänen elämäntyökseen oli suotu keräily ja yhteen sommittelu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta saamallaan matkarahalla läksi hän syyskuun 16 p. 1836 kaikkein pisimmälle keräysmatkallensa, toverinansa aluksi ylioppilas J.F. Cajan. Kahdeksan kuukautta hän kierteli pohjoisia perukoita aina Kuolan niemimaalle ja Inariin saakka. Kuukauden päivät Kajaanissa viivyttyänsä hän taas lähti puoleksi vuotta samoilemaan Vuokkiniemen, Repolan, Enon, Liperin, Kiteen kautta Sortavalaan ja etelä-Savon kautta takaisin. Ja runoja molemmilla matkoilla kertyi paljon. Etenkin lyyrillisiä lauluja oli Suomen Karjalassa.
Saaliin järjestämiseen hän ryhtyi heti matkoilta palattuansa. Lyyrillisistä runoista hän ensiksi toimitti kokoelman, joka vuonna 1840 ilmestyi nimellä Kanteletar. V. 1842 seurasi sitä »Suomen kansan Sananlaskut» ja 1843 »Suomen kansan Arvoitukset».
Nyt oli Lönnrotin mielestä saatu talteen ja julkisuuteen kaikki tärkein kansanrunous ja hän päätti sen jo heittää ryhtyäkseen sanakirjatöihin sillä sellaisesta oli kipeä tarve. Sanakirja-ainesten puhtaaksikirjoittajaksi otti hän Kajaaniin ylioppilas Taneli Europaeuksen. Tämä lähti Karjalaan sanoja ja runoja keräilemään kesällä v. 1845. Ylioppilas sattuikin Ilomantsissa saamaan käsiinsä taitavia runolaulajia ja niinpä vielä kerran Lönnrotin huomio kääntyi kansanrunoihin. Ja Europaeus piti huolen siitä ettei uusia aineksia puuttunut. Hän teki matkan toisensa perään, kulkien Vienan meren ja Laatokan väliä ristiin rastiin, tuoden aineksia aivan uusilta alueilta, kuten Salmin kihlakunnasta, Karjalan kannakselta ja Inkeristä.
Europaeus oli läpi elämänsä rauhaton haaveilija, jonka mielessä häämötti suuria päämääriä. Ennen uuden Kalevalan ilmestymistä ponnisti hän kaikki voimansa ja jätti lukunsa yliopistossa kesken, kerätäksensä eepokseen aineksia. Puolet kaikista siihen kertyneistä lisistä onkin hänen muistiinpanoistansa otettuja.
Lönnrot keräsi runoja kaikkiaan n. 2,100 numeroa, Europaeus n. 2,800, niistä kumminkin kaksi ja puoli sataa vasta uuden Kalevalan ilmestymisen jälkeen v. 1853 muistiinpantua. Europaeuksen kehotuksesta varusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura v. 1846 ylioppilas A.E. Ahlqvistin Suomen Karjalaan runoja keräämään. Ahlqvist kulki Ilomantsin, Korpiselän ja Jaakkiman tienoot. Tammikuussa v. 1847 lähetti mainittu seura taas ylioppilaat Z.I. Sireliuksen ja Fredrik Polén'in keräysmatkalle. He kulkivat laajalti etelä-Savoa ja Suomen Karjalaa, tuoden mukanaan n. 450 numeroa kansanrunoutta.
Seuraavana kesänä kulki maisteri H.A. Reinholm Europaeuksen kera
Inkerissä; saman vuoden lopulla teki Reinholm ylioppilas K.M.
Forsberg seuralaisenaan uuden retken Karjalan kannakselle.
Uusia aineksia siis kertyi. Vuoden 1847 alussa ryhtyi Lönnrot uuteen Kalevalan laitokseen käsiksi. Hän sai paitsi äsken mainittuja keräyksiä käytettäväkseen A.J. Sjögrenin sekä M.A. Castrénin kokoelmat. Ensin poimi Lönnrot kaikki samaa asiaa koskettelevat toisinnot ja kirjoitti ne asianomaisiin paikkoihinsa. Kokonainen vuosi kului, ennenkuin hän saattoi ryhtyä uuden laitoksen tekstiä yhtenäiseksi valamaan. Menetelmätapa toimittajalla oli vielä sama kuin ennenkin. Järjestetyn, yhtenäisenä juoksevan esityksen, jossa Suomen kansa itse kuvaa entistä elämäänsä, ajatustapaansa ja tapojansa, tahtoi hän saada hajallaan olevista runoista esille. Vaikka hän punoi yhteen eepillisiä, lyyrillisiä ja loitsurunoja, luuli hän niiden alkuaan kuuluneenkin yhtenäiseen kokonaisuuteen. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei hän täten ollut vain kokoonpanija, vaan myöskin samalla tavallaan luova runoilija, samassa merkityksessä kuin parhaat runolaulajat. Suunnitelmistaan ensimäisiin eepoksen luonnoksiin ennen vanhan Kalevalan ilmestymistä hän sanoo: »Mitä Kalevalan runojen järjestämissuunnitelmaan tulee, niin ei minulla ollut muuta suunnitelmaa siihen aikaan kuin saattaa kaikki runot, joita on Väinämöisestä, Ilmarisesta, Pohjolasta, Kalevalasta, jonkinlaiseen parempaan yhteyteen kuin missä ne olisivat olleet, jos kukin olisi käsitelty erikseen.» Lönnrot käsitti Kalevalan runoilla olevan jonkunlaisen yhtenäisen alkuperäisen ytimen, joka oli muka itse tapausten aikana eläneiden sepittämä. Aikojen vaihtuessa keksittiin lisäpiirteitä ja lopulta muka hajosi tuo yhden ihmismuistin säilytettäväksi liian laaja runo moniin yksityisiin laulelmiin. Ja näiden laulujen yhtenäisyys sekä se järjestys, jossa ne nykyaikana lauletaan oli jo käynyt sekavaksi. Edelleen selvittää hän itse v. 1849 Litteraturbladissa käsitystänsä runoista seuraavasti: »En voinut pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin järjestykseen, ja joka sitten, laulajien yksilöllisen esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouteen nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat — tai, puhuakseni runon sanoilla:
Itse loime loitsijaksi,
Laikahtime laulajaksi,
s.o. pidin itseäni runolaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»
On kiistelty siitä, onko lopullisesti Suomen kansa vai Lönnrot katsottava Kalevalan tekijäksi. Ja vaikka Lönnrot ei mitään työstään ole salannut, kaikki käyttämänsä käsikirjoitukset ja luonnokset hän on tarkalleen säilyttänyt, niin on tätä kysymystä sittekin joskus pidetty kaikesta selvyydestä huolimatta hieman hämäräperäisenä. Vastaus on kumminkin sangen selvä. Kalevalaa ei Lönnrot ole kokoonpannut minään tiedemiehenä tai estetikkona, vaan kansanomaisena runolaulajana. Tämä runolaulaja oli vereltään suomalainen, sukuperältään kuului hän syvien rivien tasa-arvoiseen rahvaaseen, jonka henki ja elämänkäsitys noista runoista puhuu. Lapsuutensa ja ne vuodet, jolloin hän runoja seuloi, eleli hän enimmäkseen kansan keskuudessa. Runolaulajasta eroo hän tosin siinä, että häilyvän muistin apuneuvona käytti muistiin kirjoittamista, joten hänelle kävi mahdolliseksi perehtyä kuinka moniin tuhansiin runotoisintoihin tahansa. Mutta hän lueskeli kirjaanpanoja sittemmin niin, että osasi suuren osan ulkoa ja voi muististaan tarpeen tullen kokoonpanossaan soinnuttaa lisäsäkeitä aivankuin oikea runolaulaja. Hän tosin tasoitteli toisintojen kieltä, joka oli mitä erilaisinta aina eri paikkakuntia myöten ja samaten korjaili runomitallisia virheitä, mutta omaa murrettaanhan jokainen runolaulajakin käytti, oman paikkakuntansa sanat niihin sovitti, huolimatta siitä, että oli laulut ehkä vieraalla murteella oppinut. Lönnrot otti parhaat kohdat kaikista käytettävänä olevista toisinnoista ja liitti säkeitä, jopa kokonaisia kuvauksia aivan muista yhteyksistä. Mutta niinhän tekivät myös runolaulajat, hekin voivat paisuttaa runoaan loitsuilla, lyyrillisillä aineksilla, sananlaskuilla j.n.e. Siten saattoi koko runon juonikin eri laulajilla tuntuvasti muuttua. Mitään aivan omasta päästään ei Lönnrot tahtonut Kalevalaan lisätä. Mikäli mahdollista käytti hän aina kansanrunon säkeitä, joku yhdistävä säe, siinä kaikki, mitä Lönnrot varsinaisesti omiaan on pannut. On merkillistä, että etevimmät runonlaulajat olivat kehnoja tekaisemaan aivan omantakeisia runoja, joissa olisi täytynyt soinnuttaa uusia säkeitä. Mutta miltei yhtä kehno oli Lönnrot siinä taidossa; sen näemme niistä yrityksistä, joissa hän joskus koki vanhalla runomitalla omiansa laulella. Se ei luonnistu kumpaiseltakaan. Lönnrot oli vain siinä suhteessa edellä runonlaulajia, että hänellä oli valtava varasto runoja ja kehittyneempi maku valita ja sommitella aineksia. Paraskaan runolaulaja ei olisi voinut saada kokoon yhtenäistä eeposta. Siihen tarvittiin myös muualta saatu esikuva sekä kirjoitustaito. Tuon ajatuksen sai kokoonpanija etupäässä Homeeroksesta.
Vuonna 1849 ilmestyi tuo uusi Kalevalan laitos. Se on jaettu 50 runoon, joissa yhteensä on 22,795 säettä. Järjestykseen nähden seurataan siinä pääpiirteissään edellistä laitosta, paitsi siinä että Väinämöisen ammunta tapahtuu maailman luomisen jälkeen ja että väliin on, sovitettu maan kylvö ja Aino-runo.
Siinä suhteessa Kalevala on eepoksena ainoa laatuaan, että askel askeleelta voidaan seurata sen syntyhistoriaa. Näemme miten harvoista sivistyneistä parhaat miehet keräsivät runoja, miten Porthanin ajoista asti toisintoja sommiteltiin yhteen, ja juuri otollisimpana aikana ilmestyi mies, jota nuo runot niin viehättivät, että hän ne kansalleen lauloi uudelleen yhtenä jaksona, ja siten loi parhaan ja omintakeisimman henkisen tuotteen, mitä meillä toistaiseksi on ollut maailmankulttuurille tuoda.