III.
Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui talveen.
Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä. Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen ja läävineen, aitta ja sauna.
Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.
Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.
— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.
— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi! kajahti uuninsolasta.
Juones sulkeutui taas omiin äänettömiin tuumailuihinsa:
Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman odottelemista.
Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.
Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.
Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi hampaissa tupaan.
— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun vedättelisi runkoja sahalle.
— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.
— No tuo nyt on kukkunut sinun suustasi niin monta monituista kertaa!
Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia valjasrykelmiä.
* * * * *
Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita. Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.
Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.
Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken talvinen rauha.
Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.
* * * * *
Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili nauru ja leikki.
Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.
Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi. Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen. Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.
Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.
Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti epämääräinen tuskittelu.
Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus viillätteli äänten tapaamattomissa.
— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla; ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten, että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi, on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä, häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.
Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta toiseen.
— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla ruplilla. Hallittu rallaa!
Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja. Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja terävätaitteisia.
Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.
Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa, jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.
Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan. Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.
Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen ja peittivät hänet vällykekoon.
Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen nenä.
— — —
Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen, joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle, hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon kysymystulvaan.
Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian kaikki sortui hänen silmissään.
Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota, pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.
Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta. Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit: oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.
Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.
Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin, ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse. Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut, sairaan-kiukkuinen ääni:
— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan ohjakset tuosta naulasta. Upirais!
Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:
— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta, niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi viimeiselle ajollesi.
— Vielä se tämä toukka tonkaisee! ähähti Juones vastaan.
Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.
Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.
Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.
Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.
Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.
Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.
Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin. Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.