II.
Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi, ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi. Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.
Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat, onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin, uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon vastattiin jostain kaukaa.
Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita, väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä vasujansa.
Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.
Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.
Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon niskaa sadan markan sakko.
Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.
Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä kartanolle.
Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.
Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:
— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!
Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:
— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!
Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.
— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset! yritti vielä joku.
Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen juodaan yhdessä sakkorahat.
Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä tuuheina, harmaina häntinä.
* * * * *
Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.
Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle. Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen nykäisi lähtöön.
Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät, ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän oikotietä, ja seurue rauhoittui.
Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen tarjoilu.
Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.
Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.
Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa kuorta napauttaen huudahti:
— Tanssia! Polkkaa! Polkkaa!
Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien olutkoreille.
Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:
»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»
Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.
Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.
Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.
Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.
Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat. Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien nurmikoiden.
Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot kuukaudeksi kiven sisään.
Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen tupakkahyllyt tomuuntuivat.