I.
Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.
Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä, ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.
Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille. Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan. He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten, ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat taas kapakalle ajaville rattaille.
Eräässä Järvituitusta pyörivässä pölypilvessä ajoi ajuriukkojen heimopäällikkö, Ruoska-Juones, asemalle. Hänellä oli kaikki kuskipukin aatelismiehen merkit: lyhyt etukumarainen vartalo, uljaat sirppiviikset, niiden välissä aurinkoa ja piiskaryyppyjä heijastava nenä ja hauskasti käpertyvä leikkotukka, joka päästi täsmällisesti vakoontuneen niskan oikeuksiinsa. Ruoska-Juones oli vanhapoika ja eleli enemmän rattaillansa kuin tuvassaan, jossa emännyyttä hoiteli hänen sisarensa Ieva. Ja niinkuin jokaisella kokemusten aateloimalla ajuriukolla on omat tapansa, niin Ruoska-Juoneskin moksautti tuon tuosta piiskansa varrella saapasnahkaa. Hän ei milloinkaan lyönyt hevostansa, antoipa vain saappaansa kuoresta kipakan äänen hepallensa. Ja tuo tapa tiivistettiin sitten hänen nimeensäkin: Ruoska-Juones. Hän oli seudun ajurivanhin ja ajeli asemastansa tietoisena tyylikkäästi omat matkaviivansa; nenässä iloinen veitikkuus ja samalla viiksien kärjillä syvä vakavuus.
Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä, jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.
— Nyt kun ovat taas siinä nokat väärällään, vai niin vai!
Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi, ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja, sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.
Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.
Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä, pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.
Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin, joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa. Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta värähtävällä äänellä:
— Kuusitoista silmää!
Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa:
— Tersii Tepa hevosta!
— Antiahan Luoja lykkyä!
Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla pompottaen käveli hevospilttuulleen.
Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin, kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille, onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien varjoon.
Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti. Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä. Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita, kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet. Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien kyntensä parran juuristoon.
Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä. Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille. Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa: turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia. Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille. Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos. Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean hevoskatoksen varjoihin.
Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille. Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista. Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen, että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan, ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen. Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja rattaita.
Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.
Kun hän nousi, nousivat kaikki ja katosivat pihalle.
— Arpaan! Arpaan! Arpaan!
Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet ja tapaukset uudistuivat.
Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.
Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi. Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.
— Lähdeppäs kyytiin!
— Eihän tässä nyt oikein lenkahda sille tuulelle.
— Minkätähden? — Poliisi pyöritteli valppaasti kynäänsä.
— Onhan näitä sialla syitä: konsa on maa jäässä, konsa kärsä kipeä!
— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka tapauksessa teille kaikille!
Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili, käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat rattaillensa ja karjaisi:
— Posaalusta!
Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin ja hävisi ukkojen edestä.
Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun kuin äkäisesti singottu kivi.
Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla äänellä:
— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!
Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.
Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven. Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:
— Niettu!
Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen. Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin, jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.
Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä, kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi mielettömästi karjuen perästä.
* * * * *
Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.
Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni: kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa nukkuvaa tietä.
Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen, samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni rattaiden jyrinäksi.
Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva herra.
— Niin on maailma nyt kuin nuorta maitoa!
Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.