ERIK LINDORM (1889—1941):
Iltapäivä.
Tuli räiskyy, on ulkona sadesää, sumu lyhtyjä verhoo, tuulee. Hänen vaimonsa vaatteita silittää, mies keittiöstä sen kuulee.
Ovi lasten huoneen on raollaan —
miten siellä nyt temmelletään!
Kaikki he käyttävät keuhkojaan,
ei puutu heistä ketään.
Mut ilta kuluu jo loppuhun, ja hiillosta hämmennetään. Pian on lyhyt hetki se poissa, kun ei puutu ketään.
(Suom. Elina Vaara)
Onnen hetki.
Käsivarteni lastako tuudittaa, ja sen silmissä kuvani on? Ja ulapat välkkyy, ja lämmin on maa ja taivas hattaraton!
Mitä aikoja on, mitä vuosia nää,
ken oon, mikä nimeni mun?
Sa naurava käärö, sa vaalea pää,
miten sain ma syliini sun?
Ma elän, ma elän! Ah, ennemmin ma miss' olen ollutkaan? Kai varroin ma vuosia miljoonin tätä hetkeä ainoastaan.
(Suom. Lauri Viljanen)
Isä ja poika.
Järvessä värähtelee pilvijuovainen kuu. Sirkkojen sirinä niityn heinässä vaientuu. Hämärän tuhka lankee yli päivän poltetun. Ma kuljen kivistä rantaa ja pieni poikani mun.
Hän puhuu, viittoo ja väliin kivihin liukahtaa. Ma puristan kättänsä pientä ja hienoa, ruskeaa. Hänen raikas ihmettelynsä ei kysyen uupua vois. Ma hajamielisnä vastaan, ja ajatus kiitää pois.
Miten kauan saankaan pitää sun pientä nyrkkiäs näin, ja suojata sinua, tiesi jos kulkee kunneka päin? On ihme, kuinka kauan noin armaana mulle näyt. Sa kasvat ja kauemmas luotain sa päivä päivältä käyt.
Pojankainona kätkeyt — uhma sun tahtoas karkaisee. Sun sielusi salassa itää, ja katseemme erkanee. Hämärät, polttavat tunteet sa hiljaisuutehen viet. Mun täytyy sivulla seistä, on meillä eri tiet.
Sinä haaveeni tietäisitpä yli vuotees, poikani mun! Olen kätkenyt kirjoituspöytään ens töppöses valkeat sun. Pian keskeen maailman kengin käyt suurin, painavin. Ne omaa tietään polkee — ja isää, äitiäkin.
Se kestää ja kärsiä täytyy, jos kuinka raskasta ois. Miten lujasti puristankin, kätes pieni on liukuva pois. Pois luotani kuitenkin kuljet, ken kasvua estäiskään? — Nyt, poikani, kiiruhdamme, jo kotiin ehditään!
(Suom. Lauri Viljanen)
Arki-ilta.
Taas arki-iltaan ihmisten soi melu, haukku koirien, ja kotiin mustain joukkoin tie nyt päivän taiston jälkeen vie. Soi raitioiden signaalit ja säihkyy valoreklaamit. Ja kaarilamppuin tuikkeeseen käy pahe maalikasvoineen.
On taasen ilta arkinen, ja kimeät on äänet sen. Miks ahdistusta tunnenkaan? Ma katson ihmisiä maan: sameina syntyy, kuolee nuo ja kurjain kaivoin pyrkii luo, vaikk' yllä kuonan, rihkaman nään linnunradan loistavan.
Oi ihmiskunta, iloton ties loan, melun halki on. Vaikk' kattos yllä näetkin sa aurinkoja miljoonin, vuossatais-syvä paiste tuo ei sieluus puhtautta luo. Oi, kuule laulu korkeuden! Maan pääll' on ilta arkinen.
(Suom. Lauri Viljanen)
Laulu nuoruudessa. (LV)
Maan juhlihin
oon kutsuttu, ma vieras vähäisin.
Saan alla päivän kultakruunun elää.
Ma vaeltaa
saan jonkun vuoden kesken pauhinaa,
ja joku laulu huuliltani helää.
Käyn hymyillen
ma silmin raikkahin, ja hellien
mun käteni, ah, kaikkeen koskettavat.
Tie auringon
ja ilmain loisto ylläni mun on,
maat, meret kaipuulleni kangastavat.
Oon vieras vain, ma vähäks aikaa tänne jäädä sain. — Pian lähdet, kuolo korvahani toistaa. Ma tiedän sen, tuon salaisuuden suuren, iloisen, siks silmäni mun raikkahasti loistaa.
(Suom. Lauri Viljanen)