IHMINEN JA LUONTO KALEVALASSA
Esittänyt F.A. Hästesko
Elias Lönnrot sanoo vertaillessaan kansanrunon ja taiderunon laatua keskenään: »Kummallakin, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansanrunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Oppineitten runot siinä kohta erotaksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijää ei pakoteta sydämensä kyllyydestä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksi vesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan ensinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, se on: oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämmensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoilla. Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista erotaksen? Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä.» — Ehkei tämä ero täydelleen pidäkään paikkaansa, niin on se kuitenkin pohjaltaan oikea. Kansanruno on kaikessa tapauksessa välittömästi syntynyttä, laulajan mielialan itsestään tapahtuva purkautuminen:
emp' ois outo ollenkana, saattamaton saanutkana, ruvennut runon tekohon, vaan tuli iso ikävä se minun pani pakolla, sepä työnti työntämällä.
Luonnon kanssa läheisessä yhteydessä oleminen ja sen erottamaton liittyminen kansanmiehen ja -naisen elämään taasen antaa runsaimmat aiheet laululle ja muodostaa sen laajimman liikkumisalan. Niin tunnustaa runo itsekin, että sen ainekset ovat luonnosta ja elämästä saatuja: karjassa Muurikin ja Kimmon jälessä kulkiessaan heiniä ja kanervia polkiessaan ja kuullessaan sateen pieksännän ja tuulen huminan on ihminen ne löytänyt. Niin ovat siis, runon omilla sanoilla ilmaistuna, laulajan tunteet ja ajatukset:
tieohesta tempomia, kanervoista katkomia risukoista riipomia, vesoista vetelemiä, päästä heinän hieromia, raitiolta ratkomia, paimenessa käyessäni, läsnä karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan kerällä. Vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
(1 runo 53—70 säkeet).
Toiselta puolen tällaiseen yksinäisyyteen liittynyt raskas mieliala on antanut alun runoille:
kyllä huoli virttä tuopi, kaiho kantavi sanoja, mure virttä muistuttavi, miel'alaset arveloita.
(Kanteletar II, 131).
Millaisessa suhteessa ovat sitten Kalevalan lauluissa luonto ja ihminen keskenään? Pääseikka, joka on pohjana koko tälle suhteelle, on se, että kansamme ei ole nähnyt ympärillään olevaa luontoa kuolleena, vaan elollisena, ihmisen elämää ymmärtävänä, sen tunteisiin, iloon ja suruun osaaottavana. Yksinäisyydessään on, kuten Lönnrot sanoo, kansamme etsinyt seuralaisen luonnon esineistä linnuista, kaloista, puista, kukista, kivistä, kannoista, järvistä y.m., joille se on kuvitellut hengen ja elämän, mielen ja kielen. Sellainen ajatus käy selvästi Kalevalankin runoista esille. Niin valittaa Väinämöinen jouduttuaan vieraalle Pohjolan rannikolle siellä puittenkin olevan hänelle tylyjä:
kaikki täällä puut purevi, kaikki havut hakkoavi, joka koivu koikkoavi, joka leppä leikkoavi.
Ainoastaan tuuli ja päivä, jotka ovat samoja kuin kotiseuduillakin, ovat hänelle tuttuja:
yks' on tuuli tuttuani,
näillä mailla vierahilla,
päivä ennen nähtyäni.
äkki-ouoilla ovilla.
(7, 259—266).
Samoin suree morsian, että hänen kotoa lähdettyään niin että hänen kaikki muuttuu vieraaksi, niin että hänen joskus palatessaan
muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta alimmainen aian vitsa, perimmäinen pellon seiväs, nuo on piennä pistämäni, neitona vitsastamani.
(24, 407—412).
Tai miten kauniisti kuvaakaan runo sitä osanottoa, millä luonto suree onnettoman Kullervon sisarensa turmelusta. Kun Kullervo uudelleen tuli tuolle onnettomuuspaikalle, niin hän näki, miten
siin itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kukutti kukat kanervan: eikä noussut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka ylennyt sialla sillä, tuolla paikalla pahalla.
(36, 307—316).
Tällaisesta luonnon elonnoimisesta ei ollut pitkä askel ajatella luontoa puhuvaksi olennoksi. Siksipä ihminen usein saattoikin keskustella ja vaihtaa tunteita ja ajatuksia luonnon esineitten kanssa. Miten monta kertaa esiintykään esim. lintu neuvonantajana ihmisen toimissa. On esim. Väinämöinen kylvämässä löytämiänsä ohran siemeniä, mutta ei vielä tunne, miten ne kasvaisivat. Silloin tirskuu tiainen neuvon:
eipä nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevalan kaura ilman maan alistamatta, tuon tulella polttamatta, ilman kasken kaatamatta,
(2, 252—256).
Tai kun Väinämöinen pyytää Pohjan impeä puolisokseen, kertoo tämä kyntörastaan itselleen selittäneen minkälaista on olo impenä isän kotona ja minkälaista miniänä miehelässä:
tiainenpa tieon antoi, kyntörastas raksahutti: valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi, vilu on rautapakkasessa, vilumpi miniävalta; niin on neiti taattolassa kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa, harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.
(8, 71—80).
Kullervolle taasen paimenessa ollen pikku lintu ilmoittaa:
jo oisi aika orjan syöä, isottoman illastella.
(33, 61—62).
Ja kun Kullervo sitten on katkaissut veitsensä emännän leipään leipomaan kiveen ja hänessä kostonhenki herää, niin ehättää siihen varis tuomaan kamalan neuvonsa:
ota vitsa vii'akosta, koivu korven notkelmosta, aja suolle sontareijet, lehmät liejuhan levitä; kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen. suet pistä Pienikiksi, karhut kyytäksi kyhäse, aja karjana kotihin — sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset.
(33, 109—122).
Kokolta, ilman linnulta, Lemminkäinen kysyy äitiään, kun hän saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi ja omaisensa kadonneiksi:
oi sie kokko lintuseni, etkö saattaisi sanoa, miss' on entinen emoni, missä kaunis kantajani, ihana imettäjäni.
(29, 486—490).
Mutta »ei kokko mitänä muista, eikä tunne tuhma lintu».
Molemminpuolista hyväntahtoisuutta osoittaa Väinämöisen ja kokon välinen keskustelu. Väinämöinen oli tiaisen neuvosta kaatanut kasken ja jättänyt yhden koivun kasvamaan. Tulee kokko ja kysyy:
miksipä on tuo jätetty koivahainen kaatamatta, puu sorea sortamatta?
Väinämöinen selittää sen jätetyksi:
lintujen lepeämäksi kokon ilman istumiksi.
Kiitollinen kokko lausuu:
hyvinpä sinäki laait, heitit koivun kasvamahan, puun sorean seisomahan, linnuille lepeämäksi, itselleni istumiksi
(2, 268—280).
ja palkaksi sytyttää Väinämöisen kasken tuleen.
Eivätkä ainoastaan linnut, vaan muutkin eläimet haastelevat ja tuntevat. Aino neidon kuolemasta tuo jänis ensimäisenä surusanoman kotiväelle:
jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunna hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi Siikasille, veikoksi veen kaloille.
(4, 427—434).
Marjatta neito taasen kuulee aholla kävellessään, miten puolukka pyytää häntä poimijakseen:
tule neiti noppimahan, punaposki poimimahan, tinarinta riipomahan, vyövaski valitsemahan, ennenkuin etana syöpi, mato musta muikkoavi.
(50, 83—88).
Ja kun Marjatta-neidon poika sitten on kadonnut ja hän sitä etsii, niin tähdeltä, kuulta ja päivältä hän tiedustelee lastansa. Päivä sen taitaakin ilmaista:
tuoll' on pieni poikuesi, kultainen omenuesi, onp' on suossa suonivyöstä, kankahassa kainaloista.
(50, 417—420).
Samoin Lemminkäisen äiti etsiessään poikaansa, joka Pohjolanmatkalla oli joutunut turmion omaksi, kyseli häntä puilta. Mutta
puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: on huolta itsestänikin huolimatta poiastasi.
Eivät myöskään tie eikä kuu tienneet, mihin Lemminkäinen oli joutunut ja vasta päivän valpas silmä oli nähnyt, että hän oli
kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen.
(15, 131—190.)
Niinikään kun Kullervon äiti etsi marjatielle eksynyttä tytärtään ja huhuten juoksi metsät ja mäet, niin vuoret ja kankaat hänelle antoivat lohduttoman vastauksen:
elä huua tyttöäsi, elä huua hoilaele! Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.
(34, 241—246).
Itse tiesivät haapa ja honkakin ilmoittaa, että ne ovat onteloita ja madonsyömiä, kun Sampsa Pellervoinen aikoi ne venepuiksi kaataa. Tammesta tuli sitävastoin ehyt ja kunnollinen vene:
on vainen minussa puuta emäksi yhen venosen, enk' ole hoikka huolainniekka, enkä ontelo sisältä.
(16, 79—82).
Onpa esimerkkejä, että ihmiskädenkin tekemillä »kuolleilla» esineillä on tunnetta ja puhekykyä. Kun Kullervo tahtoi päättää onnettoman elämänsä, niin hän kysyi miekaltansa, söisikö se syyllistä lihaa, joisiko viallista verta, niin ymmärsi miekka miehen mielen ja vastasi
miksi en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi, syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.
(36, 330—334).
Kenen mieleen ei tässä vihdoin johtuisi ihanat veneen ja koivun valitukset. Väinämöinen ja Ilmarinen ovat matkalla Pohjolaan, kun kuulevat rannalta vienoa valitusta. Väinämöinen arvelee, että siellä on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa ja menee sitä lähempää katsomaan. Mutta ei siellä impeä olekaan, vaan on pursi itkemässä, venonen valittamassa. »Mitä itket puinen pursi, vene hankava valitat?» kysyy Väinämöinen. — »Vesille venosen mieli tervaisiltakin teloilta, mieli neidon miehelähän korkeastakin kodista», sanoo vene ja jatkaa:
sitä itken pursi raukka, itken viejäistä vesille, vene vaivainen valitan, laskiaista lainehille.
Veistettäissä oli minusta kehuttu tehtävän sotivene, joka täytensä tuo aarteita. Mutta minuapa ei ole sotahan saatu, elotielle ensinkänä. Muut purret, huonotkin, käyvät sotia, tuovat aarteita; minä tässä lahoan lastuillani. Ilkeimmät ilman linnut pesivät mastossani, maan matoset kaarien alla asuvat ja sammakot hyppivät kokassani. Siksipä minulle todellakin
oisi kahta kaunihimpi, kahta kolmea parempi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä.
— Elä itke puinen pursi, kohta saat sotia käydä, lohduttaa Väinämöinen purtta ja lupaa ottaa sen sotiveneekseen nyt aijotulle Pohjolanretkelle. Mutta kun hän pyytää, että se itsestään menisi veteen ja juoksisi laineilla ilman airojen apua, sanoo pursi, etteivät muutkaan veneet itsestään veteen mene ilman käden työntämättä, eivätkä juokse airoilla auttamatta. Mutta soutaen se lupaa kulkea kuten sen sukulaisetkin, muut veneet
juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, huuparilla huopimalla, puhumalla purjehesen.
(39, 151—256).
Äskeisellä Pohjolanmatkalla oli Väinämöiseltä hukkunut hauvinluinen kanteleensa. Turhaan sitä etsittyään hän alla päin, pahoilla mielin kotiinpäin kulkiessaan kuulee koivun itkevän, puun visan vetistävän.
Mit itket ihana koivu,
puu vihanta vierettelet,
vyöhyt valkea valitat?
Sitä koivu selittää itkevänsä, koska kaikki muut toivovat kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän, vaan hänen täytyy pelätä silloin menettävän kuorensa ja lehtivarpunsa:
useinpa minun utuisen, usein utuisen raukan, lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleiksi, veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani; paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi.
Toisinaan taasen tytöt tulevat leikkelemään lehväni kylpyvihdoiksi, tai miehet hakkaamaan kaskipuuksi runkoni tai pinoon halkomaan. Se on minulla ilo kesästä; eikä talvi ole sen parempi, lumen aika armahampi: jo aikaisin syksyllä tulevaa talvea peläten käyn kalpeaksi ja vihdoin
tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen, niin minä vähävarainen, minä koito koivuraukka jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan.
Uusi ajatus syntyy Väinämöiselle mieleen:
elä itke puu vihanta, vyöhyt valkea valita, vesa lehti vierettele, saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman, kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet.
(44, 84—166).
Ja hän tekee koivusta uuden kanteleen, johon käen kukkumasta kullasta saadaan naulat ja immen nuoren hiuksista kielet. Sillä Väinämöinen soittaa ja lumoaa koko luonnon, joka on keräytynyt hänen ympärilleen.
Ihminen seurustelee Kalevalassa luonnon kanssa. Luonnossa hän näki vertaisensa, joka häntä ymmärsi. Se ei ollut kuollutta, se kuului hänen jokapäiväiseen elämäänsä niinkuin siihen kuului hänen kotinsa, omaisensa, kanssaihmisensä. Eikö ole silloin luonnollista, että ihminen ajatellessaan elämänsä kulkua myös ajatteli sitä luontoa, mikä oli hänen ympärillään; että hän kuvitellessaan kotiaan siihen aina liitti kotimäet ja metsät, järvet ja kankaat, linnut ja päivänpaisteen. Ne olivat kaikki hänen mielessään läheisesti toisiinsa kuuluvia. Niinpä Väinämöinen pyrkiessään Pohjolasta takaisin kotiinsa tahtoi päästä:
oman peltonsa perille, oman käen kukkumille, oman linnun laulamille.
(7, 298—300).
Lujan kiintymyksen kotinsa luontoon ilmaisee Pohjan neitokin kun hän esteleikse menemästä Ilmariselle puolisoksi:
kukapa tässä toissa vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin marja muille maille; kaikki käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.
Eikä hän muka muutenkaan jouda, on paljon kesäisiä kiireitä:
marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni.
(10, 441—462).
Kun Aino-neito ei vielä tahtoisi poistua kotoaan tullakseen Väinämöisen puolisoksi, hän sanoo kaiken ikänsä itkevänsä:
tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.
Äiti kuitenkin lohduttaa häntä, että muuallakin maailmassa on samat olot saavutettavissa, samat tutut tavattavissa:
paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla, myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla.
(3, 557—580).
Morsian, joka lähtee miehelään, muistaa vanhan kotinsa mukana täytyvänsä jättää myös kotinsa tutun ympäristön:
lähen nyt tästä kuin lähenki, tästä kullasta koista — heitän suoni, heitän maani, heitän heinikkopihani, heitän valkeat veteni, heitän hiekkarantaseni.
(24, 363—370).
Siksipä hän hyvästellessään omaisiansa ja tuttaviansa ei unohda sanoa hyvästiä pihalle ja puille, järvelle ja metsälle:
jääpä piha terveheksi, piha pihlajaisinesi — jätän kaikki terveheksi, maat ja metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa.
(24, 451—462).
Eipä jätäkään siis morsianta itkettääkseen akka askarvaimo mainitsematta, miten hänen täytyy nyt vaihtaa kotinsa ihana luonto uuteen, joka muka entiseen verraten on kokonaan vastenmielinen:
jo nyt vaihoit, minkä vaihoit — vaihoit valkeat vetesi likasihin lietehisin, vaihoit hiekkarantasesi mustihin muraperihin, vaihoit armahat ahosi kanervikko kankahisin, vaihoit marjaiset mäkesi kaskikantoihin kovihin.
(22, 285—292).
Lemminkäiselle, joka saarelta palattuaan näkee kotinsa hävitetyksi, on kuitenkin tuttua jälellä:
tunsi maat on, tunsi rannat, sekä saaret, jotta salmet, tunsi vanhat valkamansa, entiset elosiansa; mäet tunsi mäntyinensä, kunnaat kaikki kuusinensa.
Ja hänen mielensä heltyy muistellessaan että
tuos on lehto, jossa liikuin, kivet tuossa, joilla kiikuin, tuossa nurmet nukkeroimat, pientarehet piehtaroimat.
(29, 455—472).
Kauniin ja rikkaan luonnon ympäröimäksi siis suomalainen toivoo kotinsa:
ohoh kullaista kyläistä, maan paraista paikaistani! nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä, kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen, se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä.
(25, 375—382).
Eikö sitten näin elävästä luonnon kanssa seurustelemisesta ole täytynyt jäädä jotakin pysyvää vaikutusta tai näkyvää jälkeä kansalle. On toki. Suuren luonnontuntemuksensa kansa on ilmaissut runojensa kuvakielessä, se on useimmat vertauskuvansa ottanut eläimistä, kasveista, vedestä, vuoden ja vuorokauden ajoista j.n.e. Lemminkäisen äiti kiittää poikansa nuorta vaimoa Kyllikkiä vertaamalla häntä lintuihin, meren vaahtoon ja taivaan tähteen:
puhdas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi, sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi, valkea merellä vaahti, kirkas tähti taivahalla, valkeampi vallassasi, kirkkahampi kihloissasi.
(11, 385—392).
Ilmarisen äiti taasen kuvaa poikansa puolisoa, joka »on kuin puola puolikypsä, kuin on mansikka mäellä»:
toit käkösen tullessasi, sinisotkan suojassasi, vihannimman virven latvan vihannasta virviköstä, tuorehimman tuomen lehvän tuorehesta tuomikosta.
(25, 237—242).
Ja tämän morsiamen toimellisuuskin oli tunnettu, sillä
niin sen piukki pirran ääni kuin käki mäellä kukkui, niin sen käämi käännähteli kuin on portimo pinossa, niin sen suihki sukkulainen kuin käpy oravan suussa.
(24, 35—40).
Ihmisen mielialatkin löytävät vertauskuvansa luonnosta. Onnellisen ihmisen mieli on
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa; kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen.
Mikä on surullisen mieli?
kuin on hanki harjan alla, vesi kaivossa syvässä; on kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta.
Turvaton ihminen taasen tuntee elämänsä sellaiseksi kuin lintu suuressa myrskyssä tai kuin se, joka kulkee heikkoa keväistä jäätä j.n.e.
Emme myöskään saa unohtaa niitä monia teräviä havaintoja, joita Kalevalan kansa on luontoa tarkkaamalla tehnyt ja joista se on kerännyt itselleen runsaan tietomäärän. Luonto onkin ollut sen ensimäinen ja suuri opettaja. Luonnosta ensiksi etsii Väinämöinen apua, kun häneltä venettä veistäissään puuttuu kolmea sanaa. Luonnosta saatuja tietojaan laulaa Joukahainen ollessaan Väinämöisen kanssa kilpasilla. Hän on oppinut tuntemaan, että
siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen, hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä, ahven arka kyrmyniska sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi rantasilla rapsehtivi.
Hän tietää veden lähtevän vuoresta ja tulen taivaasta, hän tuntee myös metallin alun:
vuoresta vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.
Ensimäiseksi lääkkeeksi on hän oppinut käyttämään vettä:
vesi vanhin voitehista, kosken kuohu katselusta.
Otavan asemasta taivaalla ja kukon laulannasta neuvotaan nuorta vaimoa katsomaan aamuisin heräämisaikansa (kts. Kalevalaisten kotielämästä). Auringosta Kullervo paimenessa katsoo pitkän päivänsä kulumista.
Mutta vaikka ei Kalevalassa olekaan runsaasti tällaisia tietoja, on niitä sitä enemmän kätketty sananlaskuihin. Toisinaan niissä pitkäaikaisten merkillepanojen tuloksena ilmaistaan eri vuodenaikoihin kuuluvia ilmojen vaihteluita ja muita kokemuksia. Niinpä on huomattu, että elokuun loppupuolesta eteenpäin hallat ovat yleensä säännöllisiä ja kaste peittää maan. »Päivän Perttelin perästä (24. VII) ei lopu halla haon takaa, eikä kaste metsän kainalosta». Heinäkuun lopussa vesi alkaa järvissä ja joissa kylmetä: Jaakko (25. VII) heittää kylmän kiven järveen.» Kevään tuloa koetetaan arvailla lintujen saapumisesta: Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä viikon verran, pääskysestä ei päivääkään». — Toisissa sananlaskuissa taasen yhdistetään erilaisia ihmistoimia samanaikaisiin luonnonmerkkeihin. Niinpä aletaan valoa tarvita pirtissä silloin, kun ruiskykkä ilmestyy pellolle: »Kykkä pellolle, päre orrelle». Käen tiedetään kukkuvan vielä heinänteon, vaan ei enää rukiinleikkuun ajalla: »Laulan, laulan lapoholle, vaan en kuku kuhilaalle». Viljan leikkuu taasen sattuu yleensä samaan aikaan kun puolukat alkavat kypsyä: »Kun on puola puolikypsä, niin on pelto kokokypsä.» Sensijaan nauris vasta kasvaa, kun jo ensimäisiä riihiä elokuussa puidaan: »Nauris kasvaa, kun lupun äänen kuulee.» — Monenmoisia havaintoja on ilmojen vaihteluun: »Ei kaakko kauvan tuule, ennenkuin se sataa»; »ehtoorusko entistä ilmaa»; »suojiksihan koiran käpäliä palelee»; »kukko laulaa iltasittain pahaa säätä huomiseksi» j.n.e. Mutta ei ole tyydytty vain lähinnä seuraavien ilmojen määräilemiseen, vaan on koetettu arvata niitten laatua pitkin vuoden vartta eteenpäin. On oltu huomaavinaan esim., että jos aikaisin kevättalvella on lämpimiä ilmoja, niin kevät on kylmä: Kun kintaitta halkoja tekee, niin kintaissa toukoa tekee» y.m. Riittäkööt jo nämä näytteiksi, jokainen voi omasta varastostaan niitä lisätä.