XI.
Metsäjärven nummistossa narahtelivat irtoavat naulat, seinälaudoitukset kaatuilivat lumeen, hirsikerrokset sortuivat alas, ja miesten huudot kaikuivat. Rasutovin entisiä rakennuksia purettiin parhaillaan. Samat ukot, jotka olivat niitä aikoinaan hakanneet pystyyn, raatelivat nyt niitä sekasortoisiksi röykyiksi pihalumille, josta ne aina sikäli vedätettiin hirsikelkoilla asemalle mustien vaunujonojen äärelle.
Ristian ja Juones purkivat pientä makkaratupaa ylimmäisen nummen laella.
Harvakseen he kingoittelivat hirsikerroksia erilleen ja yltyivät aina välillä nojailemaan työkaluihinsa ja pitämään pitkää puhetta.
— Kyllä se oli vaan aika Rasutovi, makkaratupakin näet piti vaan olla itsellänsä, saati muuta. Minulla on vieläkin suussani niiden ensimmäisten ja viimeisten makkaroiden maku, meille se ne syötti. Ja kun ruokki sitten makkara-ammeitansa varten Rasutovi nimikkokarjujansa, niin kyynelet silmissä välisti ruokki ja kehui samalla, kuinka hyvästi syötti. Sanoi: Kristian Petrovits, jos makian tahdot milloin sian, sinua neuvon: jauholla syötä, anna maitoa, lämmintä maitoa, paljon anna, ja syyhytä sitten sika uneen. Se lihottaa: syyhytä ja syötä! Itse aina hopiapäisellä kepillänsä syyhyttä syöttämisen päälle maankyntäjät kyrsälleen ja oli hyvillänsä, ukko.
— Leikkipeliksi se katsoi Rasutovi koko elämän. Näkihän sen siitä, miten rahoja levitteli; niin levitteli kuin paperia!
— A mikäs oli levitellessä, pankki oli, makasiina oli, laiva oli — sillä seilasi vielä karkuun. Mitähän tekee nyt Rasutovi? Missä sikoja syöttelee, missä keitättää makkaroita? A vot en tiedä! Mutta hyvä oli mies, Rasutovi.
Muutama hirsi mätkähti makkaratuvan mataloituvista seinistä lumeen.
Ristian ja Juones jäivät sitten tuijottamaan valkealle järvenselälle.
Irti repeävät laudat narahtelivat ilkeästi alemmilla töyräillä, ja kumakat nummet kertailivat aina ääniä räikein kaiuin. Päärakennuksella ukot hönkyivät tahdissa suuria taakkoja liikutellessaan, ja hevosmiehet pitivät oman välttämättömän mökänsä. Luminen maisema oli täynnänsä jäähyväisääntä.
— Järvelle, järvelle soudatti usein Rasutovi; hatun otti aina päästänsä pois ja otsaansa silitti. Sanoi: Katsohan, Kristian Petrovits, kuin on kaunis järvi! Niin on kuin kuva, kuin piirretty. Näetkö, Kristian Petrovits? Ka miks’en näe, minä aina myönnyttelin, vaikka minusta järvi kuin järvi. Ei tuo sen kummempi ole kuin toinenkaan järvi. Ja niin oli hyvillänsä, kun kehuin: ensimmäinen on tämä järvi, ensimmäinen. Vesikin on makeata, sajun saat keittää, etkä sokuria tarvitse, niin on makeata. Ja sekös ukkoa nauratti.
— Sellainen ukko jos tätä mäkeä ikänsä hallitsi, niin kaupungin teki Järvituitustakin ja maasta vieroitti vielä enemmän ihmiset kuin ennen; orjiksi teki, rahalla kytki kuin lehmät vitjoihin ja sitten mielihalustansa nummillansa marssitti ja teetti mitä tahtoi. Sen teki kuin tekikin, jos täällä sai pelata. Ihminen on vielä täällä liian hetas, liian vilkka: missä kuuli hyvän puheen, sinne juoksi nauramaan, sajut joi päälle ja päivän nauroi; missä näki ruplia ojenneltavan, sinne juoksi ja rapsakasti juoksikin, eikä hevillä palannut!
Pari hirttä vierähti taas lunta pölläyttäen maahan.
— Kuulehan, Ristian! Minä kun sanon sinulle suoraan, niin meillä on molemmilla ollut sydänmunassa sama kiusa ja hätä. Minä sen kärsin vain aikaisemmin ja aloin jo kilkistyä, kun sinulla vasta alkoi. Minä kyllä näin, kuinka elämäsi pöyhisi kuin vehnätaikina. Syrjästä katsoin ja ajattelin: Odota, Ristian, odota, vielä itket sinäkin itsesi uuteen elämään! Ja kipeästi itketkin! En virkkanut mitään. Tallissa kuhnin hiljalleen, kun sinä pelasit Rasutovin kanssa, ja vahvistelin itseäni lopulliseen pakoon tästä ruplien juoksulaisuudesta. Ajattelin: katsokaahan, kunhan vähän vielä paranen ja miehen työhön pystyn, niin kyllä lopetan nämä leikit. Sitten tuli kuin kutsuttuna tämä keikaus ja kajaus kaikki. Aluksi kirveli minuakin oikein vesisilmiin asti ja luulin, loppu tuli kuitenkin kuin tulikin, ei päästä tästä uuteen elämään ei millään. Mutta kun alkoivat ihmiset toipua ensi pelästyksestänsä ja painua pelloillensa, silloin minäkin vasta oikein ähkäsin pirskeyttäin ja tunsin, kuinka nyt toteutui se hivuttava toivomus, jota silloin läsiessäni vuoroin rukoilin ja kielsin tapahtumaan. Nyt rankoo entinen elämä vuorostansa sinua, mutta hyvästi se sinua syöttikin. Anna rankoa, kyllä siitä vielä ehjistyt!
— A voi velikulta, tämä elämä on heittänyt minua kahtapuolta niin huimasti, että nyt jo käteni melkein ristiän, kun lopetti. Silloin pieksi köyhyydellä, kun teitä ruplilla mairitteli, sitten taas löi minulle syötävät ja rahat eteen, kun teille jo irvisti paljasta ientä, ja sitten taas pudottaa pumautti minut nälkäsuohon, kun teillä oli jo koura kuokan varressa ja jyvässä pitkä itu. Kiroan, kiroan minäkin jo menneen ajan. Leikkimään vain opetti, ja sen opinkin. Mattotuolissa makautti kesäpäivän äähkeessä ja laiskaksi sulatti. Nyt on taas työnteko kuin haarahongan seisomista. Hyvä oli Rasutovi, ylen hyvä, häntä en moiti, hän minulle näytti sen, minkä muut näyttivät aikoinaan teille: kuinka rupla on soma ja rakas hypitellä kämmenellä ja kuinka toiselta maistuu toisen vehnänenkin. En moiti, en, Rasutovia, mies oli itse soria, mutta elämä ei ollut sijallista, liian oli kepeätä ja leikinmukaista. Sillä minutkin rangottiin: köyhyydestä nostettiin Rasutovin renkitupaan, kiusattiin hetkinen kaikella hyvällä ja sitten taas laitettiin kylänlaitaan sienensyöntiin. Mutta hyvää teki kuin tekikin! En voivottele enää, vaikka yhteen otteeseen jo tuskailinkin. Ei ole rikkaudestakaan, ikäväksi tekee lopulta elämän, kaikkea on mitä tahdot, tekeminen loppuu. Rikkaana olet kuin nukkuva: milloin poskea painoi, vähän kohensit päänalaista, ja taas oli hyvä. Tapella, tapella pitää leipä pöydälle, silloin vasta on makeata. Sen nyt tiedän. Ja näytettiinhän se meille kaikille järvituittulaisille: ensiksi syötiin puotivehnästä ja kehuttiin, hyvää on, huokeata on, mitäs tätä leipää itse palstaakaan. A nyt: nyt syödään kauransekalikkoa leipää ja sanotaan: omaa on, nyt tämä vasta makeata onkin!
Sitten moksahti taas jokunen hirsi lumeen, ja ukot tuumailivat puheitten aukomia asioita.
Nummisto alkoi avaroitua, seinien esteet mataloituivat, kuorma kuormalta siirtyivät entisen elämän jätteet nummien taakse, ja sitä mukaa kaikkosi kylmä autiuden tuntu maisemasta. Nummien kaarteet alkoivat jälleen päästä elähdyttämään sen luonnollista viivakkoa.
Ja talvipäivä himmeni huomaamatta iltahämäriköksi. Ukot peittelivät työkalunsa, keräytyivät ryhmään ja katosivat mustana juonena nummien takaiseen iltaan.
Ristian ja Juones kulkivat viimeisinä ja seisahtivat porteilla. Harmaan hämärän läpi näkyi vielä ruskeanpunainen juova kaukaisella ilmankartanolla. Mutta nummista ja järviaukeama sulivat yhdeksi värittömäksi iltatanhuaksi, jossa eli vain luonnon salamyhkäisyys. Ihmisen osuutta ei enää havainnut.
Äänettöminä kiihdyttivät Ristian ja Juones kulkuansa ja yhtyivät taas ukkojen jonoon metsätiellä. Hiljainen jyleikkö uuvutti kaikki sanattomiksi, ja jokainen kulki omien ajatustensa varassa.
Juoneksen silmissä kuvasteli vielä äskeinen näky, joka oli syöpynyt porteilla seisahdettaessa silmään, ja se nostatti rinnallensa pian toisen, jota hän oli aikoinaan ihmetellen ja oudossa riemussa katsellut. Juones muisti elävästi ne tuokiot sairasvuodepäiviltänsä, jolloin hän sisäisen ahdistuksensa kourailuissa jäi tuijottamaan vastapäisen akkunan lasikierukkaa ja sen näkyä: maa oli ja taivas oli, mutta ihmisen osuus oli vain varjonkäännähdys niiden välissä. Ja porttinummen laella seistessään Juoneksesta tuntui, niinkuin hän olisi siinä silmännyt huikean suurta elämänmenon kuvaista. Mutta siinäkin näkyi vain hämärän madaltama taivas ja kylmänvalkea maa. Ihmisen käväisy siinä oli jo kokenut varjon kohtalon. Päivän luisu illoillensa oli laajentanut varjot yhdeksi maahämäräksi, joka yhtyi illan hämäräkäden pyyhkäisystä taivaalta laskeutuviin yökatteisiin — kadoksiin. Kuitenkin veresti kaukana taivaanliepeellä hetkisen ruskea juova tuoreen päivän lupauksena ennen vanhan päivän ratkaisevaa sammumista.
Ja yhä likemmäksi tuli taivas maata. Jonossa kulkevat ukot näkivät toisistansa enää pakenevien varjojen tapaisia hahmoja.
* * * * *
Aamun ristivarjoista vapautunut maa heloitti kirkkaana ja kosteana. Oli sunnuntaipäivä kukinnan valtakuussa. Järvituitun harmaat kylätalot olivat hukkuneet pihlajoiden kukkavaahtoon. Huviloiden laimeiksi vaalenneet seinät pilkoittivat arasti paksujen lehtimuurien raoista. Kujasilla käveli nuoria ihmisiä pihlajanoksat käsissä. Päivä oli korkea ja tuuli maantuoksusta raskas.
Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui tupakoivia ukkoja kepeätä sunnuntaikäräjää käyden.
Kaukana avartui alaniitusto vihreänä metenä metsäseinämien kaarrokseen. Pohdittiin täyteläisen kesäpäivän nostattamia aprikkeita ja katseltiin kaukaisille niittysaarekkeille. Ukot tunsivat hiljaista onnea, joka uutuudellaan viehätti ja riemastutti.
Kujasilta alkoi kuulua tuttua ääntä: lähenevien kärrien jyrinää. Ukot naurahtivat kuorossa ja käänsivät silmänsä alaniittyjen katsastelusta lähikujasten mutkan tuijotukseen. Pian työntyi sieltä ajovaljastettu hevonen ja perässä rattaille patsastunut ukko.
Tuutija-Mikko ajoi entisekseen ruohottuneelle asema-aukealle puomivartioonsa.
Mutta kuorossa naurahtaneet ukot hätkähtivät pian vakaviksi, sillä heidän ajatuksissansa kertautui nyt rinnakkain menneen ja nykyisen päivän sisällys. Nykyinen päivä oli vihreä ja tyyni. Mutta menneessä päivässä soi korvantäyteisenä matkariemu ja katsetta viihdytti tienpielien huoleton vilinä.
Tupakoitiin äänettöminä. Tuutija-Mikko oli ehtinyt jo kadota valtatien kaarteisiin. Yksi kerrallansa lähtivät ukot sydänpurussa lumiauran istukkeelta tuvillensa.
Päivä oli korkea ja kesäntäyteinen. Tuutija-Mikko ajoi sen keskessä pienen pieneltä näyttävässä pölypilvessä pois kylän elämästä.
Mutta hänen jäljessänsä ajoi Järvituitun ukkojen muistojen jono.
Pellot välkkyivät satoisanvihreinä. Maantie luikerteli kukkivien piellensä välissä riemastuttavan päättymättömänä. — — — Talokujasilla kulki mietteliäs ukko, joka riipaisi huomaamattansa kouransa täyteen pihlajankukkia.
Kun hän seisahtui veräjälle, avasi hän kouransa ja varisti kukkavalkean maahan.
— Kyllä pitää olla!
Sitten hän alkoi terhakasti repiä aitaa vastaan seisovan äkeen haarukoista mättäänriekaleita. Tuutija-Mikko jäi unohduksiin.
Kesäinen tuulilaine puhkoi omia esteitänsä ja oli täynnänsä kukinnan kosketusta.
Järvituittu oli hiljainen kylä peltojen äärellä, pienillä mäennenillä, tuulille alttiina.
* * * * *
Kirjoitettu NVL:n hopeamerkkinäytteeksi.