X.
— Isä, isä — herroja tulee!
Ristian kapsahti kartanolle ja katseli jyskyttävin sydämin nummenlaen porteille, josta alkoi juuri laskeutua hevosmatkue. Tuutija-Mikko ajoi pihalaakealle, ja kärreiltä laskeutui salkkua kantava herra, joka jäi pyöriskelemään ja tähystelemään töyräitten rakennuksia. Ristian asteli harvakseen ja posket valkeana herran luokse. Kartanokoira riisti vitjoja kireälle ja haukkui välkkyvin leuoin.
Nummistoon saapunut herra kertoi Ristianille olevansa tuomari, jolle Rasutovi oli lähettänyt valtakirjan rakennusten ja irtaimiston myymiseen. Hän kertoi tulleensa tekemään luetteloa Rasutovin omaisuudesta ja sanoi kuuluttavansa kohta huutokaupan. Ristian masentui ensin sanattomaksi. Se päivä päivältä yhä ahdistavammaksi yltynyt aavistelu, joka oli Ristiania muistuttanut lyhyen yltäkylläisyyden loppumisesta, sai nyt muodon itsellensä salkkukainaloisesta herrasta ja huutokaupan tulosta. Ja Ristian näki silmänräpäyksessä elämänsä kuvan: sakeassa, pimeässä näreikkörinteessä välkähti ihmeellisesti sammalikkoon ryöstäytynyt helakanvihreä valojuova, joka pian supistui olemattomiin auringon hivuessa loitos.
— Vai, vai kirjotti Rasutovi! A mistä kirjotti? Vai on elossa vielä Rasutovi, hyvä oli mies, hyvä, vai on elossa! Kuolleeksi, kuolleeksi minä jo luulin. Mikäs — säästäähän Luoja hyviä ja soreita!
— Pariisista kirjoitti, sinne oli jo päässyt talvella pakenemaan.
— Vai sinne, vai sinne asti pääsi, a mikäs oli päästessä, kun oli laiva ja kaikki itsellä, senkun seilasi vaan!
Ristian ja herra alkoivat kiertää nummistoa. Tuutija-Mikko riisui hevosensa, laski sen pihaheinikkoon syömään ja kulki itse toisten jäljessä nummelta nummelle muistutellen eloisia rakennusaikoja ja ihmetellen nykyistä autiutta, joka vieläkin tulisi vahvenemaan.
Ristian availi ovia, selitteli, osoitteli ja viittaili. Herra merkitsi näkemänsä pitkiin listoihin, lukitutti ovet ja otti avaimet haltuunsa. Ensiksi seistiin läävän kynnyksellä ja katseltiin tyhjiä vitjasijoja.
— Kasakat, rosvot veivät täältä kujankukat. Eivät jättäneet edes yhtä lapsille maitolypsikiksi. Kylältä pitää minunkin haettaa joka tippa!
Sitten kyyristyttiin sikalan ovesta sisään.
— Rasutovi jo hävitti aikanaan pois. Jonkin jätti, nekin kuolivat.
Kierros jatkui ovelta ovelle, ja saavuttiin pihalle. Sitä mukaa kuin Ristianilta avaimet vähenivät, valtasi hänet melkein hikeä puserruttava hätä. Hänen silmissään oli unena se kierros ovelta ovelle, jonka he olivat tehneet tuon tuosta Rasutovin kera hopeapäisin kepein ja yksiinlyövin, tyytyväisyyttä tihkuvin puhein. Mutta todellisuutena oli nyt hänen silmissään avaimenanto avaimenannolta irroittautuminen nummien maailmasta. Ristian availi ovia niinkuin pakkaspäivänä, hartiat luimussa ja vastahakoisin sormin.
Päärakennuksesta palattaessa oli aurinko enää kahden korennonmitan korkeudella nummien latvustosta. Hevonen oli valjastettu, ja Tuutija-Mikko istui odotellen rattailla. Ummehtuneista, kolkoiksi autioituneista huoneista tultuaan Ristian ja herra pysähtyivät vielä hetkiseksi kynnykselle puhelemaan.
— No, saanhan minä varmaankin asua vielä huutokauppaan asti täällä?
— Tietysti, tietysti! Vielähän teillä on palkkakin saamatta. Rasutovi käski maksamaan heti huutokaupan loputtua kaikki maksut.
— Vai käski maksamaan! Kyllä se on aika Rasutovi. Vai muisti minuakin vielä, Kristian Petrovitsia. Niinkö kirjoitti, jotta maksa Kristian Petrovitsille, maksa hänelle. Hyvä on mies, hyvästi katsoo ja hoitaa, niin hoitaa kuin omansa. Maksa hänelle, maksa, sano terveisiä!
Ja Ristian heltyi puhua pälpättämään Rasutovista ja hänen hyvyydestään, vaikka karu todellisuus ahdistikin rintaa.
— Kellarissa on minulla potatti ja lantut, saanhan pitää avaimen, omat ovat potatit ja omat muut syömiset. Nälkä täällä muuten tulisi, ellei olisi oma ruoka. Kanat ovat omat ja kukot. Muuta elokasta ei olekaan kuin sitten tuo koira. Omalla ruuallani olen senkin syöttänyt, kalliiksi on tullut!
— No maksetaan, maksetaan. Minä ilmoitan sitten huutokaupasta ja tulostani. Hyvästi!
— Hyvästi, hyvästi! Kalliiksi, kalliiksi on tullut!
Ja kärrit alkoivat nousta kitisten jyrkkää pihatörmännettä porteille.
Ristian seisoi kivettyneenä kartanolla.
Ja siltä seisomasijaltansa Ristian lähti vielä nummien yli kylänlaitaan kääpiötorpallensa. Tie johdatteli häntä kuivien, pihkalta tuoksuvien töyräänlakien ja kosteitten sammalnotkojen kautta sille metsäseinämälle, joka reunusti alaniittyjä ja kylänlaitaa.
Harvenevien runkojen välitse paistoivat jo alaniittyjen vihreät muodot. Vastapäisen metsänlaidan latvustoa kirkasti vielä auringon lempeä valo, mutta maanraja oli musta ja tyly. Ja Ristian näki ihmeeksensä alaniittyjen saarekkeilla kyntötouhukkaita ukkoja, jotka hevosillensa huikaten kulkivat selät kyyryssä vaoillansa. Näkyi vielä nuoria miehiä, jotka nostelivat polvillensa rätkähtäneitä aitoja ja puhkoivat ojia tiheästi heiluvin lapioin.
Ristian pysähtyi metsänlaitaan katsomaan. Avara niittyalue oli täynnänsä uutta elämää. Ristian seisoi ja ihmetteli. Ukot ja nuoret miehet paiskoivat ramakasti töitä kuin maanhimoissa. Ja entinen pajuttunut niittyaarnio oli puhdistunut jo yhdeksi avaraksi näyksi, jossa vaihettelivat vihreät ja mustat suunnikkaat.
Ja samana päivänä, jolloin Ristianille selvisi vanhan elämän vakuuttava sammuminen, leimahti hänen silmiinsä nykyinen elämänsisällys uutena ja nuorena. Ristian tajusi heti, jouduttuaan mieltäjäytävissä ajatuksissansa silmästä silmään niittyaukeaman kanssa, että hänenkin osuutensa ulottui vielä monin lapionpistämin ja kuokankääntämin tähän uuteen elämään.
Metsänlaitaa hiljalleen astuskellen Ristian suuntasi kulkunsa kääpiötorpalleen ja katseli oudossa lumouksessa niittymaiseman puhdasta asua.
Kylätörmillä punersivat talojen päädyt, ja akkunat löivät tulta. Ukot palasivat jyrisevin työrattain katoksillensa ja sekaantuivat kujasilla iltaisiin karjalaumoihin. Veräjät narahtelivat, ämmät kutsuivat soivin huudoin tarhojen avatuilla porteilla lypsikkejänsä, ja kujasilla lasketteli nelkkomatnelistä ja karjalaumoja jakaen nuori poika hevosellansa kohotetuin käsin ja riemusta hihkuen. Aivan uusi iltatunnelma tulvahti kylään ja riemastutti huomaamatta ihmiset.
Ristian seisoi kääpiötorppansa nurmettuneella pihalla ja tunsi sen taas kodiksensa, köyhäksi, kurjaksi kodiksensa. Hän katseli tupaa hartaasti ja surumielisesti. Sen niukat muodot nostattivat hänen mieleensä unentakaisen ajan, jolloin elämä oli ollut huolentäyteistä ja karua. Ja Ristian valmisteli ajatuksissansa paluuta tähän unentakaiseen mökkiin.
Kun hän kulki takaisin nummistoon, olivat notkot jo kylmänhornakat ja märät, mutta nummien selillä löi ilma kasvoihin lämpimänä, pehmeänä aaltona; ja kun hän saapui nummenlaen porteille, seisahtui hän taas katsomaan. Rakennusrykelmä tuntui yht'äkkiä vieraalta ja kolkolta. Ristian rinnasti sen alaniittyjen eloisaan avaruuteen, ja hänestä näyttivät nyt nummien saartamat rakennukset ahtailta ja tylyseinäisiltä, uupuneilta ja elottomilta. Ristian seisoi ja ihmetteli kuten aiemmin metsänlaidassa. Ja hänen lävitsensä löi merkillinen lohdullisuuden ajatus, joka teki askelenkin keveäksi, kun hän taas jatkoi kulkuansa.
Järvellä eteni nummiston rantaa kohden suon syöksemä sumuhyöky. Ristian pujahti tupaan.
Mutta aamulla, kun Ristian tuli tuvasta pihalle, heloitti nummisto taas kirkkaana ja väljänä. Aamuaurinko valaisi ison päärakennuksen seinät iloisiksi, ja tuuli pelmutteli somasti vihreitä pihapensaita, jotka puuskien yltyessä kiepauttivat lehtensä nurin ja näyttivät saaneen äkkiä harteillensa sinisenharmaat viitat. Ja Ristiania alkoi taas jyrsiä eilen täyteen voimaansa puhjennut hätä entisen elämän sammumisesta. Hän käveli rauhattomana pihamaalla ja mietti, miten saisi elämänsä taas sujumaan kylän köyhällä liepeellä. Ristian käveli ja repi niskatakkuansa. Äkkiä hän seisahtui, manasi, tuumi hetkisen ja meni sitten suoraan kellariin. Sieltä hän toi viimeiset silkkipaperein verhotut pullot, laskeutui varovasti rantaan ja vei ne uimahuoneelle. Senjälkeen hän nousi taas kartanolle mitättömiin aamuaskareihinsa.
Puolelta päivältä Ristian jo istui Rasutovin mattotuolissa, jonka hän oli kantanut katoksen luhdista rantaan, onki ja ryyppäsi aina polviensa väliin puserretusta kaulattomasta pullosta kirpeänmakean kulauksen.
— Pidetään nyt, Kristian Petrovits, viimeistä päivää ja pyhää tällä mäenkannikalla!
Ristian lojui rentosenaan mattotuolissa, piiskasi ongen siimalla lumpeikkoa ja viskasi lopulta ärtyisänä koko ongen laiturille. Sitten hän jäykistyi katsoa killittämään suota, ajatusten takoessa päätöstä yltäkylläisen nummielämän loppumiselle.
— Kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee! Oikein sanoi kyläukko silloin poltikkaispehkon siimeksessä. Minä impaisin itseni Rasutovin vorniekaksi ja nyt kohta jämpäisen itseni sahuriksi taas ja kerääjäukoksi. Kyllä minä taas tiedän miltä maistaa nyrttäytynyt, pöytäjättöinen leivänkuivama näin kukonpojan ja lohikalan jälkeen.
Äkkiä räsähti toinen pullo siruiksi uimahuoneen seinään. Kohta senjälkeen Ristian taittoi toisesta kaulan ja alkoi kallistella.
— Missäs sitta ellei rattaanrummussa! Minä olen raukka sellainen tiestä litistynyt sitta elämänrattaan isossa rummussa, ja kierähtipä se mitä suuntaa hyvänsä, niin siellä olen minäkin kiinni litistyneenä. Välisti minä olen Pekon Ristian ja välisti Kristian Petrovits; välisti minä syön leivän kovaa ja juon piimäharmaata, välisti taas syön punaista kalaa ja juon viinapuun mahlaa kieli torvella. Missä laidassa vaan pyörä rasahtaa, siellä olen minäkin, sitta. Ja viaton perhe sitten minun kannoillani perässä. Nyt minä olen taas Pekon Ristian ja lähden perheineni kylänlaitaan, sinne lähden tästä, sinne! Hyvästi, Rasutovi! Ylen olit hyvä mies. Köyhää rakastit. Kättä annoit, rahaa annoit. Hyvästi, hyvästi! Laivalla seilasit omallasi, minne lietkin seilannut. Tänne jätit Kristian Petrovitsin, köyhyyteen jätit, kurjuuteen jätit. Sinua itkee nyt Kristian Petrovits, hyvästi, Rasutovi, hyvästi! Muistatko, kuinka ennen yhdessä ongittiin; muistatko, kuinka sikoja syötettiin; muistatko? Muistatko vielä, kuka sinulle aina madon koukkuun pani, muistatko kuka sylkäisi ja kalalykyn toivotti. Hyvästi — ylen olit hyvä mies. Minkä annoit, niin annoit, jottet kahdesti katsonut, etkä sanonut: muista antaneeni! Aina sanoit: ota, Kristian Petrovits, sinulla on paljon suita, ota, vie, on minulla kyllä, ota, suut täytä. Niin, niin, prossait, prossait, Rasutovi! Lohesi söin kyllä, mutta pois söin paleltumasta. Kukonpoikiasi söin, Rasutovi, mutta pois söin kärsimästä. Niin söin kuin olisit käskenyt: syö pois vaan, Kristian Petrovits, köyhä olet, paljon on sinulla suita, syö pois, juo pois, muille joutuisivat; hyvän panit aina madon onkeen, hyvät annoit neuvot — viskaa onki tuohon, siinä on kalan pesä, siitä saat kuin saatkin! — Prossait, Rasutovi, hyvästi, hyvästi! Tänne jätit minut, köyhyyteen jätit!
Ja Ristian pillahti itkemään. Aikansa niiskuteltuaan hän katsella toljotti laineitten kieppua ja auringon hehkuvaa kuvaista veden vellahtelussa ja herkistyi sitten laulamaan surumielistä laulua:
Kyy kyy kylänlaidassa, siellä on huono ellää, sirkatsuu ja sianlihaa siellä ei ookkaa kellää.
Kerrankin sai koko Järvituitun asemalla seisonut ajuririntama yht'aikaa kyydin. Aamujunista tipahteli monennäköistä miestä, herraa ja narria, ja kaikki tahtoivat Rasutovin nummille, huutokauppaan.
— Tiedetään, hyvä — ajetaan!
Tuon tuosta hurahti nummenlaen porteilta kärrikuorma pihalle. Nummisten teillä käveli miesryhmiä, jotka koputtelivat seiniä, tarkastelivat katokseen nostettuja työkaluja ja pitivät monenlaista arvostelevaa puhetta. Ristian ja muuan kyläukko kantelivat päärakennuksesta huonekaluja, astioita, lamppuja ja kaikenkaltaista tavaraa, jotka ladottiin keskelle pihaa isoiksi röykkiöiksi. Aina uuden sylyksen tullessa kartanolle syöksähti sen kimppuun penkovia, koputtelevia ja tunnustelevia miehiä. Tavara läjät suurenivat. Kartanolle saapui yhä uutta väkeä.
Kaikki Järvituitun ukot olivat tulleet huutokauppaan. He istuivat riveissä kujarakennusten seiniin nojaillen ja katselivat vieraitten häärimistä kartanolla ja tavaroiden ilmestymistä auki leuhahtelevista ovista. Juones sinkoili rivistä huomautuksia ja letkauksia, säälitteli ja hyvitteli. Toiset olivat vaiti. Ukot istuivat muurina pihan laidassa ja katselivat entisen elämänmenon jatkuvaa sammumista, joka oli ollut heidän silmissänsä viime aikoina ainaisena näkynä. Jokaisella ukolla oli osuutta tähän nummiston kaupunkiin, kenellä seinännostona, kenellä lankunvetona, kenellä lapionpistona, kenellä vasaranlyöntinä, kenellä mitenkin. Mutta kukaan ei vapissut repimisen eikä hävittämisen pelosta; äijien mielissä oli vain häipyvä, raukea muisto, jolla ei ollut masennuksen painoa. Ja ukot katselivat tyynin otsin, miten vieras väki himokkaasti kolkutteli ja tutki heidän kättensä jälkiä, hyötyäkseen niistä ja viedäkseen ne mukaansa. Rakennukset ja niiden tekijät olivat liikahtamattomia ja rauhallisia: seinät kohoilivat ainaisia varjojansa luoden, ja ukot istuivat tarkkaavin silmin niihin painautuneina. Mutta heidän edessänsä hälisi levoton, intohimoinen joukko: kunpa minä saisin tuon! tuota minä yritän! tätä en laske hevillä käsistäni! ahah — tämän minä pidänkin itselleni!
Tuonottain nummistossa käynyt salkkuherra ilmestyi päärakennuksesta kartanolle. Hajautunut väki hyökkäsi tavaravuorien ympärille tiheäksi päärmeeksi.
Vasara alkoi kolkutella, ja tavaravuoret hajosivat hitaasti pieniksi röykkiöiksi kartanon nurkkiin, rattaille ja puitten juurille. Jokaisesta rikkinäisestä astiastakin käytiin sotaa, ja vasara julisti tuomiotansa kumein paukahduksin.
Iltaan mennessä oli koko kaupunki sen kymmenillä isännillä. Kuka lukitsi makkaratupaa omanansa, kuka suunnitteli läävän purkamista, kuka peitteli ansarin lasikattoa. Täyteläiset kuormat alkoivat nousta hitaasti porteille, ja jokaisella poistajalla oli kainalossansa kantamus. Niinkuin armoton hyökylaine olisi syöksynyt tavaroin kuormitetun laiturin yli ja jättänyt jäljelle vain synkät laituriarkut muun mukanansa viedessään, samoin jätti aamulla kartanolle syöksynyt ahnas ihmistulva vain autiot seinät nummistoon. Muun se vei mukanansa himokkaasti ja välkkävin silmin.
Ristian, Juones, salkkuherra ja tämän ajuri jäivät vielä tilintekoon.
Tässä tilinteossa tehtiin Ristianista rikas mies. Hän ahtoi ällistelevin sormin viisituhatta markkaa palkkarahoja ruttuiseen kukkaroonsa ja sai luvan ottaa Rasutovin muistoksi kaiken myymättä jääneen rojun itsellensä. Juones sai viisisataisen omiksi palkkarahoikseen ja lähti hyvitellen salkkuherran rattailla kylään.
Ja viimeisestä illasta nummistossa tulikin Ristianille ilon ilta. Hän nuohoi Lovissan ja lapsikatraansa kanssa kaikki lukitsemattomat suojat ja luhdit ja keräsi vähän kerrallaan kartanolle uuden tavaravuoren, joka oli kuitenkin riekaleinen ja köyhä, mutta joka Ristianista näytti saaliinkomealta. Siinä oli Rasutovin mattotuoli, joka oli jäänyt uimahuoneelle, ankkuritynnyrit, onget, valjasroitot, tyhjät pullot, rikkeimet puutarhatuolit, rännien alaiset saavit, kaivonämpärit ja monet muut. Pimeään asti hiipivät Ristianin joukot ympäri nummistoa ja rakensivat aina välillä hellin käsin tavaravuorta.
Yö meni uneksiessa uudestaan alkavaa kääpiötorpan elämää, johon näytti jo nyt leimahtaneen pitkä ja kirkas valonsäde.
Jo varhain aamulla liikuttiin taas nummistossa. Ristian ja Lovissa telkesivät hädästä kirkuvia ja siipiänsä pieksäviä kanoja saaveihin, ämpäreiihin ja koreihin säkkikatteiden pimentoihin. Lapset kantelivat rakennusten takaa leikkikalujansa ja monenlaista muuta murua.
— Viedään ensiksi nämä elukat ja sitten puretaan tuo Rasutovin muistopatsas tuosta kartanolta. Muistoksi sen saat, sanoi salkkuherra, muistoksi! Ja onhan tuossa minulle tavarapatsasta kyllälti. Se on vielä Rasutovia kaikki!
Lovissa ja lapset tarttuivat varovasti kanojen vankiloihin, ja pian hävisi niitä kantava jono nummien taakse.
Ristian irroitti kartanokoiran ja puhua suostutteli tälle:
— Tule sinäkin, rukkasnahka, vielä meille; pääset kerran lomalle sinäkin! Suu enemmän taikka vähemmän minun hovissani ei merkitse paljoa!
Tavaravuoresta Ristian lohkaisi mattotuolin selkäänsä ja lähti koiraa taluttaen toisten jäljessä.
Ja päivän mittaan siirtyi Rasutovin muistopatsas kaikkine nitvaleineen kääpiötorpan nurmikolle. Sitä ahdettiin sitten iltapuoli minkä mihinkin, tupaan, aittaan ja kotaan.
Vielä illalla Ristian lähti kävelemään kylään aikeissa kuulustella myytäviä maitolehmiä. Lapsiparvi juoksi samaan aikaan nummistossa leikkimurut sylissänsä pelokkaana ja taaksensa vilkuillen. Autioissa nurkissa oli vilahdellut — mitä lie vilahdellut. Lapset juoksivat tiiviinä katraana kumisevien töyräitten yli kylän turvalliseen läheisyyteen.