MIELIKUVITUS JA TODELLISUUS KALEVALASSA
Esittänyt F.A. Hästesko
Tuntunee omituiselta puhua mielikuvituksesta Kalevalassa, joka kokonaan on mielikuvituksen varaan rakennettu. On siis jotenkin rajoitettava tätä kysymystä. Kun asetan mielikuvituksen todellisuuden vastakohdaksi ymmärrän silloin sellaisia mielikuvituksen luomia, jotka ovat todellisuuden ulkopuolella. Näin jää tarkastelusta pois esim. miten kansa mielikuvituksessaan on muodostanut sellaisia tapahtumasarjoja, jotka nyt koottuna ja järjestettynä muodostavat yhtämittaisen Kalevala-runoelman. Samoin se vilkas mielikuvitus, mikä on ollut tarpeen sellaisen rikkaan kuvakielen syntymiseen, mikä tässä runoelmassa esiintyy j.n.e.
Aivan sivumennen tahdon vain mainita kansan uskonnolliset käsitykset, jotka tosin mielikuvituksen avulla, mutta kuitenkin todella vallinneen uskon pohjalla ovat syntyneet. Vain mielikuvituksessaan he tietysti näkivät ne monet haltijat, jotka heitä auttoivat tai vahingoittivat jokapäiväisessä elämässä. Miten läheiseksi jumaluusolentojen ja ihmisten väli oli kuviteltu, näkyy useista kohdin Kalevalaa. Kun Lemminkäisen Pohjolan matkallaan tulee mennä tulisen kuopan yli, joka oli täynnä kuumia kiviä, niin hän rukoilee Ukkoa satamaan lunta ja Ukko sataakin sitä sauvan varren korkeudelta. Ainon äiti taasen lohduttaakseen itkevää tytärtänsä tarjoaa hänelle ihanaa pukua, jonka hän itse ennen nuorena tyttönä oli saanut Kuuttarelta ja joka sitäpaitsi oli Kuuttaren oma kutoma. Jopa niin läheiseksi on tuo suhde ajateltu, että Päivä, Kuu ja Tähti käyvät saaren kuulua Kyllikkiä kosimassa pojillensa, vaikka Kyllikki ei heille antanutkaan suostumustaan. Saman Kyllikin sitten Lemminkäinen sai puolisokseen. — Mielikuvituksessaan kansa loi itselleen kuvan Tuonelasta, asuinpaikasta kuoleman jälkeen. Tuonelan musta kuohukoskinen joki ympäröi kuolleitten valtakuntaa. Tuonen tumma tytti saattaa tulijan joen yli. Elämä muuten siellä on maanpäällisen elämän kaltaista, siellä juodaan olutta, pestään vaatteita Tuonelan joessa, kuten ennen elävien mailla. Huonompaa, kamalampaa se kuitenkin on. Syyllisten vuoteet siellä ovat palavista kivistä, peitteet kyillä ja käärmeillä pujotettuja.
Voimakkaan mielikuvituksen avulla on kansamme nähnyt luonnon niin elävänä edessään, kuin se sille on ollut. Eläimet, kasvit ja kuolleet esineetkin saivat sen ajatuksissa hengen ja näyttäytyivät sille toimivina, puhuvina ja tuntevina olentoina. Edellä olleessa vihkosessa on siitä runsaasti esimerkkejä, joten tämäkin kohta tässä jääköön syrjään.
Läheisesti luonnon elolliseksi ajattelemiseen liittyy se mielikuvitus, mikä on luonut sellaiset loitsut, etenkin syntyrunot, ja loitsuille omistetun voiman, mistä edellä on jo ollut puhetta. Tosin tämäkin kaikki on syntynyt varman uskon kannattamana, mutta niissä on kuitenkin mielikuvituksellakin niin suuri osa, että otan tähän vielä muutaman esimerkin.
Syntyrunoista on suurimpia esim. raudan synnyn kuvaus: Ukko ilmoinen Jumala synnytti kämmeniään vastakkain hieroen kolme Luonnotarta. Ne kävivät aikojen alussa pilven äärtä myöten ja pudottivat maahan maitoansa. Siitä ol raudan alku. Rauta tahtoi tavata veljeänsä tulta ja meni sen luo, mutta tuli oli polttaa raudan kuoliaaksi, niin että se töin tuskin pääsi pakenemaan suohon. Siellä se piili vuoden, kaksi, kolme. Susi juoksi suota myöten, painoi maahan syvän jälen ja siihen kohosi rautaruostetta. Seppo Ilmarinen syntyy tällä välin, sattuu suden jälille, näkee raudan kurjan tilan ja arvelee viedä sen tulen yhteyteen. Kuullessaan tulta mainittavan rauta pelästyy, mutta Ilmarinen lohduttaa sitä sanoen sen siellä vain kauniiksi kasvavan. Seppä lietsoo rautaa kuumassa ahjossa. Tukala on raudan asema ja se pyrkii pois sieltä. Mutta Ilmarinen aavistaa jo sen pahat tavat ja kysyy, kasvaisiko se ehkä kauheaksi, kovin raivoksi rupeaisi, jos pääsisi tulesta pois. Siinä silloin vannoo rauta raukka vaikean valansa ahjolla ja alaisimella ei koskaan syövänsä omaa sukuaan, ihmistä:
onpa puuta purrakseni, kiven syäntä syöäkseni, etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta.
Siitä seppo Ilmarinen takoo raudan keihäiksi, kirveiksi ja kaikenlaisiksi kaluiksi. Mutta terästämistä se vielä kaipaa. Mehiläistä hän pyytää tuomaan karkaisuaineita. Mutta mehiläisen niitä etsiessä herhiläinen hiiden lintu äkkiä tuokin käärmehen kähyjä, madon mustia mujuja. Ilmarinen pettyy, luulee niitä Mehiläisen mesiksi ja kastaa niihin raudan. Siitäpä rauta raivoksi rupesi:
petti vaivainen valansa, veisti raukka veljeänsä, söi kuin koira kunniansa, sukuansa suin piteli.
Vetisillä mailla tavattava raudan ruoste, raudan alku ja sen taipumus tehdä ihmiselle vahinkoa on siinä mielikuvituksen avulla koetettu selittää ja sovittaa yhteen.
Yhtä suuria ellei suurempiakin hyppäyksiä tekee kansan mielikuvitus esittäessään, mitä kaikkia asioita loitsun avulla oli mahdollista toimittaa. Olkoon siitäkin vielä esimerkkinä Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. Kun Väinämöinen suuttuneena Joukahaiseen alkoi loitsia, niin koko luontokin hänen edessään vapisi:
järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
Kurja oli Joukahaisenkin asema: pajupehkon Väinämöinen lauloi hänen länkiinsä kasvamaan, reen kultalaidan lauloi lampiin haoiksi, helmiletkun ruoskan ruo'oksi meren rannalle, laukkipään hevosen kosken rannalle kiviksi. Miekan kultakahvan hän lauloi salamoiksi taivaalle, jousen kaariksi vesien päälle, nuolet haukkoina ilmassa kiitämään, koiran maahan maakiviksi. Lakki miehen päästä kohosi pilven kokaksi, viitta taivaalle hattaroiksi, vyö linnunrata-tähdistöksi, kintaat painuivat järveen lumpeiksi. Itse Joukahaisen hän lauloi suohon yhä alemmas ja alemmas, niin että virta jo jalkoja veti, hiekka silmiä hioi..
Esimerkkinä taikojen kuvitellusta voimasta olkoon seuraava. Kun Kalevalan miehet Pohjolassa ilmoittivat Sammon jaolle saapuneensa eivätkä pohjolaiset siihen suostuneet, täytyi Väinämöisen tarttua taikatoimeen. Nukutettuaan ensin soitollansa Pohjolan kansan uneen, hän unineulalla siteli ja univoiteella siveli nukkuvien silmät, niin että he painuivat pitkään sikeään uneen. Sillä aikaa oli sammon ryöstäjillä hyvä tilaisuus mielin määrin mellastaa kivimäessä ja korjata Sampo veneeseensä.
Mutta käykäämme vihdoin tarkastamaan sellaisia kohtia, missä kansan mielikuvitus ilman minkäänlaista luulottelunkaan tukea vapaana ja laajana lainehtii. Mielikuvituksen esteetön liitely tuntuu laulajasta miellyttävältä ja kevyeltä, ei ihme että silloin joskus säkeitten läpi pilkistää partasuun laulajan hymyilevä, leikillinen mieli. Laulaja tuntee itsekin laulavansa satua, jolle ei mikään taikausko anna uskottavuuden leimaa.
Ensinnä silloin johtuu mieleen Väinämöisen Vipusessa käynti. Väinämöinenhän oli taivaankaarella istuvalle Pohjan immelle luvannut veistää veneen värttinän palasista. Laulamalla hän sen laati ja vesille sen tuli mennä käsillä siihen koskematta. Mutta kesken veneen tekoa häneltä puuttui kolme sanaa; ilman niitä vene ei valmistunut. Turhaan Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan. Turhaan hän kävi Tuonelassa niitä hakemassa, sieltä ei niitä annettu. Vihdoin hänen täytyi turvautua vanhaan kuuluisaan loitsijaan Antero Vipuseen, joka kuitenkin kauvan oli kuolleena maassa maannut ja vahva metsä jo peitti hänen hautansa:
haapa kasvoi hartioilla, koivu kulmilla yleni, leppä leukaluun nenässä, pajupehko parran päällä, otsalla oravikuusi, havuhonka hampahilla.
Mutta Väinämöinen ei sittenkään epäillyt mennä hänen luokseen. Hän kävi ensin seppo Ilmarisella teettämässä rautaisen korennon, johon sisälle pantiin terästä ja päälle vedettiin pehmeämpi rauta. Miekallaan hän kaatoi puut Vipusen haudalta, syöksi rautaisen korennon hänen suuhunsa. Siitä virsikäs Vipunen heti heräsi unesta ja puraisi korentoa hampaillaan, mutta ei tiennyt terästä purra sen sydämestä. Silloin Vipunen
avoi suunsa suuremmaksi, nieli miehen miekkoinensa, kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Väinämöisen.
Vaikeaksi alkoi kuitenkin Vipusen olo käydä: hän muisteli eläissään syöneensä uuhta ja vuohta, lehmää ja sikaa, vaan ei vielä tällaista palaa. Pelästyi myös Väinämöinen ja arveli jo tuhonsa tulleen. Mutta kekseliäisyyttään hän ei menettänyt:
veitsi on vyöllä Väinämöisen, pää visainen veitsessänsä, tuosta hän teki venosen, — soutelevi, luitelevi suolen päästä suolen päähän, souteli joka sopukan, joka supun suikerteli.
Ei vielä käynyt Vipunen laulamaan. Silloin Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi —
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakensi,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alaisimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.
Siinä hän takoi yön lepäämättä, päivän pysähtymättä. Vipunen jo
hätääntyi. »Mi sinä lienet miehiäsi?» hän kysyi. »Olen jo syönyt sata
urosta, tuhonnut tuhannen miestä, mutta en ole vielä moista syönyt:
syet suuhuni tulevat, kekälehet kielelleni, rauan kuonat kulkkuhuni.»
Ja nyt alkoi hän loitsia pois tuota pahaa. Luki hän siinä tautien synnyn tiedustelut, luovutussanat, apusanat, pelotussanat. Mutta Väinämöinen oli olevinaan vain hyvin rauhallinen, väitti itsellään olevan hyvän olon ja ruokaakin kylliksi, vieläpä uhkasi lujemmin lyödä moukarillaan, ellei saisi kuulla sanoja, oikeita syntysanoja, sillä »ei sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen».
Silloin virsikäs Vipunen, — jonk oli suussa suuri tieto, mahti ponneton povessa, aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti, lauloaksensa hyviä, — noita syntyjä syviä, ajan alkuluottehia, joit ei laula kaikki lapset ymmärrä yhet urohot.
Ja hän »lauloi synnyt syitä myöten, kuinka luojansa luvalla itsestänsä ilma syntyi, ilmasta vesi erosi, veestä manner maatelihe, manterelle kasvut kaikki». Vielä hän »lauloi kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä, taivosen tähytännästä.» Voimakasta oli hänen laulunsa, ei oltu sellaista ennen kuultu. Pääksytysten hän päivät lauloi, yhytysten yöt saneli ja »suu se syyteli sanoja, kieli laski lausehia kuin on sälkö sääriänsä, ratsu jalkoja jaloja». — Kun Väinämöinen oli kylliksensä saanut sanoja kuulla, palasi hän veneellensä ja voitonvarmana ilmaisi seppo Ilmariselle hyvin suoritetun matkansa tulokset: »Sain sanat salasta ilmi, julki luottehet lovesta.»
Hupia vailla ei ole sekään tapaus, mikä samporetkeläisille sattuu. Laskea karittelevat Kalevalan miehet purrellaan Pohjolaa kohti, kulkevat onnellisesti jo monien koskien läpi, monien karisalmien kautta, niin keskellä merta, väljillä vesillä, pursi seisahtuu juoksemasta Mikä siellä esteenä?
Se on Seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen, pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen, päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta.
Mutta ei pääse vene irti. Väinämöinen kehoittaa Lemminkäistä tarkastamaan, mihin vene on tarttunut. Lemminkäinen katsoo veneen alle:
ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla, vene on hauin hartioilla, veen koiran konkkaluilla.
Lemminkäinen tempaa miekkansa ja iskee veneen alle, mutta silloin »itse vierähti vetehen, kourin aaltoihin kohahti». Ilmarinen vetää Lemminkäisen tukasta takaisin veneeseen ja pilkkaa hänen onnettomuuttaan, mutta itse iskiessään kalaa hänen miekkansa murenee kappaleiksi ja vene yhä on paikoillaan. Väinämöinen vihdoin melallaan lyö haukea; sen pää saadaan veneeseen, mutta pursto putoaa pohjaan. Hauin leukaluusta Väinämöinen saa itselleen kanteleen.
Lisättäköön vielä Ilmarisen Tuonelan hauin pyyntö. Pohjolan tyttären saadakseen täytyy Ilmarisen Tuonelan joesta pyytää hauki. Voidakseen työnsä suorittaa hän morsiamensa neuvosta takoo suuren kokon, »vaakalinnun», jolle »kourat rauasta kuvasi, teräksestä temmottimet, siiviksi venehen vieret». Itse hän nousee kokkonsa selkään ja neuvoo sitä menemään Tuonelan joelle. Kun Ilmarinen haroo Tuonelan jokea, hyökkää vetehinen hänen kimppuunsa, mutta kokko pelastaa hänet painamalla vetehisen takaisin jokeen. Ja siinäpä »jo tulevi tuonen hauki, veen koira vengottavi», eikä olekaan se mitätön elävä: hampahat ovat haravan varren pituiset, kita kuin kolme koskea, selkä kuin seitsemän venettä. Se tahtoo hyökätä Ilmarisen kimppuun, mutta samalla huomaa kokkokin sen ja iskee kyntensä siihen vasten suomuja. Syntyy ankara kaksintaistelu. Hauki painautuu veden alle vetäen kokon mukanaan, mutta silloin kokko ponnistaa voimiaan, kohoaa ylös, niin että mustat mudat veden päälle nousee, iskee uudelleen toisen kyntensä haukeen toisen rannan kallioon. Kilpistyy kynsi kalliosta, uudelleen painuu hauki pohjaan ammottavine arpineen. Vielä kolmannen kerran kokko ponnistaa, saa hauin kynsiinsä ja nostaa kuin nostaakin sen »päälle selvien vesien». Niin lähti kalasta suomuksia ja kokosta höyheniä, ettei vettä vedeksi eikä ilmaa ilmaksi olisi tuntenut. »Omenatammen» oksalle kokko kaloineen istahtaa ja vaivansa palkaksi maistelee saalistaan. Mutta kun Ilmarinen kokkoa siitä moittii, niin se sydäntyy, kohoaa ilmaan ja lentää pilvenreunalle, niin että
pilvet liikkui, taivot naukui, ilman kannet kallistihe, katkesi Ukolta kaari, kuulta sarviset sakarat.
Pyydän enää viitata leikillisen ja vapaan mielikuvituksen sellaisiin luomiin kuin esim. Ilmarisen yritykseen takoa itselleen kullasta morsianta (37 runo) ja Väinämöisen soittoon, jolla hän koko luonnon lumoaa (41 runo).
Jo tässä esityksessä ja siellä täällä muissa tämän sarjan vihkosissa on tullut mainituksi esimerkkejä siitä mielikuvituksesta, joka muuttelee esineitä ja asioita todellisuutta suuremmiksi tai pienemmiksi. Sellainen oli äsken mainittu Tuonelan hauki ja sitä tavoitteleva kotka, sellainen se iso tammi, joka kasvoi taivaalle, esti pilvet juoksemasta, auringon paistamasta ja niin synnytti ainaisen yön maailmaan. Sellainen oli se suuri härkä, joka Pohjolan häihin tapettiin, sen kun
Hämehessä häntä häilyi, pää keikkui Kemijoella, sata syltä sarvet pitkät, puolta toista turpa paksu, viikon kärppä kääntelihe yhen kytkyen sijalla, päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä, — kuun juoksi kesäorava häpähältä hännän päähän. —
Niinpä runokin siitä sanoo: »ei ollut suuri, eikä pieni, olihan oikea vasikka». — Hirveä oli se aitakin, joka ympäröi Pohjolan pihaa, kun Lemminkäinen sinne matkasi häitten viettoon:
aita oli rautainen rakettu, teräksinen tarha tehty, sata syltä maa emähän, tuhat syltä taivosehen, keihäillä seivästetty, maan mauilla ajastettu, alahatse kyy matavi, alemmaksi aita pantu, ylähätse lintu lensi, ylemmäksi aita pantu.
Toiset esineet taasen ovat mitättömän pieniä kuten se pieni, mutta sitten suureksi jättiläiseksi kasvava mies, joka kaatoi ison tammen. Samanlainen oli se mies, joka Pohjolan häihin tuon hirveän sonnin tappoi, hänkin näet »alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan.»
Muutakin liioittelua tavataan Kalevalan yksityiskohdissa hyvin runsaasti. Sellaista on täynnänsä esim. kuvaus Lemminkäisen hirven hiihdännästä. Jo sukset, joilla hän hirveä ajoi takaa, olivat erinomaiset, niitä kun Lyylikki lylyjen seppä vuoden ajan valmisteli:
sykysyn lylyä laati, talven kalhua kaverti, päivän vuoli sauvan vartta, toisen sompoa sovitti.
Mutta silloin niistä tulikin niin arvokkaat, että
saukon maksoi sauvan varsi, sompa ruskean reposen.
Kun Lemminkäinen sitten näillä suksillaan ponnisteli hirvensä jälessä, niin
tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä.
Ja jo lähtiessään kun hän »ensi kerran potkaisihe», niin pääsi jo »silmän siintämättömähän»; kun »kerran toisen kuopaisihe», oli jo korvan kuulemattomissa. — Toisen kerran tuli Lemminkäisen pyytää hiiden ruuna, jonka »tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua». Mutta senkin hän saavuttaa, kun Ukko sataa sen päälle rakeita, jotka olivat
pienemmät hevosen päätä, päätä ihmisen isommat.
Ja Pohjolan häät sitten, joihin tuo suunnaton härkä teurastettiin? Jos oli syötävätä yllin kyllin, niin olipa juotavatakin, koska olutta tehtäessä
kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin.
Olipa sulhasenkin kotona syötävätä niin vahvasti, että Väinämöisen täytyi mainita, miten heiltä syödessä
terät vieri veitsistänsä, päät putoili puukoistansa.
Ja se tupakin, missä tällaisia häitä vietettiin, oli sellainen, että
kukko kun laessa lauloi ei sen ääni maahan kuulu, penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.
Niin laaja oli morsiamen sukukin, että jos
kappa ois kylveä papuja jyvä kullenki tulisi, kappa panna pellavia kuitu kullenki tulisi.
Ja komea vihdoin oli morsiamen auttajakin (saajanainen), niin että
Väinämöinen
luuli päivän paistavaksi,
kun sen paistoi paian kaulus,
luuli laivan läikkyväksi,
kun sen läikkyi lakki päässä.
Tällainen liioittelu on mielestäni hiukan erilaista kuin edellä esitetyt tapaukset. Nämä ovat näet lähellä sellaista vilkkaan ja voimakkaan mielikuvituksen luomaa puheen höystettä, jossa puhuja ei itsekään huomaa mitään liikaa sanoneensa ja jota toinen samanlainen kuuntelija ei myöskään aivan sananmukaisesti ymmärrä. Ken itäosissa maatamme liikkunut ja siellä kansan kesken puhellut ei olisi tavannut vilkasta kertojaa, joka häntä tällaisilla mahdottomuuksilla olisi huvittanut.
* * * * *
Mielihyvällä käännymme tarkastamaan Kalevalan todellisuutta esittäviin kohtiin. Tässäkin on rajoitettava alaa: ei voi ottaa puheeksi todellisuutta esim. eri henkilöitten luonteen kehityksessä tai tapausten juoksussa, vaan ainoastaan katsella, minkä verran Kalevalan laulajat ovat kyenneet tekemään oikeita havaintoja ympäriltään ja niitä todenmukaisesti esittämään. Tapausten ja luonteitten kehityksen todenmukaisuutta täytyy edellyttää itsestään olevan olemassa, sillä vain sen mukaan ne sellaisina voittavat kiintymystämme puoleensa.
On itsestään ymmärrettävää, että läheinen seurustelu luonnon kanssa on kansan johtanut tekemään hyvin tarkkoja havaintoja luonnonelämästä, vaikka perin usein mielikuvituskin on kuvauksissa todellisuutta paljon muutellut. Jo toisessa runossa kohtaa lukijaa tarkka ja yleensä todenmukainen esitys eri puitten kasvupaikasta, johon ne Sampsa Pellervoinen alkujaan muka kylvikin:
mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi, noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, — pajut maille paisuville, katajat karuille maille. —
Väinämöisen kylvämä ohra taasen kasvoi kuten hyvä ohra ainakin:
tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
Jokainen hevosmies tietää niinikään, että hevonen usein tuntee edessä olevan vaaran silloin kun ajajalla ei siitä vielä ole aavistustakaan. Niinpä Lemminkäisen Pohjolaan ajaessa tulisen kuopan lähestyessä
jo oronen ouostuvi, hevonen hörähtelevi.
Erittäin tarkka ja sattuvapiirteinen on mielestäni Pohjolaisten vaarinotto koiran haukunnasta, jolla se ilmoittaa vieraitten saapumisen. Jo ennenkuin ketään näkyykään tai ihmisen korva mitään kuuleekaan, vainuaa vanha tarkka koira jotain outoa olevan. Silloin se vielä rauhallisena harvakseen haukkuu, istuu maassa nojaten etujalkoihinsa, häntä rentona alas laskeutuneena ja kuono suunnattuna sinnepäin, mistä se pahaa aavistelee:
jopa haukkui hallikoira — pimeässä Pohjolassa; — hiisti ensin hiljemmältä, harviammalta murahti perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.
Yhä ja yhä se haukkuu ja jo on Pohjolan isäntä vakuutettu, että
ei halli valetta hauku, ikipuol' ei ilman virka ei se honkihin horise.
Hän menee ulos ottamaan asiasta selvää ja
katsoi koiran suuta myöten, nenävartta valvatteli.
Silloin hän huomaa, että on todellakin vieraita tulossa: kirjokorjin siellä ajetaan ja toiset laivoin suurin laskevat. Vieraitten tulo harvaan asuttuun sydänmaahan oli harvinainen tapaus, eikä silloin tiennyt olivatko ystäviä vaiko vihollisia tulijat. Arvalla usein tiedusteltiin, ketä olivat ja tällä kertaa sattuivat olemaan suuret sulhot, Väinämöinen ja Ilmarinen Pohjolan neidon pyynnöllä.
Sellaisilla sydänmailla matkoja tehdessä ei kulkijalla usein ole tasaiseksi tallattua tietä astuttavanaan, ei edes aina kapeaa, kiemurtelevaa polkuakaan, joka määräpaikkaan erehdyttämättä johtaisi, vaan hän saa vain luonnonmerkeistä suuntaa määräten samota korpien läpi. Tällaisia tien opastuksia on kansamme tottunut antamaan ja seuraamaan. Miten tutulta monesta tuntuukaan siniviitan Viidan eukon neuvo Kullervolle tämän etsiessä vanhempiaan:
astut päivän, tuosta toisen, — kohti luotehesen vaara vastahan kulevi, sie astut alatse vaaran käy vaaran vasenta puolta; tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi, käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohimitse, tulet niemen tutkamehen, pääyt päähän pitkän niemen, tupa on niemen tutkamessa.
Metsää kiireellä kahlovan vanhan mummon kuvaus on niinikään elävä ja todellinen. Kun Lemminkäisen äiti henkensä edestä riensi vaaraan joutunutta poikaansa auttamaan, niin hän
kourin helmansa kokosi,
käsivarsin vaattehensa, —
mäet mätkyi mennessänsä,
norot nousi, vaarat vaipui.
Elävä kuvaus kiireisestä matkasta on Kalevalan laulajalla ollut tilaisuus antaa kertoessaan Sammon ryöstäjien pakoyrityksestä pohjolaisten purren edestä. Ajatelkaamme suurehkoa, mutta kevytkulkuista venettä, jota voimiensa takaa »souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen». Todellakin silloin
lyllyivät melat lylyiset, hangat pinkki pihlajaiset, vene honkainen vapisi; nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.
Mutta katsokaamme kotoista elämää. Eikö ole ilmielävänä edessämme kesäinen kuva talonpoikaiskodista, jos poikkeamme hakemaan Lemminkäisen kera Tieraa sotaretkelle:
iso päätyi ikkunalla keihäsvartta vuolemassa, emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa.
Tai jos näemme, miten Aino-neiti talon tyttären tavoin menee kesäisenä kylpyiltana lehdosta taittamaan kylpyvihtoja kotiväelleen ja
taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa.
Ehkäpä tahtoisimme kuulla, miten Kalevala kuvaa kylpemistä ja sen vaikutusta. Käymme silloin Ilmarisen luo, joka sulhasmiehenä valmistautuu Pohjolaan lähtemään. Matkalle aikovan varustuksiin kuului kylpeminen ja sitä enemmän sulhasmiehelle ja sepälle:
siitä seppo Ilmarinen sekä kylpi kylläksensä, valelihe valkeaksi, pesi silmät sirkeäksi, silmäkulmat kukkeaksi, kaulansa kananmuniksi, koko varren valkeaksi, tuli saunasta tupahan, — kasvot vallan kaunihina, poskipäät punertavina.
Puhtaalle ruumiille on nyt mieluista vetää valkea palttinapaita ja kaatiot kapoiset, sukat, kengät kelvolliset, haljakka ja sarkakauhtana, vyö ympäri ruumiin, kintaat kirjatut käteen, pystyinen kypärä päähän. Soma on sitten istua rekeen, missä alla on karhun talja, päällä turskan talja, edessä virkku hevonen, kulkuset ja kellot, toivossa, »että kaunot katsahtaisi, impyet ihasteleisi».
Tai mitä arvellaan niistä kokeneista ja oikea-ajatuksisista neuvoista, joita morsiamelle annetaan hänen kotoa lähtiessään: kun kostuttelet lattiata sitä laastaksesi, niin nosta lapsi lattialta lautsaselle ja viihdykkeeksi
anna leipeä kätehen, vuole voita leivän päälle, kun ei leipeä talossa, anna lastunen kätehen.
Kenties tulee vieras, silloinpa
syötä vierasta sanoilla kunnes keitto kerkiävi.
Ja mikä tarkka mielentilojen ilmaisumuotojen tunteminen näkyy neuvosta: kun tuot puita tupaan, niin laskiessasi niitä sylistäsi
heitä halko hiljallensa kovasti kolajamatta taikka appi arveleisi, anoppi ajatteleisi vihoissasi viskelevän, kiukussa kolistelevan.
Jännittävää odotusta, mikä jo esiintymisessä näkyy, kuvataan Ilmarisen kotona, kun sinne poikaa odotetaan morsiamineen saapuvaksi: vanhojen silmät vuotavat vettä pitkästä tuijottamisesta, nuorten jalat väsyvät ulkona odotellessa ja lasten jalkoja palelee, kun he vasta sulaneilla seinuksilla seisovat:
silmät vanhoilta valuvi ikkunoissa istuessa, polvet nuorilta nojuvi veräjillä vuottaessa, lasten jalkoja paleli seinuksilla seisoessa.
Kansansa suuren heikkouden rakentaa riitaa naapurinsa kanssa pienistä asioista osoittaa laulaja tuntevansa, kun hän kertoo, mistä Kalervon ja Untamon veljekset joutuivat sotaan keskenään:
Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen, Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi; — Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi, Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön, Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta.
Vaikkakin todellisuutta liioitteleva tai muuten muutteleva mielikuvitus Kalevalassa onkin hyvin voimakas, ei sieltä kuitenkaan puutu tarkkaa silmää tekemään havaintoja ulkoisesta elämästä ja hienoa aistia erittelemään erilaisia sieluntilojakin, ei myöskään kykyä niitten esittämiseen.