KEIJUINKUNINGAS.
Ken on myrskyssä yön niin myöhäiseen? Isä ratsain kulkevi lapsineen; sitä hoitavi huolin lemmekkäin, sitä painaa rintaansa, viihdyttäin.
Miks, poikani, kätkössä noin sun on pää? —
Isä, katsos, etkö haltiaa nää?
Se on keijuinkuningas, kruunuin, vöin! —
Näät usvaa vain, jota nousee öin. —
»Tule, vieno laps, niin pois sun vien! Monet leikit leikimme siimeissä tien; kukat kauniit kukkii, miss' soluu vuo, somat vaatteet kultaiset äitini suo.»
Oi, taatto, oi, taatto, sa kuulithan nyt nuo keijuinkuninkaan viehättelyt! — Jää rauhaan, pieno, rauhoitu, oi; syyslehvissä tuulen viuhina soi. —
»Tule, sievä poika, ma vien sun pois! Mun tyttöni hellät ne hoivanas ois; yön karkelot johtaa he veikein suin, sua viihtävät lauluin ja liekutteluin.»
Oi, taatto, oi, taatto, sä etkö nyt nää, miten haltian tyttäret häämöttää? — Sa poikani, poikani, näänhän tuon, ne on raidan rauskoja vieressä vuon. —
»Sua lemmin, mua viehätät, armas, sa pien;
ja jos tulla et mieli, sun ryöstäen vien.»
Oi, taatto, oi, taatto, hän nyt minut sai!
Teki keijuinkuningas pahaa, ai! —
Isä kauhuin kiidätti ratsuaan, oli tuskiva laps hänen rinnoillaan. Hädin vaivoin ehtii kartanohon; isän rinnoilla lapsi kuollut on.