CARL MICHAEL BELLMAN (1740—1795)
Iltalaulu.
Yön saavu jumala ja päivän liekit poista!
Jo ruskot karkoittain sa, pilven tähti, loista!
Yö, aallot kylmiks luo!
Sa kipu lievitä ja tyynnä valtimoista
nyt veren kuuma vuo!
Kas, veden solisten näin hiljaa sammalessa,
sen sieltä puroina taas peltoon virratessa
on uni suloinen,
kuin terveyttään vielä veren humistessa
jo hyytäis kuolo sen.
Nyt lehvät suhisee, käy vilpas tuuli siellä,
all' oksain karehtii tuoll' aironvedon tiellä
veet tummansiniset!
Lyö hauki kallioon, sen pyörteesehen niellä
sai virran tyrskehet.
Mies uuras kannustaan, kas, vettä valaa multaan,
puutarhan rinteelle kun lahden takaa tultaan
luo himmeätä kuu.
Niin vehryt tarha on, kuin hopeaan ja kultaan
kaikk' kasvit verhoutuu.
Mut hiljaa muurin puoleen viiniköynnös taipuu —
ja tulppaanien lehdet kurttuun yhä vaipuu,
kun suihku pisaroi.
Pois niityn taakse ääni paimentorven haipuu,
se viime kerran soi.
On ovi vihreä jo kiinni kiurun majan —
ruislintu kuhilaassa laulaa hetken ajan
ja sirkat sirittää.
Niin liki maata pääskyn, sateen ennustajan,
Pan lentoon lähettää.
(Suom. Lauri Viljanen)