II.
Suvi kohta puoleen käynyt on.
Vallatonna irti kahleistansa
Myllertelee karja Vellamon
Ulapoita pitkin vaahdossansa.
Saaret, niemet, laaksot, kunnahat
Lehtiverhoinensa loistavat,
Niitty kukkaislainein aaltoaa,
Tuoksun tuulen henki kuljettaa.
Viel' on Käärme talviteloillaan.
Vielä Anund viipyy miehinensä
Kainunmaalla; koillistuuli vaan
Sveahan vie heidän terveisensä.
Talvimajassansa loikoen
Toimeton on nuori parvi urhojen
Ikävöiden merta vellomaan;
Eipä lähde vielä Anund vaan.
Sakkisilla hän kanss' Orvarin
Ompi uljaan kasvikumppanuksen;
Käsin vaan hän yhtyy pelihin,
Toisiall' on kulku ajatuksen.
Keskenänsä kiistäin voimistaan
Toiset urhot käyvät painimaan
Tanhualla; yhä kulkevat
Ympär' olvisarvet vaahtoisat.
Orvar virkkaa: »orren nokisen
Alta sua, Anund, houkutellut
Puolen kesää on jo aaltojen
Pauhu, maine luokseen viittaellut.
Poispa Käärmekin jo ikävöi,
Kuullen kuinka myrsky mylleröi.»
Anund siirtää nappulata, vaan
Toisen lauseita ei huomaakaan.
"Vanha Emund Valhallaan (2) jo käy,
Draappaa (3) veisaa Brage (4) kohta vainen.
Fyrin luon' ei kansan turvaa näy,
Kaukan' ainoa on Aasalainen.
Onko Kainun velhot taioillaan
Lumonneet jo Svean ruhtinaan?"
Orvar toverille lausuu näin;
Aatos sen on toisialla päin.
Näinpä päivänsä he viettävät
Sakkinappuloita liikutellen.
Kohta illan varjot viileät
Lankee, luonnon huntuun kiedoskellen,
Päivätär jo riensi hellettään
Aallon helmaan jäähdyttelemään;
Senpä jäljet pukee purppuraan
Länness' illan rusko ruusuillaan.
Hiljaan nousten, laskein, maininki
Läikkyelee pitkin hietarantaa,
Senpä pintaan taivas peilaavi,
Rusko sille kultahohteen antaa.
Metsän hongat hiljaan hohisee,
Kukka mättähällä tuoksuilee;
Sitä perho lemmen kuiskuillaan
Viihdyttelee hetkeks uinumaan.
Rauhan, tyyneyden ruhtinas
Vallitsee nyt luonnoss' kaikkialla.
Kaikk' on vaiti. Herjennyt jo, kas
Miestenkin on paini tanhualla.
Siellä tyhjät olvisarvet vaan
Päivän leikkejä saa muistamaan;
Unottaren hulpeisiin nyt jo
Vaipunut on sankarjoukkio.
Anund vaan on valveill' yksinään,
Kaikki toiset on jo leposalla.
Kalpaa heilutellen kädessään
Hän nyt istuu majan edustalla.
Hetken näin on liikkumatta, vaan
Hiljaan hän jo nousee seisomaan
Tarkkaan kuullellen ja tähystäin;
Korsaus vaan kuuluu lepääväin.
Kohti metsän rintaa mutkivaa
Verkallensa astuin urho kulkee.
Ranta-aukeelta jo katoaa.
Hongat hänet siimeeseensä sulkee.
Nytpä astelee jo kiireemmin,
Syvemmälle tunkein horhoihin.
Suot ja kunnaat jälkehen jo jää;
Eteenpäin hän yhä kiirehtää.
Näin hän viimein saapuu lehtohon.
Äkkiään jo seisahtuu — vaan miksi?
Soipa lehdoss' ääni kantelon,
Säveleet sen vienot kuuluviksi
Tuulenhenki sankarille tuo.
Mistä kaikuu hurmovaiset nuo? —
Tuolla tuomen alla, lähtehen
Reunall' istuskelee impinen.
Yksin istuu. Tuomi tuiskuaa
Kukkaisnietoksia kiharoille.
Lähteen kirkas silmä heijastaa
Immen ihanaiset kasvot, joille
Sukkamieli siroo ruusujaan;
Silmiin taivas lainaa siintoaan,
Tähti tuikkavaista tulta. Mut
Aatoksiin hän nyt on vaipunut.
Kohoilevi hiljaan hengiten
Kaunottaren lainehtiva rinta,
Niinkuin vuoroin nousee, laskeksen
Mainehtien tyynen meren pinta.
Hellästi hän sormii kanneltaan —
Miekkoinen mi hänen polvillaan! —
Säveleitä vieno tuulonen
Kuljettelee uneen tuutien.
Anund seisahtaen edessään
Näki moisen näyn taivahaisen.
Kauniimp' Niordin ei tytärkään! (5)
Katein myös ois lemmen jumalaisen
Silmä nähnyt moista kuolevaa.
Eipä harsoansa tummeaa
Yökään muista heittää luontohon
Kunnolleen: niin hämillään hän on.
Kotvan Anund seisoo paikallaan,
Äänetönnä neitoon katsahtaapi,
Tuomen katveessa mi kanneltaan
Hajamielin sormii; kohta saapi
Rinnasta jo ilmi ihastus
Huudahduksen — neidon katsaus
Urhon katseen kohtaa — vaihtuvat
Sähköisinä lemmen salamat.
Kanteloisen kauno heittää pois,
Oitis riennähyttää urhon luokse.
Nopsaan, niinkuin tuulen henki ois,
Avosylikin sen kohta juoksee.
Kas jo huulet yhtyy huulihin!
Niinpä sulaa sieluun sielukin,
Autuaana täältä kohoten
Poies Sukkamielen taivaasen.
Onnellisna kaiken yötä he
Lähteen luona nauttii autuuttansa —
Immelt' unhottuu jo kantele,
Armaan pää vaan hänen polvillansa —
Nytkö kaiunnoita kanteleen
Kaipais kauno! — soihan vienoiseen
Hellät kuiskut hänen korvissaan —
Nyt hän muistaa lempeänsä vaan.
Svean urhon rinnan riemastus
Täyttää, pään hän immen syliin painaa,
Sydämmestä hiipii huokaus:
»Oi Verdandi (6), viihdy luonain aina!»
Skuldpa (7) kuuli toivomuksen sen;
Sisarelleen on hän kateinen.
Oitis askeleitaan kiiruhtaa
Muotoaan jo näyttäin uhkaavaa.
Vielä kerran huulten hunajaa
Urhollensa immyt tarjoaapi —
Silmät armaastaan nyt kohottaa,
Säikähtäen kohta huudahtaapi —
Tuolla kuusen tumman katvehen
Alla miehen haamu piileksen;
Peljästyen immen silmä nyt
Sieltä piilevän on keksinyt.
Seisaalleen jo ryntäs Anundkin,
Impyen kun huudahduksen kuuli,
Äkkiään, kuin hiekan pilvihin
Maasta nostaa vihurpäinen tuuli.
Tuskin kuusen alla piileivän
Keksii, kun jo sinne ryntää hän,
Silmät säihkyen, jo vimmassaan
Kalvan oivan tempaa huotrastaan.
Syöksee kohti piileilevää — Mut
Voiko uskoa nyt silmiänsä?
Miehen on hän kohta tuntenut:
Sep' on Orvar, parhain ystävänsä,
Kasvikumppaninsa. Neitohon
Tämä tuijottelee yhä, on
Outo liekki hänen silmissään —
Miekkaa hapuilee hän kädellään.
Anund seisahtuu. Kun suvell' on
Ilman kerros raskas, painavainen,
Hauteeks kun käy helle auringon
Eikä tuuli viivy vilvakkainen,
Taivaan ääret silloin synkistyy,
Vaippaan harmahasen vetäyy
Ilman kansi; kuulas siinto sen
Piiloutuu jo alle pilvien.
Kaikk' on vielä vait. Nyt kuulee kuin
Jymy käypi kaukaa kolkko, vaisu!
Pilvet taivahalla tummentuin
Jylhiks vuoren röykkiöiksi paisuu.
Salamat jo säihkyy, tuulispää
Raetulvin maahan syöksähtää:
Ukkoisvaaru myrskyy, raivoaa —
Vavistuksen tuntee alla maa.
Niinpä synkistyvät Anundin
Kasvot, suonissa jo hurmekosket
Kuohuu kuumina, vaan Orvarin
Kalvehiksi oitis lentää posket.
Äänetönnä hetken toisiaan
Svean miehet katselevat, vaan
Orvar viimein virkkaa: »Hillitse
Mieltäs, Anund, mua kuultele.
Usein näin, kun varjot ilta loi,
Kuinka riensit kumppaneisi luota
Pois ja palaavan sun aamun koi
Näki vasta; kummeksin ma tuota.
Nyt mä jäljessäsi seurasin
Tänne jylhän metsän horhoihin —
Kaiken yötä täällä neitonen
Sua hurmas luonaan lumoten.
Kasvattajamme Ulv Vikingin
Muistatko sä vielä ennustusta,
Koska laskeita jo silmihin
Vanhan alkoi kuolon varjo musta?
'Vielä kaukaisen maan kyyhkynen
Kotkanpoikaseni lumoten
Kynsimään saa toisiansa', niin
Ennustain hän vietiin Helheimiin. (8)
Orvarinpa keskeyttäin näin
Huudaht' Anund: »Kotkat kynsiellä
Saakoon toisiaan, vaan kyyhkyäin
Hellää ei saa kenkään säikytellä!
Ken sen tohtii, sydänhurmeellaan
Huuhdelkoon hän poies rikostaan —
Jospa taivaaseeni tunkee ken,
Kohta Valhallaan mä laitan sen.»
Anund näin. Vaan Orvar kiivastuin
Kuulee uhkausta närkästyksin.
Kasvinkumppaniinsa ivasuin
Katsoo hän ja pilkan silmäyksin:
»Haamullapa maat sä jumalain
Pian täytät kalpas kautta vain,
Jos ois yhtä työ ja kerskaus!
Kalpa toisenkin on puolustus — .»
Kipinä kun piistä kirpoaa,
Kuivaan taulaan kohta haluaapi;
Siitä ilmaliekiks lieskahtaa,
Ruokaans' ahnaasti se ahmustaapi.
Niinpä Anundkin nyt vimmassaan
Syttyy, toisen sanat kuultuaan —
Posket hehkuu, tulta tupruttaa
Silmät — Kas jo kalpa kohoaa!
Pois jo lehdon rauha pakenee.
Tyynen rikkoo tuulispäinen tuima —
Kuule! miekkain kalske kaikuilee —
Ullerinp' (9) on siellä leikki huima.
Ketä voiton tuoja suosittaa?
Kelle Skuld jo viittoo Valhallaa?
Tasan voimat taistelevain on,
Tasan viipyy vaiheet taistelon.
Väistä, Orvar, väistä! Anundin
Kalpa kohden otsaas kohouu jo!
Turhaan väistää — isku kohtaakin —
Silmiss' urhon päivä tummentuu jo.
Tantereelle uljas Orvar näin
Kuollen vaipuu murskaantunein päin —
Sormet vielä miekkaa etsii, mut
Pois jo niist' on voima rauennut.
Anund jäykin silmin katseen luo
Kaatuneeseen: siinä ruskottaapi
Hurmehesta maa. Vaan näky tuo
Mitä sankarille mieleen saapi?
Hänkö voitostansa riemuitsee,
Tyytyväisenäkö katselee
Vimman työtä? vaiko kauhistus
Mieleen saa, sen kanssa katumus?
Näin hän seisoo siinä tuokion,
Mutta äkkiään jo silmät nostaa —
Missä Kainun kaunokainen on?
Kyyhky säikkyi kotkain ottelosta.
Pois jo riensi luota lähtehen
Kauas pelästynyt neitonen.
Mättääll' Anund näkee kantelon
Yksin; pois sen soittaja jo on.
Mitä aikoo Anund? Kalvan hän
Hurmehisen painaa huotrahansa;
Silmä murtunut viel' ystävän
Häneen tuijaa. Kauhun rinnassansa
Tuntee Svean urho, kiirehtäin
Jylhään horhoon rientää rantaan päin.
Koilliseen jo koitar sirottaa
Aamun ensimäistä salavaa.