BO BERGMAN (1869—1967)
Kuunpaiste virralla.
Kuin synkät varjokuvat on vuoret etelän. Kivilaiturin ohitse virran näen mustana vyöryvän.
Mut ylitse pyörteiden heittää
kuu juovansa loistavan,
ja keskellä sädesiltaa
vene keinuu kalastajan.
Hän verkkonsa vedestä nostaa.
Mitä soikaan ilta tää?
Kuin suomusten paljoudesta
joka silmukka kimmeltää.
Mut on vettä se ainoastaan,
jok' ei verkossa pysyä vois.
Kuunpaistetta kalastaa hän
ja laulaen soutaa pois.
Tänä iltana virralta tuolta
mik' on saalis runoilijan?
Sai kuutamon paistetta kuplan,
pois vierivän unelman.
(Suom. Elina Vaara)
Sydän.
Sydän unelmista itää. Sydän muuten köyhäks jää. Siks sateiden langeta pitää ja poudan lämmittää. Niin tähkään ennättäymme ja mielin kiitollisin päin korjuun aikoja käymme, alakuloista talveakin.
(Suom. Elina Vaara)
Viole d'Amour. (EV)
Soi hämyssä himmeä kieli, se vainajan muistoa soi kevätiltana, jolloin mieli kuin nälkään hiutua voi… Sydän, tuttu on tuskasi mulle. Nyt, lapsi rauhaton, levon päivä on saapunut sulle. Hyvä unhoon nukkua on.
Oi hiljaisuutta maiden, joiss' ei asu elävää! Kädet henkien autuaiden nyt viulua virittää. Ken luonani? Sydän palaa ja vilusta värisee. Näen varjon. Otsaani salaa joku siivellä hipaisee.
(Suom. Elina Vaara)