VI.
— Kristian Petrovits! Kristian Petrovits!
Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului. Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä, koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.
— Hioppi! Hioppi!
Nyt huusi jo Ristian, hädissään tavaran paljoudesta, Hioppia avuksensa.
Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti, kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.
Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin kysymyksiin ja ihmettelyihin.
Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.
Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle: Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.
Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia, meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.
Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:
— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!
— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!
— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!
Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista, mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.
— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks ryyppy!
Silloin otti Tuutija-Mikko Ristiania niskasta kiinni ja koveni:
— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.
Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo maksua tinkien perässä.
Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta, mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian Juoneksen tuvalle.
Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja hoki:
— Jummarra ei? Setolk, setolk!
Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:
— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai
Rasutovi lähteä.
Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin. Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä, kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta. Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä syvemmälle metsän aarnioon.
Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun päästänsä ja ihmetteli.
Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.
Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.
Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet, kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa. Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo melkein heti kuormien tyhjennyttyä.
Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon. Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun. Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.
Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.
Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla. Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.
Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.
Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia syksyn kynnyksellä.
Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä, mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin, toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.
Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.
Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa, karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.
Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon jutusteluun.
Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja jakamatonta.
Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja leikillisyyteensä.
— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun? kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla työmaallensa.
Ja Ristian selvitti iloisesti Rasutoville nykyisen elämänsä luonteen:
— Oma sika, oma papu — a vot: oma kattilan maku!
Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva maisemansa muuttumisesta.
Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.
Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä. Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä: saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.
Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat ja tuumailivat.
Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen. Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.
Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.
Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet. Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.
Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla. Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi sitteen tupaan.
— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja peta eläessä!
Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.
Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.
Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon. Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin kaivautuneina.
— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin saareen ajetaan!
Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.
Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.
Tuutija-Mikko kysäisi viimein hevostansa kiinnitellessään puolileikillä:
— No mihinkäs nämä Järvituitun utalimmat ukot ovat lähdössä?
— Haileja lähdettiin rannasta etsimään!
— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!
— Ainahan kirkonkyläiset kirkkoon myöhästyvät.
Ja kohtaamisen yllätys purkautui leikkisäksi sanaharkaksi.
Tulijat istutettiin pöytään ja asiat selvisivät sellaisiksi, että rannasta olivat santarmit käännyttäneet ukot takaisin hakemaan nimismieheltä uusia passeja, joita ilman ei saareen laskettu ristinsieluakaan. Ja ukot olivat nyt palaamassa kirkonkylään passinsaantiin, ja sitä mukaa aukenivatkin taas saaren kadut ja merenjäät ajeltaviksi.
Ukkojen juotua tuliset juomat ja hevosten levähdettyä aikansa ajettiin rapsakasti koko Järvituitun yhdistyneellä miessakilla nimismiehelle, teetettiin puoli päivää passeja ja juoksutettiin kahta kireämmin ohjaksin hevoset lumeen vajoavien kylien läpi tuuliselle, aavalle merenjäälle, jossa kaukana saaren tehtaanpiiput harottivat mustina sormina iltataivaan punertavia piirukkoja vastaan, ja niiden väliin vetäisi kirkon mykevä kypärä kaarevan viivan.