V.
Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.
Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän vastauksen.
Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään. Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita kuin säikky varsa.
Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys. Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille, uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn. Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.
— Hei!
Ja taas loisahtivat ohjasperät herkille lautasille.
Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.
* * * * *
Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:
— Ja nyt nostetaankin Ristian vossikaksi!
Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea. Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä, läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.
Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.
Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja edestakaisinajeluilla.
Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja puistonurmikoita.
Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen maisemien puhtaita muotoja.
Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä. Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä. Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.
Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta Järvituitun puutarhasta.
Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea, sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin, mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski ajamaan huvilan vuokraajalle.
Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.
— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?
Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua iltakahville.
Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo nenässänsä iltakahvin hajua.
Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.
Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua. Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.
Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia. Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat kapakalle.
Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.
Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.
Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle särkemään rahojansa.
Hiopilla Ristian joi iltakahvit ja alkoi kehua Rasutovia:
— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!
Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.
Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.
Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta. Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.
Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi toisinaan tarpeettoman yläsittäin.
Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.
Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän. Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle vahvistuksen:
— Minkä teet kerran, niin tervaa!
Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin ja loruiluihin.
Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi ja tyyneksi.