MUHAMMED SHEMSEDDIN HAFIZ.
1.
KAUNEUS.
Mun kauneus saa yhä hurmoksiin, mut ken mua herjaten siitä moitti, vain toteen näytti, ett' ylimpään hän itse kohota turhaan koitti.
Ikuisen kauneus-ongelman vain lempi tajuunsa saada voi; tääll' itsekkö näkee puutteita vain, — elon-kieltäjä houkka, mi suutaan soitti!
Ken ei mitään tunne, — ei tiedä, ei nää, vaikk' käy hän suuresta kieltäessään: Ken tosi suuri ja viisas on, hänet sieluin ja ruumiin kauneus voitti.
2.
SANASIIPPA.
Sadat kolmet lahkot kiistoin, järkisyin tuo todet julki! — Kolkutit sa harhain oveen, salat sulta totuus sulki.
Tositulta ei oo loimu viisauskynttilän, mi hohti; tositult' on lemmen liekki, mihin perho syöksyi kohti.
Hafiz vain se hunnun riisti, näyttäin aatteen kasvot julki, missä turha sanasiippa hiuksin käherretyin kulki!
3.
MIK' ON ONNI?
Mik' on onni? Äl' luovu sa kauneuden laista, älä hääpuvun päärmeistä loisteliaista!
Hyvä maailmaa kieltää, mut vaikea heittää elon kaunistajaa, sulo lempeä maista.
Luon verhoni umppuna lehdossa riemun:
Pyhä maineeni menköön ja kaapuni kaista! —
Kera ruusuin ma kuiskin, lounainen leyhkii, sävel soi satakielten myrtistömaista.
Sulo huulia suutele, huulet kun hehkuu; pian syys on, ja enää et naurata naista!
Elo huone on: sisään ja ulos vie ukset, mut paluutiellesi päivä ei paista.
Pyhä Hafiz, sä mistäpä sait nämä aatteet?
Shach Mansurin puistoista mainehikkaista!
4.
HYVÄT-TYÖT.
Mulle autuus hyväin-töiden?
Niin, vaikk' eivät uskokaan:
Näkeväthän halki öiden
minun jäävän juomalaan.
Vanhaa kaapuain — he sanoo — ruumiinverhona en kanna: leilin kätkö se on mulle, uskon muka viiniin vaan.
Turhaan tiedoistas ja töistäs, kirjanoppinut, sa kerskaat! Entiset ja tulevatkin määrättiin jo ennaltaan.
Viini tuoksuu, viini viehtää, taittuos siis täyteen maljaan: Hengelle se hehkun antaa, sydän pääsee suruistaan.
Jos me silmät saimme, jotta sydänvaarat meistä häätyis, niin on hurmaantunut silmä pukki pantu puutarhaan!
Pyri sulon täydennykseen, siitä vain sa ansioidut; laiminlyöt nää hyvät-työsi, peruutust' ei suodakaan.
Puhelahjaas, Hafiz, käytät, — tuhlaat suotta sarnaajaan: Jalokivin kaivon täytät, helmes heität mereen vaan!
VINCENZO DA FILICAJA.
ITALIA.
Italia! impi, joka taivahalta sait turman-kauneutes ja viehäkkeitä, mist' yhä koitui sulle kyyneleitä ikituskain, jotka näkyy kulmais alta:
Jos et ois kaunis maa, vaan luja valta! Jos et sais lempehen, vaan pelkoon heitä, jotk' ihaillen sua himojaan ei peitä ja kuolontuskiis ei sua jättää malta!
Ei tulis Alpeilt' tulva ainainen aseisten joukkoin, ei Poon rantamalla sen verivettä ahmis Gallilainen;
sua miekalla en näkis vierahalla käymässä sotaa vierain voimin vainen ja voittain, — voitettuna, ikeen alla!
WOLFGANG VON GOETHE.
MIGNON.
Tunnetko maan, miss' säihkyy sitroonit, läpi lehväin loistaa kulta-oranssit, miss' siintää taivas, leyhkii illansuu, ei myrtti liiku, huohuu laakerpuu? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, lemmittyni, ois.
Tunnetko linnan? Pylväät hohtavat, luo salit säihkyyn kirkkaat ikkunat, ja marmorkuvat katsoo minuhun: kuin onkaan, lapsi rukka, käynyt sun? Sen tunnet kai? Pois sinne, pois mun mieli kanssas, turvaajani ois.
Tunnetko vuoren? Polku pilviin vie, ja usvain hämyyn kulkee muulin tie; käy rotkoist' esiin louhikäärmeet öin, veet alas suinpäin syöksyy kuohuvöin. Sen tunnet kai? Pois sinne, pois nyt tiemme käy! jo, isä, lähtö ois!