VERNER VON HEIDENSTAM (1859—1940)
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Syyssade, arojen aurinko pyhiin vaeltaessa haalisti viittani. Nousin jo kukon kiekuessa. Pitkänä aueten taival toi mun tuhannet virstat kotia päin. Oljille raueten lieden loimun äärehen vasta illalla jäin.
Tarinat toivioretkien mieleni kuntoon mietti. Ääneti pian väki maalainen kuunnellen iltaa vietti. Naiset kuiskutti kumartuessaan lähetysten kuuntelemaan. Hiillos tuiskutti leimahtaessaan hehkuvat kipinät helmastaan.
Seikkailut, muistot retkeltäin harhaten kuljetulta huoleti tulkitsin — kätkien näin mieleni salaista tulta. Lihaani vaivaista lailla hartaan luostariveljen kurita en, niin hänen taivaista kuningatartaan, Jumalan Äitiä palvellen.
Varjojen maahan autioon kulkenut olen yksin. Kuolleiden kanssa puhunut oon hymyin ja nyyhkytyksin. Terveenä, elossa aavikoita vaelsin keskellä vainajain. Seurasin pelossa, rakastin noita, kodista varjojen kotia hain.
Heräsi kauniina elämään maailma, nukkunut kauan. Niniven tyttäret viheriään kietoivat vaellussauvan. Soi sävel haipuva Tähdet sinen hehkuivat valoa raamatun. Varjoihin vaipuva, ihmeellinen kauneusmaailma valtasi mun.
Kaapuni simpukat korvaan toi Arkipelaagin hyrskeen. Tympanon ja symbaali soi äärellä aaltojen tyrskeen. Kaviot raikuen leikkiä kuumaa kentaurit kera neitojen lyö. Tahdissa kaikuen nauraa ja huumaa laulut villit kuin pohjaton yö.
Kaivaten valoon ja elämään varjojen aavikolta pakenin katujen vilinään — mutta en kohtalolta. Elämän kylitse kulkija palaa; vietellen ne kohisevat. Silmäini ylitse varjot salaa vainoten kätensä ojentavat.
Aikahan toiseen, jo heräävään tie on nuorille avoin. Vieraaksi heidän luonaan jään. Kuljen aaveen tavoin. Päivän sotihin nuorten sana niinkuin teräs iskeä saa, ääneti kotihin, uneksivana varjojen poika vaeltaa.
Koskaan nyt pohtia saata en kysymyksiä hetken. Mietteissä teen yhä harhaillen varjojen luoliin retken. Himmeää lyhtyä kantaen löydän manalaan tieni, en elämään. Koskaan en yhtyä ääressä pöydän veljien seuraan voi hilpeään.
Huutaen kurjet on paenneet. Kivien ympäri heittää valkeita patjoja hiutaleet. Ruutuja huuru peittää. Lyhdettä etsien maalaisen vajaa kiertää nälkäinen varpunen. Syksyisten metsien sumussa ajaa poikanen joulusta laulaen.
Lapsuusvuosien äänten luo lumiset polut mun johtaa, mutta ei sydäntä saavuta nuo, vain humu korvani kohtaa. Turhaan tarjoten sovitusta äänet soi hiljaiset, ihanat. Katseeni varjoten Hades musta nostaa näkynsä uhkaavat.
Unhoa antaa Lethen vuo — mutta pimeän Styxin aallosta join ma: se mieleen tuo menneisyyden yksin. Varjot hyytävät kutsuu mieltä Kharonin virralle uneksimaan. Mut veret pyytävät elämän tieltä rypäleterttuja poimimaan.
Elämän kahleissa rauhaton harhailen maailmalla. Sinne, miss' en ole, kaipuuni on. Vieraana kaikkialla. Kelle on auennut Hades, ei saa se elämän heelmiä riistää, ei. Varjojen rauennut kauneusmaa — se ainaiseksi mun sieluni vei.
(Suom. Lauri Viljanen)