I.
»Taivaan ympäri jo keväinen
Luopi hohtavaisen kulta-päärmeen,
Kohta helmass' irtipäässeiden
Aaltoin kylpee rinta uljaan Käärmeen.
Kiteilevän kannen linnastaan
Kohta murtaa puhki viekas Ran, (1)
Kohta tanssii helmoin kuohaisin
Rauhattomat immet Aegirin. (1)
Vielä kerran tahdon Kainunmaan
Kontioiden kanssa painiskella,
Rintaan korven tuiman kuninkaan
Piirtää riimun raudan tutkaimella,
Nähdä kuinka ruusut hurmeiset
Kaunistelee hangen jättehet,
Kuulla huokausta viimeistä
Otson kuolon maille mennessä.
Orvar, uljain parvess' uljasten,
Sinä nyt saat Käärmettäni kaita;
Purjeet, nuorat, sointu-airot sen,
Paluumatkaan valmihiksi laita. —
Korven rämeiköstä kun ma vaan
Karhun taljan hartioille saan,
Palaan oitis tänne luoksesi —
Peijaiset siks hanki valmiiksi.»
Anund toverilleen lausuu näin,
Jättäin hänet muiden miesten kanssa
Haaksen vartijaksi; metsään päin
Yksin ohjailee hän kulkuansa.
Kädessänsä keihäs vankka on,
Karkaisema monen taistelon,
Vyöllä riippuu kalpa huotrassaan
Valmis vainoon, valmis puoltamaan.
Ruusuisesta kartanostaan on
Kevään koitar noussut taivahalle,
Kunnaat luo hän kullan loistohon,
Tervehdykset sanoin maailmalle.
Tyttärensä, päivättären, hän
Herättää ja kimmeltelevän
Sädesarjan kantain helmoissaan,
Saapi ilma-rannan leimuumaan.
Päivän ruhtinatar kohoaa,
Viittaa luonnon yli valtikalla:
Ilman immet kohta sukkulaa
Liikuttavat, niidet vaihtumalla
Hohteen luovat, milloin hopeiset,
Milloin kullan, loistaa värehet —
Koitteen ruusut siintoon taivosen
Sulaa viimein, yhdeks yhtyen.
Hangen jätteet pitkin laaksoja
Eivät päivän silmäilyjä kestä,
Öinen kylmäkään ei huuruisa
Enää niitä sulamasta estä.
Kyyneleitä vuotain poistuvi
Talven peitto aina yhäti;
Kevätpuro siitä riemuiten
Kiitää vallatonna riehuen.
Noroloissa pajupensahat
Kaunistettuina on kissaksilla,
Koivuin, haapain oksat notkuvat,
Koristetut urpuin terttusilla.
Mist' on hanki pois jo hiukan vaan,
Siinä vuokko aukoo nuppuaan
Luoden kainon katseen taivohon,
Ujostellen silmää auringon.
Rannalt' astuu Anund metsähän,
Halki sen hän rientää vuorta kohti,
Jonka harja kaukaa silmähän
Päivän paisteess' yli puiden hohti.
Kohta saapuu hän sen juurehen,
Verkkaan vuoren rinnett' astellen,
Kukkulalle viimein ylenee;
Täältä hetken urho katselee.
Lännen puolella, niin pitkällen
Kuin vaan silmä pitkin merta kantaa,
Riutuu hiljaan jää ja loistehen
Hopeaisen päivä sille antaa.
Vuoren alla meren rannalla
Havaitsee hän Käärme-laivansa;
Senpä luona maja seisovi,
Jossa talven pitkän oleksi.
Idän puolehen hän katsahtaa;
Silmää Kainu laaja kukkuloineen
Kohtaa, siellä metsä verhoaa
Lammit, rannat rämeineen ja soineen;
Siellä, täällä väliin vilkuttaa
Kunnaan rintehellä ahomaa.
Hiljaan kuuluu kosken kuohuvan
Ääni kaukaa urhon korvahan.
Hetken Anund katsoo seutuja,
Joille loisteen kevätpäivä valaa;
Eteenpäin jo hehkuu halunsa.
Rämeisiinpä urhon mieli palaa.
Hän jo kukkulalta kiirehtää
Alas kohti suota hyllyvää,
Jopa astuu vaivoin halki sen,
Rientäin synkkään rämekorpehen.
Näin hän kulkenut on tuokion.
Metsä ympärillä synkemmäksi
Muuttuu yhä, näkyvistä on
Pois jo vuori, jolta äsken läksi.
Hiiskaust' ei kuulu; vallitsee
Syvä hiljaisuus ja ylenee
Ilmaisella radallansa jo
Taivaan kiirehelle aurinko.
Vaiti! — Korven keskell' yksinään
Kenpä viheltää noin kimakasti?
Anund seisahtuu nyt äkkiään,
Ääntä kohti katsoo karskeasti.
Hetkeks vaan hän seisahtavi, mut
Vihellyksen on jo tuntenut:
Tuop' on kutsu korven kuninkaan
Kanssaan käydä painiskelemaan.
Kuule! — Temmellys ja ryske käy —
Uljas urho voimias nyt koita!
Katso! — mättäällä jo eikö näy
Ruusun kukkasia ihanoita?
Hurme niitä korpeen lumoaa,
Taistelo vaan niitä kasvattaa —
Kuule! ryske yltyy ankaraks:
Voimakasta siellä painii kaks.
Anund, Anund! miehen yhdeksän
Voima aukoo sulle syliänsä —
Pelotonna sentään seisoo hän
Ojennettu keihäs kädessänsä,
Pistos vaan! jo, korven kuningas,
Veren tulva taas käy rinnastas —
Taasen rynnistys — Mi rusahti?
Anund, keihääs varsi katkesi! —
Viel' ei maassa makaa kontio —
Sankar', ulos huotrastasi kalpa!
Otson kämmen sua tähtää jo —
Väisty, ellei henkes ole halpa!
Kas kun vihoin, vimmoin säihkyen
Silmä säkenöi! kas verinen
Kieli kuinka nuolee huulia,
Kuinka pursuu kuoha kidasta!
Kalvan saa juur' Anund huotrastaan —
Myöhäist' on! — jo otso päälle urhon
Ryntää raivossaan, jo iskuaan
Tähtää kohti päätä: vastus turh' on —
Näinkö Svean urhon ahmustaa
Julma Tuonen poika? Varjoin maa
Tyven saako uljaan sankarin
Asujaks jo horhoin synkkihin?
Joko uljaan katseen verhoaa
Kaihen lailla kuolon huntu musta?
Tuiman isku juuri maaliin saa —
Anund, kuulitko sa suhausta?
Lyöntis jäi jo, korven ruhtinas:
Nuoli tunki syvään rintahas! —
Lävistetyin sydämminpä jo
Maahan syöksyi kuollen kontio.
Mistä, sankar, saapui pelastus?
Otson rintaan mistä nuolen kärki
Syvään tunki? Kenen laukaus
Elon voimat voimakkaalta särki?
Anund katseen vierellensä loi —
Vaan nyt silmiinsäkö luottaa voi!
Luonnotarko sorjin, ihanin
Ilmestyi nyt luokse sankarin?
Immen ihmeen kauniin näkee hän,
Jousi käessä, viini hartioilla,
Luonaan seisovan. Hän hempeän
Katseen urhoon luo. Kuin aamun koilla
Ruusut hohtaa taivaan punaten,
Niinpä poskipäille impyen
Kevään raitis ilma purppuraa
Hellin henkäyksin vuodattaa.
Talvisyön kun taivas kirkas on,
Näät kuink' ilmass' säihkyy pohjan palo,
Kuin sen liekehtivään loistohon
Vielä yhtyy tähtitarhan valo;
Niinpä immen kutrit kultaiset
Liehuin loistaa, niinkuin tähtyet
Niiden hohtesehen yhtyen,
Silmäin helmet luovat tuikkehen.
Vaivoin Anund nousee kontion
Hengettömän alta, hämmästyksin
Silmänsä hän luopi neitohon,
Jonka huomaa lähellänsä yksin.
Ei hän tiedä näkeekö nyt hän
Kuolevaisen tässä edessään,
Taikka onko joku taivainen
Apuun tullut, häntä säälien.
Hiukan toinnuttuaan sankari
Astui kaunotarta lähemmäksi.
Kohta neito, sen kun huomasi.
Metsään päin jo kiirehesti läksi:
Korven horhoon rientää nopsaan pois.
Niinkuin vaara uhkaamassa ois —
Vielä katvennosta välkkävät
Liehuin immen kultakähärät.
Niin hän riensi pois kuin ilmestys
Taivahaisten luota ollut oisi —
Ihanuus sen sulo, viehkeys
Ketä viehätyttää se ei voisi!
Pakenevan jälkeen tuijottaa
Anund, kunnes se jo katoaa —
Kas! mik' ihme tenhovoimallaan
Urhon impeä saa seuraamaan? —
Neitonen kun huomaa seuraajan,
Edellensä kiivaammasti kiitää.
Kas kuin rientää viertä kunnahan!
Kyyhkykään ei nopsemmin voi liitää.
Päivätär jo kääntyy länteen päin,
Aina vainen kestää kulku näin.
Saavuttaako Anund impyen? —
Illan varjot voivat virkkaa sen.