SISÄLLYS:
Esipuhe.
Carl Michael Bellman
Iltalaulu.
Johan Gabriel Oxenstierna
Mieteruno.
Anna Maria Lenngren
Muotokuvat.
Esaias Tegnér
Kuollut.
Erik Gustaf Geijer
Yötaivas.
Erik Johan Stagnelius
Kuin minä kenkään hehkunut ei.
Endymion.
Elegia Yölle.
Huokausten salaisuus.
Narcissus.
Carl Jonas Love Almquist
Antoniuksen laulu.
Kuunteleva Maria.
Carl Johan Gustaf Snoilsky
Lepo Egyptissä.
Verner von Heidenstam
Pyhiinvaeltajan joululaulu.
Selma Lagerlöf
Laps, olet lempinyt.
Gustaf Fröding
Dolores di Colibrados.
Nyt katsokaat uneksijaa.
Oscar Levertin
Sa kuule, sateess' elokuun.
Erik Axel Karlfeldt
Sinun silmäs ovat tulta.
Yökohokit keskellä viljaa.
Elokuunhymni.
Bo Bergman
Kuunpaiste virralla.
Sydän.
Viole d'Amour.
Vilhelm Ekelund
Leukadia.
Palvonta.
Mentyäsi, armas.
Anders Österling
Fantasia etelän meren rannalla.
Aamuhartaus.
Odotus meren rannalla.
Aamun sydän
Bertil Malmberg
Neitsyt.
Dan Andersson
Laulu.
Soittoniekan hautaus.
Erik Lindorm
Iltapäivä.
Onnen hetki.
Isä ja poika.
Arki-ilta.
Laulu nuoruudessa.
Gustaf Johansson
Ballaadi Johanssoneista.
Ture Nerman
Kaunein laulu.
Karl Asplund
Quand même.
Pär Lagerkvist
Kauneinta on hämärtyissä.
Auringon hiukset.
Hopeahuilu.
Kirje.
Sten Selander
Kevätsade.
Kuiva puu.
Gabriel Jönsson
Impromptu.
Gunnar Mascoll Silfverstolpe
Rovio.
Erik Blomberg
Ihmisen koti.
Karin Boye
Tähtien lohdutus.
Ragnar Jändel
Sataa.
Esipuhe.
Yhäti elää ruotsalaisessa laulurunoudessa se Pan, jonka Bellman, vaeltaessaan keskellä rokoko-maisemaa Fredmanin laulajaviitta harteillaan, näki lähettävän pääskysen lentämään liki maata sateen ennustajana. Useamman kuin yhden kerran se on lähettänyt kevätsateensa synnyttämään kukoistavaa lyyrillistä vuodenaikaa, ja nuortuen uusissa sukupolvissa se on virittänyt runoilijoiden soittimia läntisessä naapurimaassa. Kustaviaanista aikaa seuraa viime vuosisadan sarastuksessa romantiikka verkkaan laantuvine maininkeineen, saman vuosisadan painuessa mailleen jälleen pitkälle jatkuva uusromantiikka ja vihdoin meidän vuosikymmenillämme »nuori lyriikka». Halki näiden puolentoista vuosisadan kaikuu elämäntuore, surussakin ihmeen heleä lyyrillinen soitanto, joka ei ole jäänyt meille oudoksi, mutta jonka sävelrunsaus tarjoaa ehtymättömän nautinnon. Mieltymyksiään noudattava kuulija voi valita siitä joitakin johtosäveliä, jotka raikkaudellaan lumoavat hänen korvansa. Panin huilu kutsuu jatkuvasti runoilijoita maan puoleen. Sen soidessa elokuun sateen äänenä Levertin on kuulevinaan ritarisatujen suihkulähteen helinää, se — opastaa Fridolinin laulajahahmossa vaeltavan Karlfeldtin valitsemaan karkeasta ruislinnusta itselleen tulisen satakielen, se antaa Österlingin hienokaikuiseen lyyraan sävelen merituulen koraalista, ja nuorimmasta polvesta se houkuttelee Dan Anderssonin, työmiehen ja kulkurin, nauttimaan soittoniekkana nuoruuden villihunajaa Paison viheriöillä rannoilla. Pär Lagerkvist, muulloin elämän rumuuden ja hämärän kauhun tulkitsija, tuntee lyhyen hetken saavansa rakastaa ominansa puita, multaa ja pilviä maan verhoutuessa hämärissä tummuvaan valoon. Panin kevätsateen suhistessa Sten Selander lähestyy arkuuden vallassa maata, kaiken nuoren äitiä, ja huomaa kaiken muun vähäiseksi ikuisen kukinnan ja uudistumisen rinnalla.
Seuratessa Panin huilua he ovat tunteneet myöskin Eroksen mahdin. Tegnér asettaa rakkauden maineensa edelle, josta hän kuitenkin on ylpeästi tietoinen, ja uneksii kuulevansa rakastetun äänen haudassaankin, kevään laskeutuessa taivaasta umpuin ja linnunlauluin, Stagnelius hehkuu menehtyvässä, dionyysisessä hurmiossa kaikelle naiskauneudelle, Levertin pukee lemmittynsä ritariajan loistaviin koruihin. Bergman kuulee hiuduttavana kevätiltana viole d'Amourin soivan hiljaisista maista, joissa rakastettu vainaja asuu, Ekelund löytää rakkaudenpalolle ylhäisen vertauskuvan Leukadian tähtisyöksystä, Österlingin fantasiassa Eros lähettää vaeltajattaren maan syksystä runoilijan merenääriseen marmoripaviljonkiin.
Pan, luonnon ikuisesti nuori jumaluus, on samalla ollut näille runoilijoille kaikkeuden ylivoimaisen riemun ja tuskan tuoja. Se on tehnyt monet heistä yksinäisiksi ihmisten keskellä. Useammat kuin yhdet kärsimyksen kuluttamat uneksijankasvot, jo yhden runon valossa syvästi mieleen painuvat runoilijapiirteet kohtaavat meitä ruotsalaisen laulurunouden temppeleissä, joiden ulkonainen muoto on useasti niin jalokaarinen ja säteilevän kirkas, että me vaistomaisesti ajattelemme etelän marmoria, latinalaisen hengen tuotteita niitä katsellessamme. Tegnér, voitokas apollooninen henki, on vähitellen tuntenut hiipuvansa oman sielunsa loimuun. Stagnelius on herätessään dionyysisestä huumiosta tuntenut hirveän tyhjyyden ympäröivän liekehtivää sieluaan, hän on tuntenut jumaluuden — sielussaan ja nähnyt Narkissoksen tavoin elämän riemuinensa liukuvan ohitseen. Heidenstam, kenties syvällisimmin kodin multaan juurtunut ja samalla suurisuuntaisin kaikista, on itämaiden aroilla katsonut varjojen murskattua, ihmeellistä kauneusvaltakuntaa, hän on Arkipelaagin rannalla kuunnellut kentaurien huohotusta ja villien laulujen naurua ja on senjälkeen tuntenut elävänsä vain menneisyydessä. Fröding on halki elämänsä tuntenut kylmien arkipäivän ihmisten katsovan ilkkuen uneksijaan, muukalaiseen, valmiina kivittämään hänet. Varhain kuollut nuorimman polven lyyrikko Dan Andersson on nähnyt omituisen soittoniekka-uneksijansa kodittomana ja kuitenkin kuninkaana erämaan puutteen keskellä.
Ja kärsimyksestä huolimatta he ovat rakastaneet elämää, sen pienimpiäkin ilmiöitä. Sen kauneushurmion keskeltä, jonka Pan on heille tarjonnut, he ovat palanneet kotiin ja arkipäivään. Huomaamme tämän varsinkin nuorimmasta lyriikasta, joka on omiaan koskettamaan meitä erikoisen läheisesti. Elämän pienten asioiden kauneus puhuu Erik Lindormin koruttomista, rehellisistä säkeistä. Linnunradan huimaavasta loisteesta nämä runoilijat kääntävät katseensa maan puoleen, joka on ihmisen koti. Maailmansodan vuosina he ovat tunteneet kärsivän ihmisyyden toivottoman häpeän ja kaiken uhalla uskoneet voitolliseen, uudesti syntyvään elämään.
Tämän vihkosen lehdille mahtuu ainoastaan murto-osa ruotsalaisen lyriikan aarteistoa. Suomentajien periaatteena on ollut valita yleensä sellaisia runoja, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle vähemmän tunnettuja. Tällöin on tullut suhteellisen vaatimattomasti edustetuksi esimerkiksi sellainen runoilija kuin Levertin. Edelleen on suomentajien tällöin täytynyt valita runoja, joiden intiimisti lyyrillinen, särkyvä tunnelma ei ole ollut helposti eikä lähimainkaan täydellisesti vangittavissa. Suomentajilla ei ole hartaampaa toivomusta, kuin että nämä käännökset voisivat välittää lukijalle edes vähäisen sitä kauneusiloa, jota suomentajat itse ovat saaneet tuntea liikkuessaan alkuperäisten runojen maailmassa.
Tampereella, helmikuussa 1926.
Elina Vaara. Lauri Viljanen.