VII.
Vasta viikon kuluttua tapasi Montague Lucyn taas. Tämä tuli Alicen luo välipalalle eräänä päivänä, kun hän sattui olemaan kotona aikaisin.
"Eilen olin Frank Landisilla päivällisillä", sanoi Lucy. "Ja kenen luulette minun tavanneen — ystävänne, rva Winnie Duvalin."
"Todellako", sanoi Montague.
"Puhelin paljon hänen kanssaan ja pidin hänestä paljon."
"Hänen tuttavakseen on helppo päästä. Mistä puhuitte?"
"Kaikista asioista, paitsi yhdestä."
"Mitä tarkotatte?"
"Vai ette muka ymmärrä! Winnie rouva tietää, että olen ystävänne ja kaikki, mitä hän puhui, oli tarkotettu teille; tunsin sen koko ajan."
"No mitä hän sitten sanoi?" kysyi Montague hymyillen.
"Hän haluaa tiedottaa teille, että hän on iloinen eikä kuihdu takianne. Ja sitten hän kertoi harrastuksistaan."
"Kertoiko hän Babubananasta?"
"Mistä?" huudahti Lucy.
"Viimeksi kun tapasin hänet", sanoi Montague, "harrasti hän hinduja ja puheli vain Swameista ja Gnaaneista ja sellaisesta."
"Ei hän nyt puhunut niistä."
"Kaipa hän on ne sitten jättänyt. Mitä hän nyt harrastaa?"
"Hän taistelee tieteellistä eläinrääkkäystä vastaan, harrastaa antivivisektsionia."
"Anti-vivisektsionia?"
"Niin. Ettekö ole huomannut, että hänet on valittu jonkun seuran kunnia-varapresidentiksi ja on hän lahjoittanut sille tuhansia dollareita."
"Mahdoton seurata lehdistä kaikkia Winnie-rouvan retkiä."
"Niin", jatkoi Lucy, "hän on kuullut, kuinka kirurgit rääkkäävät koira- ja kissaparkoja ja tahtoi hän kertoa siitä. Mitä jännittävintä pöytäkeskustelua."
"Kyllä hän on komea nainen", lisäsi Lucy hetken kuluttua. "Ei ihme, että miehet häneen rakastuvat. Hänen tukkansa oli laitettu otsapuolen yli kulkevalla nauhalla ja oli hän kuin egyptiläinen prinsessa."
"Hän näyttelee useita osia", sanoi Montague.
"Onko todellakin totta?" kysyi toinen, "että hän maksoi kylpyammeestaan viisikymmentä tuhatta?"
"Niin hän kehuu. Ja niin lehdet kertovat. Kaipa se on totta. Duval kertoikin, että rouvansa maksaa hänelle miljoonan vuodessa; mutta hän taisi olla suutuksissaan."
"Onko hän niin rikas?" kysyi Lucy.
"En tiedä, kuinka rikas hän itse on", vastasi Montague, "mutta hän on New Yorkin vaikuttavimpia miehiä. Häntä sanotaan 'järjestelmän pankkiiriksi'."
"Olen kuullut hra Ryderin puhuvan hänestä", sanoi Lucy.
"Ei kai mitään edullista", sanoi toinen hymyillen.
"Ei, heillä on ollut jotain riitaa. Mitä se koskikaan?"
"Enpä tiedä. Mutta Ryder on vapaa seikkailija, nousukas, ja Duval on suurten liitossa, eivätkä ne suosi tulokkaita."
Lucy istui hetken vaieten, kulmat rypyssä. "Onko totta, että herra Ryderin asema on niin horjuva? Luulin että Gotham Trust Yhtiö olisi maan suurimpia laitoksia. Suuria summiahan ne ilmoittavat — 70-80 miljoonaa — mitä se merkitsee?"
"Niin kai ne ilmoittavat."
"Eikö se ole totta sitten?"
"Eiköhän. En tiedä mitään Ryderin hommista — huhuja vain. Kaikki sanovat, että hän pelaa rohkeaa peliä. Noudattakaa neuvoani ja pitäkää rahanne muualla. Teidän on oltava kaksin verroin varuillanne nyt, kun teillä on vihollisia."
"Vihollisia?" kysyi Lucy oudostellen.
"Oletteko unohtanut, mitä Waterman sanoi teille?"
"Ette kai tarkoita", huudahti hän, "että Waterman ahdistaisi Ryderiä minun takiani."
"Se kuulostaa uskomattomalta nyt", sanoi Montague, "mutta on sellaista tapahtunut ennenkin. Joka tuntee Wall kadun juttuja, tietää että moni järkyttävä mullistus on saanut tällaisesta alkunsa."
Montague sanoi tämän sattumalta, ajattelematta mitään erityistä. Hän ei katsonut puhetoveriinsa eikä nähnyt, minkä vaikutuksen se tähän teki. Sitten johti hän puheen toisaanne ja oli unohtanut koko jutun, kun Lucy soitti seuraavana päivänä.
Viikko sitten oli hän kirjottanut Smith & Hansonille, sille lakimiesliikkeelle niistä osakkeista.
"Allan?" kysyi hän. "Eikö ole tullut tietoa niistä osakkeista?"
"Ei mitään."
"Puhelin siitä erään tuttavani kanssa, joka teki mielestäni tärkeän vihjauksen. Eikö olisi syytä kysyä, ketä he edustavat?"
"Mitä hyötyä siitä olisi?" kysyi Montague.
"Pääsisimme sen perille, mitä ne tarkottavat. Aavistan niiden tietävän, kuka myy, ja meidän pitäisi tietää, kuka aikoo ostaa. Jos kirjottaisitte niille, että ette halua keskustella välittäjäin kanssa."
"Mutta en voi enää tehdä sitä", sanoi Montague. "Olen ilmoittanut summan eivätkä he ole vastanneet. Heikentäisimme vaan asemaamme tiedustelemalla. Parempi olisi kääntyä toisten puoleen."
"Mutta minä tahtoisin tietää, kuka teki tuon tarjouksen", intti Lucy.
"Olen kuullut huhuja osakkeista ja todellakin haluaisin tietää."
Hän kertasi tätä väitettä useaan kertaan ja näytti olevan hyvin kiihkeä; Montague ihmetteli, kuka hänelle oli mahtanut puhua ja mitä hän oli kuullut. Mutta varuillaan ollen ei hän kysynyt telefoonissa. Lopuksi sanoi hän: "Pelkään että tämä on virhe, mutta teen kuitenkin kuten tahdotte." Hän kirjotti Smith & Hansonille ilmoituksen, että halusi puhutella heidän edustajaansa. Hän lähetti tämän tiedon lähetillä ja tuntia myöhemmin tuli pieni, sitkeä, ryppynaamainen ja ovelannäköinen mies ja sanoi olevansa Hanson.
"Olen puhunut niiden Northern Missisippi-osakkeiden omistajain kanssa", sanoi Montague. "Te tiedätte ehkä, että tuo rata rakennettiin erikoisissa oloissa; useimmat osakkeenomistajat olivat perhetuttavia. Siksi se osakkeenomistaja, jota edustan, ei haluaisi keskustella välittäjän kanssa, jos asia voidaan muuten järjestää. Haluaisiko edustamanne tarjouksen tekijä neuvotella suorastaan osakkeiden omistajan kanssa."
Montague lopetti ja huomasi vieraansa tuijottavan häneen; sitten muuttui tämän ilme hymyksi. "Mitä temppua te nyt yritätte?" kysyi mies.
Montague ei ymmärtänyt suuttua. Hänkin tuijotti ja sanoi: "En ymmärrä teitä."
"Ette?" sanoi toinen nauraen häntä vasten silmiä. "Tiedän sitte enemmän kuin te."
"Mitä tarkotatte?"
"Teidän edustamanne henkilö ei ole enää niiden osakkeiden omistaja."
Montague pidätti henkeään: "Ei ole omistaja!"
"Eipä tietenkään", sanoi Hanson. "Hän myi ne kolme päivää sitten." Ja voimatta pidättää tyytyväisyyden ilmettä, lisäsi hän: "Hän myi ne Stanley Ryderille. Ja hän myi ne sadalla kuudellakymmenellä, jos tahdotte tietää ja sai sadanneljänkymmenen velkakirjan kuudelle kuukaudelle."
Montague oli kuin puulla päähän lyöty. Hän voi vain tuijottaa.
Toinen näki, että hänen hämmästyksensä oli todellinen ja hymyili ivallisesti. "Teidän edustamanne henkilö on nähtävästi toiminut ohitsenne", sanoi hän.
Montague nousi ja kumarsi kohteliaasti. "Pyydän anteeksi, hra
Hanson", sanoi hän hiljaa. "Vakuutan, etten tuntenut asiaa."
Kun mies oli lähtenyt, nojautui hän pöytäänsä ja tuijotti eteensä.
"Stanley Ryderille!"
Hän soitti ystävälleen: "Lucy, onko totta, että olette myynyt osakkeet?"
Hän kuuli tämän hengähtävän. "Vastatkaa!" huusi hän.
"Allan, te suututte minuun —"
"Vastatkaa, oletteko myynyt ne osakkeet?"
"Kyllä, Allan; en tarkottanut —"
"En puhu asiasta puhelimitse", sanoi hän. "Pistäyn kotimatkalla teillä. Olkaa kotona. Asia on tärkeä." Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen.
Määräaikana tuli hän ja Lucy oli odottamassa. Tämä oli kalpea ja hämillään, ei noussut tervehtimään, tuijotti vain hänen kasvoihinsa.
Montague oli synkkä. "Tämä juttu on ollut kiusallinen," sanoi hän, "sitä on tarpeeton pitkittää. Olen tehnyt päätökseni, niin ettei siitä keskustella. Teidän asioitanne en tästälähtien voi hoitaa."
"Allan!" huudahti Lucy.
Montaguella oli laukku, jossa olivat kaikki Lucyn paperit. "Toin kaikki tänne. Tässä ovat tilit ja kirjeenvaihto. Kuka tahansa voi ottaa niistä selvän."
"Allan, tämä on julmaa."
"Ikävä kyllä, mutta muuta ei voi tehdä."
"Mutta eikö minulla ollut oikeutta myydä osakkeitani Stanley
Ryderille?"
"Täysi oikeus myydä kelle halusitte. Mutta teillä ei ollut oikeutta pyytää minua hoitamaan asioitanne ja sitten salata minulta, mitä teette."
"Mutta vastahan minä myin kolme päivää sitten."
"Tiedän sen, mutta teidän olisi ollut heti ilmoitettava minulle. Eikä siinä kaikki. Te koititte pitää minua käpälänä, jolla olisitte siepannut kastanjat tulesta Stanley Ryderille."
Hän näki Lucyn hätkähtävän. "Eikö se ole totta? Hänkö teidät käski urkkimaan sitä asiaa?"
"Kyllä hän se oli, Allan", sanoi Lucy. "Mutta ettekö ymmärrä pulaani?
En ole liike-ihminen enkä ymmärtänyt —"
"Te ymmärsitte, ettette ollut suora minulle. Siinä kaikki. Enkä voi enää edustaa teitä. Stanley Ryder on ostanut osakkeenne ja hän on oleva neuvonantajanne tästä lähtien."
Hän ei ollut aikonut keskustella asiasta, mutta hän näki, kuinka syvästi Lucy oli loukkaantunut, ja vanha side piti vielä.
"Ettekö voi käsittää, mitä teitte minulle?" huudahti hän. "Kuvitelkaa asemaani. Puhun hra Hansonille. Minä en tiedä mitään, hän tietää kaikki. Hän tiesi, mitä te olitte saanut maksua, ja senkin, että olitte ottanut velkakirjan."
Lucy tuijotti häneen silmät levällään. "Allan!" huokasi hän.
"Näette mitä se merkitsee. Sanoinhan, ettette voi tehdä mitään salaa. Nyt on vain muutamain päiväin asia, kun kaikki saavat tietää, että annoitte hänen tehdä kaiken tämän."
He vaikenivat kauan. Lucy tuijotti eteensä. Sitten hän äkkiä katsoi Montagueen. "Allan!" sanoi hän. "Te — ymmärrätte." Ja raivoisasti purki hän: "Minulla oli oikeus myydä ne osakkeet. Ryder tarvitsi niitä. Hän muodostaa syndikaatin ja kehittää sitä liikettä. Se oli liikekysymys."
"En epäile sitä", sanoi Montague hiljaa, "mutta kuinka saatte maailman uskomaan? Minä sanoin teille, mitä tapahtuu, jos rupeatte Stanley Ryderin ystäväksi. Liian myöhään tulette huomaamaan, mitä se merkitsee. Sen Watermanin jutun olisi luullut avaavan silmänne näkemään, mitä ihmiset sanovat."
Lucy katsoi häneen kauhuissaan. "Allan!" rukoili hän.
"Mitä tahdotte?"
"Ette kai tarkota, että tuo tapahtui minulle, siksi että Stanley
Ryder on ystäväni?"
"Tietysti tarkotan. Waterman oli kuullut jutun ja ajatteli, että jos
Ryder on rikas, on hän kymmenen kertaa rikkaampi."
Montague näki punan kohoavan Lucyn kaulaan ja kasvoille. Tämä hykerti käsiään hermostuneesti. "Oh, Allan! Tämä on hirveätä!"
"Ei minun tahdostani. Sellainen on mailma. Sain sen selville ja koetin osottaa teille."
"Mutta se on kauheaa. En usko sitä. En antaudu. En ole niin raukka, että hylkäisin ystävän tuollaisista syistä."
"Käsitän tunteenne", sanoi Montague. "Ja olisin apunanne, jos olisi kyseessä joku muu mies kuin Stanley Ryder. Mutta luulenpa tuntevani hänet paremmin kuin te."
"Ette tunne, Allan", vastasi Lucy. "Hän on hyvä mies. Häntä ei vain kukaan ymmärrä —"
Montague kohotti olkapäitään. "Ehkei", sanoi hän. "Olen kuullut tuon ennen. Moni on parempi kuin tekonsa, ainakin uskottelevat itselleen. Mutta teillä ei ole oikeutta tuhota elämäänne säälistä Ryderiä kohtaan. Hän on itse maineensa hankkinut, ja jos hän todella teistä välittäisi, ei hän vaatisi teitä noin uhrautumaan."
"Ei hän ole vaatinut. Tein sen vapaaehtoisesti. Luotan häneen enkä usko teidän kauheita juttujanne."
"Hyvä. Saatte siis kulkea tietänne."
Hän puhui tyyneesti, vaikka sydämmensä oli tuskaa täynnä. Hän tiesi hyvin, millaisella puheella Ryder oli Lucyn tuohon asemaan saattanut. Hän olisi voinut murskata sen kauniin kuvan, jonka Ryder oli itsestään luonut; mutta hän ei hennonut. Vaistomaisesti käsitti hän, että Lucy oli Ryderiin rakastunut ja ettei mitkään tosiseikat voisi tätä järkyttää. Hän voi vain sanoa: "Saatte sitten itse kokea."
Ja sitten katsomatta enään tämän säälittäviin kasvoihin hän kääntyi ja poistui kättä ojentamatta.