CARL JOHAN GUSTAF SNOILSKY (1841 —1903)
Lepo Egyptissä.
Vesi solisee, laakso vihannoi, levon, varjon se vaeltajalle soi. Tien jokainen äiti on hellyydessään sadun laaksoon löytänyt nääntyessään.
On edessä huomenna erämaa,
missä poikasta sfinksit tuijottaa.
Pedot, ongelmat vaanii, missä hän kulkee,
hänet täällä äiti syliinsä sulkee.
Aron hiekkaa huomenna hän samoaa,
unen maassa hän ensin levätä saa.
Hän syntyi kulkemaan tuskaa vastaan.
On tääll' oma äidin hän ainoastaan.
Vedest' äitihin katsovat miettivään
kuvat pilvien, sammal ympärillään.
Nyt kostuttaa vesi huulia armaan —
Minä janoon, ne kerran lausuvat varmaan.
Hän viihtää kiihkon lapsellisen,
suun polttavan hiljaa virvoittaen.
Se pikari, pilvet min reunoja varjoo,
merensyvän ja katkeran kalkin tarjoo.
Vesi solisee, laakso vihannoi,
levon, varjon se vaeltajalle soi.
Aro helteinen kutsuu — hetkinen vuota.
Miks kiiruhdat, laps, sinä äitisi luota?
(Suom. Lauri Viljanen)