ESAIAS TEGNÉR (1782—1846)
Kuollut.
Kun kerran olen kuollut, armahin, mut lauluni ja muisto kuitenkin viel' elää hetken pohjan maiden yllä nuo sanat ehkä usein kuulet kyllä: »On runoilijass' avain runojen. Sa tunsit hänet. Sano, millainen hän oli; monet huhut kiertää maata, joist' erottaa ei totta, väärää saata.» Sa mietit: »Kuinka hänet tunsinkaan, ma hänen avointa luin sieluaan! Se itse vaivaan syöksyi levottomaan ja hiipui vihdoin loimuhunsa omaan. Niin oikuin, epäluuloin, haavein hän, kuin lapsi herkkä, harhas elämän. En nähnyt lapsuuttaan, mut yhtä hyvin miest' tuska kulutti kuin riemu syvin. Nyt iloisena niinkuin jumalat, taas synkkänä kuin manan kulkijat, niin ikuinen hän oli nuorukainen ja sentään usein harmaapäisen lainen. Tuo sydän jälkeen monen harhailun — ne myönsi hän — sai satamaan luo mun. Ma hänen rakkauttaan lämpimintä en enää menettänyt, viimeisintä, ja hän, mies mainehikas, parhaimmin mun povellani viihtyi kuitenkin. Kuink' usein vannoi ikivalan silloin hän mulle, sitä rikkomatta milloin! Mun lempein hälle riitti päällä maan, Ja nimeni hän lausui kuollessaan.» Niin ajattelet, vaikka vaiti jäätkin, ja silloin kenties tämän lehden näätkin sa kalliimmaksi kuin nyt arvoltaan. Sa muistat, mitä hälle olitkaan, tuo päivät menneet mielees liikutuksen — jos rikoit häntä vastaan, katumuksen. Kun seisot kerran haudallani mun ja saapuneen näät kauan kaivatun, näät laskeutuneen taivahasta kevään taas umpuin, linnuin lehtoon säteilevään, niin hänelle suo, jonka lepäävän maan alla tiedät, sana ystävän. Viel' lempeni mun haudassakin elää, ja missä lienen äänes mulle helää.
(Suom. Lauri Viljanen)