IV.
Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän rattaillensa.
Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön, johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.
Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.
Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:
— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!
Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.
Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän, odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi metsäpälvekkeille.
Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.
Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä ensin säveämmäksi:
— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla tarkkaan miten teemme!
— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen taakse!
— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita, sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!
Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.
Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden onnesta.
Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää. Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:
— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan. Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma eläjä vielä kesällä!
Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä nauru.
Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan vietäväksi.
* * * * *
Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.
Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.
Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.
Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä: liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien epäilevien ajatustensa varassa.
Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.
Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti olevan kunnossa.
Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat tuomisiansa.
Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan. Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa, kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.
Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.
Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:
— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin, ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!
Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua ryhmästä ryhmään.
Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:
— No tottahan nyt mesimarjarokkaa!
Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä: kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin. Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.
Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa. Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.
Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.
Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.
Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.
Puomilla seisoskellut Tuutija-Mikko asteli Juoneksen luo.
— No — mitä katselet?
— Katselenpahan vain taivaan toilauksia!
— Kuinkas vojot ovat?
— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.
— Ohhoh!
— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.
— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja pellonselkä, lautsit niiden turvissa.
— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven sisässä oleminen, uskotko?
— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?
Juones haristeli ällistyneenä silmiään ja tokaisi hetken kuluttua:
— Voisihan tuo olla niinkin! Kunhan tässä nyt tuumitaan.
— Tuuma ei tunnu missään, mutta teko tuntuu!
— Kuka tiesi, kuka tiesi.
Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:
— Tulkaahan huomenna pohmeloimaan!
Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti
Ristiania:
— Tuskin niille kenellekään näistä hautajaisista pohmeloa kihoaa!
Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen pyörrytyksessä.
Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki yksin unensa riemuihin.
Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe oli syönyt itsensä pavuksi.
Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.
Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.
— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.
Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia hoikkakinttuisia sammakoita.
Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla ummelleen kolme viikkoa.
Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.
Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja Järvituittuun.
Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja naurut.
Mutta metsäpälvekkeellä alkoi taas köyhyys ärtyä.