VIII.
Toukokuu oli jo pitkälle kulunut ja useimmat Montaguen tuttavat olivat kesäasunnoillaan, ja niillä, jotka olivat pöytäänsä sidotut, oli jahdit ja automobiilit ja yksityisvaunut ja menivät he joka iltapäivä maalle. Montague oli kutsuttu seuraavaksi viikoksi Eldridge Devonille, jossa Alice oli ollut viikon; mutta hän ei voinut lähteä ennen lauantaita, jolloin hän kulki Hudsonia ylös Devonin kolmensadan jalan höyryjahdilla "Triton."
Joku epäystävällinen henkilö oli sanonut Montaguelle, että Devon on "elävä haukotus", mutta hän näytti olevan hyvin elonhaluinen sinä lauantaina. Hän oli päässyt vakaumukseen, että muuan uusi ja vasta vähän ilmoitettu automobiili oli osottautunut paremmaksi kuin hänen edelliset seitsemäntoista vaunuaan ja oli hän hankkinut niitä kolme, ja kun Montague istui Tritonin kannella ihaillen mahtavaa virtamaisemaa, kuuli hän korvissaan tasasena huminana Devonin äänen, joka puhui pyöräin kantokyvystä ja vesikääreisistä sylintereistä.
Yksi näitä uusia vaunuja oli vastassa Devonin yksityislaiturilla ja kiidätti heidät yli mäen päärakennukselle. Devonin tila ei ollut koskaan Montaguesta näyttänyt niin ihmeelliseltä kuin nyt, kun puut olivat täydessä kukassa ja kevään ihmeet kaikkialla. Virstamäärin näkyi mäenrinteitä rehevine ruohostoineen, mutta Eldridge Devon ei muuta ajatellut kuin miten niillä voi lennättää golfipalloja. Montague ei koskaan ollut niin tuntenut tämän seurapiirin ihmisten surkeata tylsyyttä kuin seisoessaan tämän palatsin satumaisella portahistolla ja katsellessaan Hudsonin valtavaa vuota yli bridgea pelaavan rva Aldenin ja tämän tuttavain päitten.
Aterian jälkeen hän lähti kävelylle Alicen kanssa ja tämä kertoi tapahtumia: "Ja nuori Curtiss oli täällä jonkun päivän. Hän sanoi tavanneensa sinut. Mitä pidät hänestä?"
"Tuntui järkevältä pojalta."
"Pidän hänestä paljon", sanoi Alice. "Meistä voi tulla hyvät tuttavat. Hänen kanssaan on hauska puhua; kuten tiedät oli hän Cuban sodassa ja on hän ollut ratsaspaimenenakin ja hän osaa kertoa seikkailuistaan. Eikö hän ole etevä lakimies."
"Hän on tunnetun toiminimen jäsen ja tuskinpa sinne kyvyttömänä olisi päässyt."
"Hän on Laura Heganin hyvä ystävä", sanoi Alice. "Laura oli täällä päivän. Hän ei hyväksy kaikkia."
Montague kertoi kerran olleensa tämän luona vieraisilla eräällä lähitilalla.
"Puhelin hänen kanssaan", sanoi Alice. "Hän kutsui minut sinne välipalalle ja vei ajelemaan. Pidin hänestä enemmän kuin alussa luulinkaan. Pidätkö sinä hänestä, Allan?"
"En voi sanoa oikein tuntevani häntä. Luulisin pitäväni hänestä, mutta hän ei satu pitämään minusta."
"Kuinka niin?" kysyi tyttö.
Montague hymyili: "Maku on erillainen."
"Mutta joku syyhän siihen täytyy olla", väitti Alice, "sillä hän katselee asioita jotenkin samalta kannalta kuin sinäkin. Minä sanoin, että hänen pitäisi puhua niistä kanssasi."
"Mitä hän sanoi?"
"Ei mitään", vastasi tyttö ja sitten hän äkkiä katsahti Allaniin.
"Sinä tiedät syyn. Kerro se minulle!"
"En tiedä mitään varmaa. Luulen että se on se rva Winnien juttu."
"Rva Winnie?" ihmetteli Alice.
"Hän on kai kuullut sen juorun ja uskoo sen todeksi."
"Mutta sehän on hullua. Mikset sano hänelle, miten asia on?"
"Minäkö?" sanoi Montague. "Ei ole syytä. Hän ei välitä minusta."
Montague oli hetken vaiti. "Ajattelinhan minä sitäkin", sanoi hän sitten. "Sillä se suututti ensin. Kuvittelin meneväni hänelle sanomaan: se mitä minusta uskotte, ei ole totta! Tai sitten ajattelin kirjoittaa. Mutta sitten ymmärsin, että se olisi tyhmää ja hän pitäisi minua tunkeilevana."
"En uskokaan", sanoi Alice. "Ei ainakaan, jos hän tarkotti totta puhuessaan minulle, kuinka väsyttäviä ja kaavallisia nämä seurapiirin ihmiset ovat. 'Ei kukaan puhu minulle totuutta', niin hän sanoi. 'Miehet imartelevat kauneutta arvellen, että se on ainoa, mistä naiset välittävät. Mitä paremmin niitä tunnen, sitä vähemmin niistä välitän'."
"Niinpä niin", sanoi Montague. "Sellaisessa asemassa olevan tytön tuttavuus on nolostuttava. Isä on mahtava ja tyttö perii suunnattomia rikkauksia, ja hänen ympärillään pyörivät koettavat vetää voittoa siitä. Minä kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet. Mutta kun opin lähemmin tuntemaan sen mailman, missä hän elää, en ole juuri puhutellutkaan häntä."
"Mutta siten teet vääryyttä hänelle", sanoi Alice. "Aatteles jos kaikki kunnialliset ihmiset ajattelisivat niin. Ja häneen on helppo tutustua. Hän käy Itäpuolen slummeissa opettamassa köyhiä lapsia. Kun minä kysyin, eikö se ole uskallettua, nauroi hän. Hän sanoi, että ne ihmiset ovat juuri kuin muutkin, kun niihin tutustuu; perehtyy heidän tapoihinsa ja huomaa, etteivät ne ole pelottavia, päinvastoin."
"Kuvittelen asiain niin olevan", sanoi Montague.
"Hänen isänsä tuli häntä noutamaan", jatkoi Alice. "Laura sanoi
Heganin olleen ensi kerran kuuteen kuukauteen ulkona kaupungista.
Eikö ole omituista, että hän tekee tuolla tavalla työtä, vaikka on
niin rikas. Miksi luulet hänen haluavan sitä niin paljon lisää?"
"En luule, että se on rahakysymys, vaan valta. Ja kun on paljon rahaa, täytyy tehdä vankasti työtä torjuakseen toisia sitä ottamasta."
"Hän on hyvin ystävällinen", sanoi Montague. "Hän kysyi sinua. Eikö hänen pitänyt ostaa ne Lucy Dupreen osakkeet?"
"Oli puhetta siitä, mutta se jäi."
Hetken vaiettuansa kysyi Alice äkkiä: "Allan, mitä ovat ne jutut
Lucystä?"
"Mitkä jutut?"
"Kuulin rva Landis'in puhuvan hänestä ja hra Ryderistä. Se on hävytöntä."
Montague ei tiennyt mitä sanoa. "Mitä minä sille voin tehdä?" kysyi hän.
"En tiedä", sanoi Alice, "mutta mielestäni Victoria Landis on hirveä nainen. Hän itse tekee mitä haluaa. Ja kertoo niin kauheita juttuja —"
Montague ei sanonut mitään.
"Kuule", alkoi Alice taas, "onko kaikki välimme Lucyn kanssa lopussa nyt, kun sinä et enää hoida hänen asioitaan?"
"En tiedä. En luule hänen välittävän nähdä minua. Olen huomauttanut hänelle erehdyksestään, mutta hän tahtoo kulkea tietään. Mitä voin muuta?"
* * * * *
Samana iltana istui Montague likellä rva Aldenia. "Mitä kuulenkaan teidän ystävästänne?" sanoi tämä.
"En tiedä", vastasi Montague jyrkästi.
"Tuo ihastuttava leski näyttää ihan heittäyneen valloilleen."
"Kuinka voitte sanoa niin?"
"Vivie Patton kertoi ja hän on Stanley Ryderin vanhoja rakastettuja, niin että kai se tieto tuli suoraan tältä itseltään."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Paha juttu", sanoi rva Alden. "Hän on todella viehättävä olento. Se käy hänelle kalliiksi — hän on muukalainen; ja niin nopeasti. Onko se mississippiläistapoja?"
Montague pakotti itsensä sanomaan: "Lucy on oma emäntänsä." Mutta rouva tokasi: "Vivie sanoi että hän on Ryderin."
"Ymmärrän asemanne", jatkoi tuo mahtava rouva. "Kaikki puhuvat siitä.
Ystävänne Reggie Mann kuuli, mitä Vivie sanoi ja kertoo edelleen."
"Reggie ei ole ystäväni", sanoi Montague lyhyesti.
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi hän puheenainetta muuttaakseen:
"Kuinka voitte te sietää sitä miestä?"
"Oh, Reggie täyttää paikkansa", oli vastaus.
"Katselkaa nyt näitä naisia ja ajatelkaa niitä olevan puolen tusinaa samassa huoneessa jonain aamuna. Ne vihaavat toisiaan kuin myrkkyä eikä ole miehiä läsnä eikä mitään tehtävää. Kuinka voisitte estää niitä riitelemästä?"
"Onko se Reggien tehtävä?" kysyi toinen.
"On. Hän näkee kiiltokärpäsen ja hyppää ylös ja tekee sukkeluuden. Ja samapa se, mitä hän tekee — olen kuullut hänen kukkona kiekuvan ja omiin jalkoihinsa kompastuvan, kaikki vain naurua herättääkseen."
"Ettekö pelkää näiden lauseiden tulevan hänen korviinsa?" kysyi
Montague hymyillen.
"Se on tarkotuskin."
"Pelkään, ettei teillä ole paljon vihollisia", lisäsi rva Alden hetken kuluttua.
"Ei erikoisia."
"Teidän tulisi hankkia. Viholliset ovat elämän maustimet. Tarkotan totta", lisäsi hän nähdessään toisen hymyilevän.
"En ole tullut sitä ajatelleeksi."
"Ettekö ole koskaan tuntenut, mitä hyvä tappelu merkitsee? Te olette tapoja noudattava, mutta ette myönnä sitä. Mutta mikä ihmistä pitää paremmin hereillä, kuin oikea kunnon viha? Jonain päivänä ymmärrätte kyllä — elämän päänautinto on ahdistaa vihamiestään ja nähdä hänen jaloissaan kiemurtelevan."
"Mutta jos hän saa teidät jalkoihinsa?"
"En päästä häntä tekemään sitä. Siksihän tapellaankin. On hyökättävä, iskettävä ensin."
"Tuo kuulostaa raakalaisaikaiselta."
"Päinvastoin", väitti nainen, "se on sivistyksen korkein saavutus. Sitä varten on seuraelämä olemassa — sen tehtävä on viljellä vihaa. Soveliaimpain eloon jääminen uudessa muodossaan. Tutkitte uhrianne, saatte selville hänen heikon kohtansa ja iskette siihen. Tiedätte mitä hän haluaa ja otatte sen pois. Valitsette huolella liittolaisenne ja piiritätte, yllätätte hänet; ja kun hänet olette masentanut, alatte ajaa takaa toista."
Ja rva Alden katseli tähän Ludvig XV:n malliin sisustettuun Devonin seurusteluhuoneeseen kokoontunutta valittua seuraa ja kysyi: "Mitä varten luulette näiden olevan täällä koossa?"