IX.
Järvituitun huvilat seisoivat tyhjinä ja akkunaluukkujen jäykistäminä kesänvihreissä puutarhoissa. Ihmiset liikuskelivat alakuloisina ja hiljaisina, niinkuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä terävin vesipiikein yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään välinpitämättömyyteen. Aurinko paistoi, taivaankannen alle levittäytyi vihreä näky, mutta Järvituittu oli vielä keväisessä yökirteessä.
Herrat jäivät tulematta. Siihen kiintyi koko Järvituitun huomio. Oli tapahtunut paljon melskeistäkin talven vaiheissa, järvituittulaisia oli joutunut kesken ikiänsä hautakuoppien pohjille, mutta sellainen hätkähdytti vain ensi kokemalta ja kuulemalta. Pitkä, masentava tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä jäyti avuttomin elein liikkuvia ihmisiä.
Ukot kävelivät päät riipuksissa huviloittensa vehmaissa pensaikoissa, katselivat ovien liikahtamattomuutta ja kattojen harmaantumista. Rappeutumisen ensimmäiset, tuskin huomattavat viivat alkoivat näkyä jo selvemmin vihreää taustaa vastaan kuin ennen, jolloin ovet hulmahtelivat auki yhtämittaa, akkunoissa näkyi ohitse vilahtelevia vartaloita ja hiekkateillä soi lasten ilo ja aikuisten riemu kesäpäivien helakoimpina kukkina. Tuvilla naiset kolusivat tyhjiä paikkoja ja voivottelivat kaiken loppumista. Pienet perunamaat vaottiin entisekseen harjakkeilleen, ja peltotilkut ahdettiin kaurankasvuun ryhevien ojapajukkojen turviin.
Kaura nousi pian hentona vihreänä utuna pellokkeille. Ukot istuskelivat katoksissa, tähystelivät lakiriukujen välitse sijaa kärreillensä ja vielä muille nurkkiin jääneille ajokaluillensa. Mutta kärrienkatselu viekoitteli valjastamaan hevoset, ja niin ukot ajelivat taas vanhasta tottumuksestansa päivittäin asemalle entiseen valtakuntaansa riitelemään kymmenin miehin parista maksuatinkivästä kauppamatkustajarahjuksesta, jotka laihoin salkuin tulivat vielä noudattelemaan entisien riistamaittensa polkuja. Hiljaisin, mietteliäin ohjasottein ajettiin tiesuonta myöten köyhyyttä irvistelevälle kapakkatorille. Sitä saartavat kaupat olivat tyhjiä ja alastomia. Niiden pölyisissä akkunoissa roikkuivat vielä iankaikkiset karttuunihuivit ja läkkiastiat, mutta ovien takana paistoivat hyllyt kuin hampaattomat ikenet.
Kapakassa miehitettiin entisekseen vahakangasrikkoisia pöytiä ja juotiin teetä imeskellen suut irvissä tahmeita karamelleja, joita purettiin likaisten paperien sisästä sokeriastioista. Kaskut eivät tahtoneet sujua millään naurunremakkaan asti, eikä piiskaryyppyjä saanut itkemälläkään.
Toiset ukot kirosivat ja manasivat katkerasti niitä seteliruplanippuja, joita he olivat kasvatelleet leveäselkäisiksi huikeina ajokesinä; toiset taas hyvittelivät kirstujensa sopukkoihin keräämiänsä hopearuplapinoja, joita kylän kauppa-apulaiset etsivät nyt ostonhimokkaina jokaisesta tuvasta. Ja Järvituitun ukot pirstaantuivat kahteen, toisiansa kateillen katsovaan nurkkaryhmään kapakassa.
Tuutija-Mikko huusi ukot aina arpaan, mutta muinoinen kiihoittava pelijännitys laukesi hervottomaksi ja eleettömäksi rahannostoksi, jolle jo melkein hymähdettiin.
Pari Järvituitun resuisinta ukkoa ajeli monet päivät merkillisessä humalantihkussa; he repivät ohjasperissä ollessaan hevosensa rennoiksi ja hulluiksi, nauroivat päin silmiä kaikille ja heltyivät viimein kamalassa pohmelossaan kapakalla kertomaan monipäiväisen humalansa syyn: he olivat voidelleet leipäviipaleille paksulti kenkävoidetta, syöneet sitten ne ja juoneet päälle hapanta kaljaa sekä saaneet sisuksistansa nousemaan päähänsä oudon humalan, joka itketti ja nauratti ja pani tiet luikertelemaan kuin elävät madot.
Asemalla oli ajuripuomin hevosrintama riippupäinen ja päivä päivältä lyhenevä. Napitetut valjaat retkottivat rangoiksi laihtuneiden hevosten selissä väljinä ja nahkaa kaluavina. Junat kolisivat sivuitse tyhjinä kuin akkojen jauhovakat, ja pöly tuskin kiehui enää kotiansa ajavien ukkojen kärrien vanassa. Junista ihmiset naureskelivat asemalla seisovaa hevosrivin tynkää, mutta Tuutija-Mikko arvotti edelleen naurusta välittämättä kapakan pihalla sorminluettavaa miesrykelmää ja toi sen aina säännöllisessä jonossa puomille odottelemaan niitä kahta, kolmea, jotka joskus eksyivät pudottautumaan asemalle ja halusivat jonnekin tienmutkien taakse.
Ojavieriltä alkoi verkkaisesti nousta maan tielle vihertäviä ruohonnukkaisia kielekkeitä. Varikset keinuilivat rauhassa aidanseipäitten nenissä.
Ja vähin erin, sitä mukaa kuin ajurijono asemalla kutistui, alkoi Järvituitun katoksissa jyrinä ja melske. Ukot nostelivat ajorattaitansa ja kukkaperärekiänsä ylisille sekä laskivat maahan vastapainoksi vanhoja risuäkeitä, lapioita ja kuokkia. Ja ylisillä seistessään ukot katselivat seinänräppänöistä alaniittyjen laakeata maisemaa, jossa kaartuilivat pajupehkojen pyöreät latvaviivat, ja hakivat niiden aarniosta omat niittysuikaleensa. Pieniltä, masentavan pieniltä ne näyttivät katosten ylisille, mutta ylisien hämärään nostetut rattaat ja reet näyttivät vielä avuttomammilta ja tyhjäsylisemmiltä kuin vihreät, elämää lupaavat maanpinnan muodot. Ja pitkät tuokiot tähysteltyään ja mietiskeltyään ukot laskeutuivat maahan ja alkoivat käännellä työasujansa ja pohtia rynnäkköä pelloillensa.
Juones seurasi kylänlaidasta maantien yhä pienentyviä pölypilviä ja ukkojen kiivasta liikehtimistä pihoillansa, ja hän tunsi taas monesta aikaa elämänhalua ja osuutta uuden päivän sisällykseen. Juones alkoi viilailla kuokkansa pyöreää kärkeä kuten muutkin Järvituitun ukot.
Eräänä iltana oli Hiopin katokseen keräytynyt monta toistensa tulosta tietämätöntä ukkoa tahkokiven äärelle ojalapioitansa teroittamaan. Vuoronperään he pyörittelivät tahkon kampia ja painoivat lapioitansa kiekkona pyörivään kiveen silmissänsä vesipoimun notkistelu sähisevällä lapionterällä. Ukot puhuivat monesta aikaa maistansa ja töistänsä, ja Juones innostui joukosta kaikkein viittilöivimpään ja kiivaimpaan puhumiseen:
— Vanhat ihmiset sanoivat ennen, että likimmäinen on aina ensimmäinen. Ja mikäs meitä on sitten likempänä kuin jalansijamme. Sen kun kynnämme nurin ja annamme työntää viljanterää, niin elämme kuin elämmekin, vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen! Ja maa — se on aina ensimmäinen: sanotaan laiva — missä sen luulette rakentuvan ellei maalla? Eivät suinkaan sitä aalloilla läjään hakkaa — maalla se naputetaan vedenkyntöön. Ja lentokone: maasta se lähtee ja maahan palaa, p— — —a hänen lipittelystänsä tuolla petäjänlatvojen seassa, maata se nuohoaa sekin. Selvintä on tarrata kaksin kourin maan kannikkaan ja idättää sen pinta miestä elättäväksi. Ja se venäläiselle posaalustaminen oli huono juttu. Minä sen oikein jo älysin viimeisellään, kuin tongin poltikkaisjuuristossa Rasutovin matomyyränä. Silloin minä hoksasin, että kohta sitä posaalustetaan itsellemme vitjat kaulaan joka mies ja sitten olisi käynyt kuin esiukoille: vitsaa selkään ja potkua pakaraan! Ja sillä aikaa kuin ajaa jyristelimme teitten lääneillä, kasvoi niityille pajupehkoja kuin tatteja sateen jälkeen kankaille. On niissä nyt työpesä ukoille niinkuin onkin! Mutta maata sitä on tongittava niin maan päällisten kuin alaistenkin. Vielä tästä kilkistytään siivo eläjiksi, mutta ajan se ottaa.
Ukot hymähtelivät, myöntelivät, koettelivat hivuttelevin sormin teriensä pystyväisyyttä ja erkanivat omiin katoksiinsa. Juones jäi vielä Hiopin kera juttelemaan ja suunnittelemaan.
— — —
Mustan taivaan alla juoksi harmaa, hätäinen pilvilompare kuin ahdistettu eläin. Metsänlatvat olivat painuneet tuulisukaan.
Järvituitun ukot perkasivat alaniityillä ojanpohjia näkymään pajupensaiden ja heinämättäiden seasta. Väliin syöksähti pilvistä rankka sadekuuro ja juoksutti ukot latoihin. Vähin erin ojat puhdistuivat kuitenkin suoriksi viivoiksi latojen ympärille, ja kaadettujen pensaiden juuret töröttivät harmaina, koukkuisina käsivarsina. Ukot innostuivat puhdistuvien niittysuikaleiden avartumisesta ja möyrivät märässä heinikossa läähättävin suin ja pakottavin kupein.
Illalla kulkivat Järvituitun ukot ensikertaa jalkamiesjonona sitten linnaretkensä lähdön. Silloin sateli puuskittain samoin kuin nytkin. Tiessä ja mielissä oli silloin harmaan masennus, mutta nyt oli sateesta kirkastunut ja puhdistunut vihreys voimakkaana elämäntuntona. Ja huolimatta työn väsyttämistä jäsenistä ja ilkeänmäristä vaatteista ukot haastelivat eloisasti ja kääntyivät aina väliin taaksepäin osoitellen niittypalasiansa ja laatien suunnitelmiansa.
Pitkin viikkoa avaroitui alaniitusto. Ukot palasivat iltajonoissansa entistä vilkkaampina ja ryhdikkäämpinä. Kuskipukeilla lakoon painuneet hartiat alkoivat suoristua ja jalat tottua alituiseen askelenottoon.
Heinä tehtiin Järvituitussa nälän ahdistaessa sydänalaa. Sitten alettiin kyntää rukiille maanpintaa mustaksi. Alaniityillä vetivät hevoset selät vempeleillä raskaita auroja, ja ukot painoivat heinämättäissä sihisevää terää syvältäkulkevaksi. Moni ukko huomasi auran kurjessa kieppuessaan, että silmissä voi vilistää muitakin ajatusta antavia juomuja kuin maantien ruskea nauha. Turvelepeen kääntyessä maahan puhkeava musta vana aukaisi ajatuksille laajan tulvamaan. Työ sujui melkein huomaamatta. Vasta läkähdyksissään pysähtynyt hevonen töksähdytti perässänsä kulkevan ukonkin huomaamaan ympäristönsä. Ja Järvituitun ukoista alkoi kyntäminen olla rattoisaa rahtia. Ennen olivat he sen tehneet ajokiireitten välissä niukin naukin. Ajatus viihtyi hyvin vaon maailmoissa, ja uusia näkyjä kihosi alati mieleen. Ruismaat olivat pian valmiina mustina suunnikkaina vihertävässä niittyalueessa ennennäkemättömän laajalla Järvituitussa. Ukot levähtivät viikkokauden, pistäytyivät illoin istumassa ison lumiauran siivillä kyläkankaalla, muistelivat siellä menneitä ja puhuivat tulevista mahdollisuuksista.
* * * * *
Oli elokuinen päivä. Järvituitun ukkojen jono kulki maantiellä pyhävaatteiden ja kiiltäväkuoristen saappaiden jäykistämättä; käsissä roikkuivat pienet eväsnyytit. Ukot katselivat ahnaasti maisemanrantaa ja tietä, jonka jokainen raitiouppoamakin pysyi lähtemättömästi heidän muistissansa, ja ajattelivat äsken umpisukkulaan pulahtanutta ajuriaikaansa.
Kun he kuulivat takaa rattaiden heikkoa jyrinää, seisahtuivat he kuin käskystä ja vilkaisivat olkansa yli. Silloin ei vielä ajajaa näkynyt. Tuutija-Mikko ajoi vielä monen käänteen takana puomivartiollensa menossa. Kun hänen eteensä aukeni pitkä, mutkaton tiesuoni, huomasi hän sen päässä loivalla mäennenällä ukkojen hitaasti kulkevan virran. Mikko myhähti ääneensä:
— Jokainen ajaa omalla höyryllänsä!
Mikon saavuttua takimmaisten miesten kohdalle loikkivat nämä hänen rattaillensa ja ajoivat viittilöiden toisten sivu.
Järvituitun ukot olivat nyt menossa jonnekin päivämatkojen päähän siemenrukiin ostoon.
Asemalla ukot istuivat rivissä laituripenkeillä junaa odotellen ja katselivat ensikertaa vierailla silmillä puomin hevosrintamaa. Kurjalta se nyt näytti, melkein mustalaiskuormastolta. Haikeus ja samalla kaukainen voitontietoisuus vaihtelivat matkaanlähtijöiden mielissä. Juna saapui. Hevoset seisoivat riippupäin ja roikkuvin huulin kuin vanhat tatit. Entinen hevosrintaman juoksuvalmis tepikoiminen ja valjaskulkusten iloinen soitto oli jätetty kaurapussien kera tallien nurkkiin. Ja Järvituitun ukot etenivät pian junan uumenissa kauas omilta mailtansa ja teiltänsä etsimään apua uuden elämänsä niukkuuteen.
* * * * *
Ieva puhdisti parhaillaan sienikorin sisällystä veitsentyngällä ja pulahdutteli sienien liukkaita hattuja vedentäyteiseen kivipottiin, kun Juones iltaa toivotellen astui tupaan ja laski olaltansa ovensuuhun raskaan haarapussin. Hän puhua häkelsi kiireisesti muutaman sanan ja hävisi kartanolle, jonne pian Hioppi ajaa retuutteli työrattainensa. Rattaiden pohjalla pötkötti isovatsainen säkki, jonka ukot korvista heilauttaen mätkäyttivät maahan. Sitten Hioppi ajoi tiehensä ja Juones palasi tupaan. Ieva varusti pöydän syömäkatteilleen, ja Juones alkoi kertoa matkansa vaiheita:
— Kyllä siinä sydän löi kuin lautaseinää, kun joutui jalkamiehenä kuljeksimaan vieraita kyliä ja kun koirat haukkua kolkuttelivat melkein kinttutaipeessa kiinni; eipä niitä saanut heveltää ohjasperillä niinkuin kotona. Nyt sitä nähtiin meidänkin ukkosakilla, miltä tuntuu seistä vieraalla kynnyksellä säkintäytettä ruinaten. Ajettiin junassa päiväkausi ja tipahdeltiin aina pari ukkoa paikkaansa, ettei olisi samassa kylässä tallottu toisiamme varpaille. Kyllä piti olla talot kylässä niinkuin siinäkin, missä kävin, niin olivat kuin maalatut marjat. Ja läävät olivat kivestä kuin kaupungin tapulit. Menin yhteen taloon sisälle ja kysyin hovin isäntää. Piiat latelivat uuninkupeelta, ettei se mikään hovi ollut, mikä lie muka ollut torppa vain. Minä ajattelin itsekseni, että enhän minäkään mikään ahven ole, jotta minua vedettäisiin huulesta. Tuli siihen sitten isäntäkin. Vaikka oli musta, niin muuten oli soria. Vieraaksi kutsui minuakin. Kun minä sitten kaskuilin isännälle elämäämme illan mittaan, niin eikös jo kysynyt, että montakos kuormaa vieraalle pannaan jyviä, koska noita näkyi jääneen karisteiksi jonkin verran kylvösiemenistä. Silloin minä näin, että sydän oli muhea sillä miehellä, kun kuormakaupalla tarjosi minullekin tavaraa. Minä kun säkin pyysin siemeniä ja pivon jauhoja, niin ei viitsinyt itse lähteä niin vähää varten aittaan, vaan piiat toivat kainalossansa jyvät tupaan. Niin olivat sillä ruteat piiatkin, säkin kantoivat kepeästi kuin olkitukun tupaan. Syöttivät ja juottivat minutkin, vaikka minä kieltelinkin, ettei tämä meidän vanha suola janota eikä nälätä. Isäntä itse toi minut asemalle kumipyöräisillä ja pehmeästi kuopissa kuukahtelevilla kieseillä ja auttoi säkin asemahuoneisiin. Mutta rahan tunsi tuo mies hyvästi, sen otti itse, ja niin otti hapraasti kuin venäläinen tatin sammalikosta. Ja pellot sitten: nuo olivat avarat kuin meren jäät ja Pietarin torit. Kyllä piti olla!
Juones söi ja haasteli palanvälit. Ieva kuunteli ihmeissään.
* * * * *
Ja Järvituitun pellot saivat siemenen pintaansa. Alaniittyjen mustilla suunnikkailla kulki harvakseen astahtelevia miehiä, jotka sukelluttivat kätensä siemenvakkaan ja tekivät sitten samanlaisen kaaren kuin ennen kuskipukin räystäällä soromnoota sanoessaan. Ämmät kulkivat kädet esiliinojen alla ja vetivät vierellä sitkainta kannoillansa suoraksi viiruksi pehmeään multaan. Puolen päivää ukot kulkivat ämminensä tahdikkain harppaisuin sarkoja nenästä nenään ja saivat siemenet maahan.
Syksyn päivät alkoivat avartua, keltaisia lehtiä kieppui maahan, ja
Järvituitun pellokkeilla seisoivat kaurakymmenikköjen tiheät rivit.
Kylä varustautui talveen, ja siantappajat ennustivat pernalangoista
lauhkeaa talvea.
Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui pyhäpäivisin viljoista aprikoivia ukkoja.