GUSTAF JOHANSSON (1891—1925)
Ballaadi Johanssoneista.
Oli korppi, korkea iältään, joka puolukkamäellä eli. Tavall' lintujen istui se männyssään ja niskaansa ojenteli ja käheästi viisauttaan huus metsälle, maailmalle. Oli saanut ruutia maistaessaan se haulin siipensä alle.
Tuli, hunnussa vihma kuutamon, Hämy-neitsyt tähtien myötä — makas päissään metsämies Johansson, sepät aivoissa tekivät työtä. Ja korppi se mietti: »Oi Johansson, pian pois sinun suvesi joutaa. Miks kaukaa, miss' olet tuntematon, et naista voi itselles noutaa?»
Punass' illan nainenpa kuitenkin tuli metsästä tanssivan jalan: lasi lensi pirstoiksi Johanssonin, ja hän vannoi alttihin valan. Näki korppi: nyt vuosi Johanssonin miten suloiseksi saikaan. Lumi särki sen haavaa, kun vihdoinkin oli tultu täytehen aikaan.
Yön jouluisen tuikkiessa, kun jänis metsän laitaan loikki, valon kynttilä loi mökin ruutuhun ja hiljaisen pihan poikki. Ja korppi se istui männyssään, kuin veistos liikkumaton, ja mietti syvästi ihmeissään: »Mikä Johanssoneilla nyt on?»
Sinä selvisit luodeista, langoistakin, — miks nyt olet neuvoton? Tänä yönä laps syntyy Johanssonin, ja kuin sinä selvä hän on. Moni nähnyt on tuikkiva jouluyö hänet päissään, ja kimmeltänyt hänen ruutuunsa turhaan on tähtien vyö. Hänen poikansa näkee se nyt.
Punasilmäinen, Johansson, poikas on, ja se nurkasta pilkistää. Se iloa on, kun Johansson ei perillisettä jää. Mut nainen, mi saapui sun tupahas läpi metsän helisevän — niin ääneti, kuin sinä juopuessas, nyt oljilla nukkuu hän.
Pyhä, kuin sävel urkujen, kuolema on, se suuremman levon kuin humala suo — kuin valkehin koivu, oi Johansson, hän lepää, ken tanssien sai tupas luo. — Ja hehkussa aamun heräävän nyt korppivanhus nähdä voi: lepäs kuolleena pullojen keskellä hän, joka Johanssonille sanansa soi.
Ja Johansson katsoi vainajaan, oli nääntyneen näköinen raukka. Ja korppi mietti: »Nyt muistaa saan, miten kyyhkyn surmasi haukka.»
Ja Johansson katsoi lastaankin, ja korppi mietti sen nähden: »Nyt muistan, miten huuhkajankin peri kuolema poikasten tähden.»
Asuu puolukkamäellä korppi, kai parisataa jo vuosiltansa. Se joskus siipeensä haulin sai, vähän jäykkä on niskastansa. Kivunhuudolla ihmisten tulevan ja menevän nähnyt se on.
Tavall' lintujen kaulaa se ojentaa. Viel' ehkä se männystä nähdä saa, miten vierellä vaimonsa, vainajan, on päissään Johansson.
(Suom. Lauri Viljanen)