XVII.
Kun ennen pakkaisviima soi,
Maan peitti jää ja hanki
Ja aalto oli kahleissa
Ja tuiman talven vanki,
Mun rinnassani kuitenki
Suv-aika armas valtaili
Ja kieri ellen, väreillen
Mainehti tunnon aaltonen.
Nyt suv' on sorja luonnossa
Ja kukkaiskenttäin tuoksu,
On aalto irti kahleistaan
Ja vapaa puron juoksu.
Vaan rinnassani — siell' on jää
Ja talven viimat myllertää.
On missä syy tän muutoksen —
Ah, yksin Hän vaan tietää sen.