KUUSI.
Kas korven lasta tuolla
Kuin loistaa verhossaan!
Ei lehvää ransistuttaa
Voi kylmä talvenkaan.
Ei; kahta kauniimmasti
Nyt vasta vihannoi,
Sen juurille kun hanki
Noin puhtaan peitteen loi.
Kun viimat vinkuin soittaa
Ja pohja pauhajaa,
Se rauhallisna seisoo
Ja latvaa huojuttaa.
Sen lehvät puhdistellen
Käy tuiskun tuiverrus
Ja latvan huminassa
Näin kuuluu kuiskutus:
Mä aikakaudet halki
Jo seissut olen näin,
Vaan vielä vanhan vammat
Ei vaivaa sydäntäin.
Mun rinnastani riudu
Ei koskaan nuoruus — saan
Ain' uutta voimaa juurin
Mä sydämmestä maan.
Toi lännen tuuli muinoin
Etäältä siemenen,
Sep' iti juurellani
Ja kasvoi pensainen.
Se varjossani versoi,
Sai kohta kukkimaan —
Ma ihastuksen tunsin
Katsellen loistoaan.
Näin armas kukkiellut
On suojass' siimehen,
Ei rynnistystä tunne
Hän tuiman pohjasen.
Ja talven tullen hanki
Sen käärii peittohon,
Vaan vapaaks taasen pääsee
Kun kevät tullut on.
Mä häntä suojustellut
Ain' olen oksillain,
Hän myrskyn pauhun kuullut
On latvastani vain.
Jos juuriltani kaataa
Mun pohjan raivo vois,
Jo silloin pensahankin
Se maasta nuolee pois.
Näin kuiskutellen kuusi
Latvaansa huojuttaa,
Sen ympär' yltyy viima
Ja tuisku tupruaa;
Vaan suojassa sen säilyy
Nyt ruusupensainen,
Se siellä herätystä
Odottaa keväimen.