IX.
Viikkoa paria myöhemmin Oliver soitti veljelleen: "Oletteko Alicen kanssa vapaat tänä iltana? Toisin teille erään tuttavan."
"Kenet?" kysyi Montague.
"Et ole hänestä kuullutkaan. Mutta tahtoisin tuoda hänet teille. Hän tuntuu vähän omituiselta, mutta selitän sitten. Sano Alicelle, että minä takaan hänet."
Montague toimitti tiedon kotiinsa ja kello seitsemän menivät he alas. Vastaanottohuoneessa oli Oliver ja tuo uusi tuttava, ja Montaguen oli vaikea pidättää hämmästyksen ilmettä.
Vieraan nimi oli Gamble. Hän oli pieni mies, hieman yli viiden jalan ja niin lihava, että oli vaikea ymmärtää, kuinka hän voi liikkua. Niska ja kaula olivat kuin rasvapoimurykelmä, kasvot kuin täysikuu ja niistä tuikki kaksi pientä siansilmää. Mutta että ne tuikkivat älykkäästi, sen huomasi vasta niitä tarkattuaan.
Hra Gamble oli kömpelöimmän näköinen olento, mitä Alice koskaan oli tavannut. Hän kosketti hieman tämän ojennettua lihavaa kättä ja katsoi sitten avuttomana Oliveriin ja tämän veljeen.
"Hyvää iltaa. Hyvää iltaa", alkoi vieras puheliaasti. "Hauskaa tutustua teihin, hra Montague. Olen kuullut teistä veljeltänne niin paljon, että tuntuu kuin olisimme vanhat tutut."
Hetken vaitiolon jälkeen sanoi Montague: "Menemmekö ruokasaliin?"
Hän kyllä tiesi, kuinka heitä tuijotettaisiin, mutta hän ei keksinyt muuta keinoa päästä tästä pulasta. He valitsivat paikkansa ja Montague oudosteli väläykseltä, mahtaisivatko herra Gamblen kädet ulottua pöydälle.
"Lämmin ilta", huohotti tämä. "Olen ollut junassa koko päivän."
"Hra Gamble tulee Pittsburgista," selitti Oliver.
"Niinkö?" sanoi Montague, yrittäen saada keskustelua liikkeelle.
"Oletteko siellä liikehommissa?"
"En, olen irti niistä", sanoi hra Gamble hymyillen. "Kokosin kasani, niin sanoakseni, ja erosin. Tahdon nähdä kappaleen mailmaa, ennenkuin vanhaksi käyn."
Tarjoilija tuli kuulemaan ruokatilauksia ja sillä välin loi Montague suuttuneen katseen veljeensä, jonka kasvoja hymy kirkasti. Ja Alice näytti kuin sanovan: mistä ihmeestä voisi keskustella?
Mutta ei tuntunut olevan niinkään vaikeata keskustella tämän pittsburgilaisen kanssa. Hän tuntui tietävän kaikki mailmankaupungin juorut ja heitti iloisesti esille keskustelun aiheita. Hän oli ollut Palmurannikolla ja Kuumilla Lähteillä talvisin ja kertoili näkemiään; hän oli menossa Newportiin ja puheli sikäläisestä kesänvietosta. Jos hän hiukkaakaan aavisti, ettei hänen juttelunsa juuri lainkaan huvittanut Montaguea eikä tämän serkkua, niin ei hän ainakaan antanut sen näkyä.
Kun oli syöty Oliverin tilaama mainio ateria, ehdotti hra Gamble teatteriin menoa. Hänellä oli tilattuna aitio ja Oliver otti Alicen puolesta kutsun vastaan, ennenkuin Montague ennätti sanaakaan sanoa. Tämä kuitenkin pyysi anteeksi ja puhui tärkeistä töistä.
Ja hän meni huoneeseensa, pudisti pois suuttumuksensa ja heittäytyi työhönsä. Puolen yön jälkeen lakattuaan siitä meni hän ulos hengittämään vähän raitista ilmaa ja palatessaan tapasi hän Oliverin tuttavineen hotellin eteisestä.
"Kas, hauskaa tavata taas, herra Montague", sanoi Gamble.
"Alice meni juuri ylös", sanoi Oliver. "Me istumme hetkisen kahvilassa. Tuletko seuraan?"
"Niin, tulkaa pois", sanoi herra Gamble ystävällisesti.
Montague meni, koska halusi puhella Oliverin kanssa vielä tänä yönä.
"Tunnetteko Dick Inghamin?" kysyi Gamble heidän istuessaan.
"Teräsherran?" kysyi Montague. "En ole häntä tavannut."
"Puhelimme hänestä juuri", sanoi toinen. "Poika parka — olipa se kova onni. Syy ei ollut hänen. Oletteko kuullut asian oikeaa laitaa?"
"En", sanoi Montagne, mutta tiesi kyllä, mitä asiaa toinen tarkotti. Ingham kuului "Terässeurueeseen" ja oli ollut Trustin presidentti, kunnes oli ollut pakotettu skandaalin takia eroamaan.
"Hän on vanha ystäväni", sanoi Gamble, "ja hän kertoi koko jutun minulle. Se alkoi Parisissa. Joku sanomalehtinainen yritti kiristää häneltä rahaa ja hän pisti tämän vankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Ja kun hän pääsi ulos, alkoivat lehdet täällä kotona levittää juttuja Ingham parasta ja yleisö hurjistui ja hänen oli pakko erota — aatelkaas."
Gamble hohotti niin kovin, että sai yskänkohtauksen ja viittasi vesilasiin.
"Nyt niillä on taas uusi skandaali", sanoi Oliver.
"Ne teräsveikot ovat aika poikia", nauroi Gamble. "Tahtoisivat nyt saada Davidsonin eroamaan, mutta hän tappelee vastaan. Tietää liikaa! Tarvitsisipa teidän kuulla hänen juttunsa!"
"Se ei mahda olla kaunis", sanoi Montague jotain sanoakseen.
"Paha juttu", sanoi toinen vakavasti. "Olen puhunut siitä niille jonkun kerran, mutta eipä se auta. Muistan Davidsonin kerran sanoneen: Jim, joku saa rahaa ja ostaa kaikki mitä tahtoo ja vihdoin ostaa naisen, ja sitten alkavat hänen vaikeutensa. Jos ostat kuvia, on sillä rajansa — saat seinäsi täyteen. Mutta naista et voi koskaan tyydyttää." Ja hra Gamble pudisti päätään. "Paha juttu, paha juttu", kertasi hän.
"Oletteko itse teräsalalla?" kysyi Montague kohteliaasti.
"En, minun alani on öljy. Olen taistellut trustia vastaan ja viime vuonna ne ostivat liikkeeni. Ja nyt katselen mailmaa."
Hra Gamble vaipui taas mietteisiin. "En ole koitellut sitä naisalaa", kertoili hän; "olen naimisissa ja ajattelen, että yksi nainen riittää minulle."
"Onko perheenne New Yorkissa?" kysyi Montague haluten vaihtaa puheenaihetta.
"Ei, he elävät Pittsburgissa", oli vastaus. "Minulla on neljä tytärtä — ne ovat kaikki lukiossa. Oivia tyttöjä. Teidän pitäisi tutustua niihin."
"Se olisi hauskaa", sanoi Montague sisäisesti tuskasta väänteleiden. Mutta muutaman hetken kuluttua hra Gamble hänen sanomattomaksi helpotuksekseen nousi ja sanoi hyvää yötä.
Montague näki hänen työläästi kömpivän automobiiliinsa, ja kääntyi sitten veljeensä: "Oliver, mitä piruja tämä tarkottaa?"
"Mikä?" kysyi toinen viattomasti.
"Tämä mies?" huudahti toinen.
"Minä luulin, että olisit huvitettu hänen seurastaan", sanoi Oliver; "hän on mieltäkiinnittävä mies."
"En ole leikkituulella", sanoi hänen veljensä vihasesti. "Kuinka mailmassa saatoit sinä loukata Alicea tuomalla tällaisen miehen meille?"
"Älä puhu roskaa, hän tuntee kaikki hienot ihmiset —"
"Missä tapasit hänet?"
"Rva Landis esitti. Ja hänelle oli serkkunsa, meriupseeri, esittänyt hänet. Hän on elänyt Brooklynissä tämän talvea ja tuntee laivastoväen."
"Mutta mitä on tämän takana?" tiukkasi Montague kiivaasti. "Joku liikehommako?"
"Ei, ei", sanoi Oliver iloisesti hymyillen. "Se on pelkkä seurakysymys. Hän haluaa tehdä tuttavuuksia, näetkös."
"Ja sinä viet hänet Seurapiiriin?" sanoi toinen ivallisesti.
"Olet kuuma, kuten lapset sanovat", nauroi hänen veljensä.
Montague tuijotti häneen. "Oliver, et kai aikone viedä tuota miestä suureen Seurapiiriin?"
"Totta kai aion, jos hän haluaa. Miksen veisi?"
"Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä!"
"Niistä ei hätää — perhe pysyy Pittsburgissa. Hänet vain nyt. Yhtä kaikki. Voisin lyödä vetoa, että Jim Gamblen neljälle palkintotyttärelle olisi vaikea puhua oikeista asioista. Ovat olleet asuntokoulussa ja saaneet, mitä rahalla voi ostaa. Olen väsynyt kuulemaan kertomuksia heidän ennätyksistään."
"Tahdotko väittää, että tuttavasi huolivat tuon miehen joukkoonsa?"
"Jotkut ainakin. Hänellä on tynnyrittäin rahaa, näes. Ja hän ymmärtää täysin asemansa — ei tule tekemään erehdyksiä."
"Mutta mitä mailmassa tahtoo hän sitten?"
"Jätä se hänen asiakseen."
"Ja sinä", vaati Montague, "saat rahaa tästä?"
Oliver hymyili selittämätöntä hymyään. "Et kai kuvittele, että rakastan häntä. Arvelin, että sinua huvittaisi nähdä tätä peliä."
"Menee mukiin", sanoi toinen, "mutta sinulla ei ole oikeutta tunkea tuollaista miestä Alicen tuttavuuteen."
"Loruja", sanoi Oliver. "Hän tapaisi hänet kumminkin Newportissa tänä kesänä. Kuinka voisin viedä hänet muualle, jollen olisi esittänyt häntä täällä? Ei hän Alicea vahingoita. Tarjosi tänään hänelle hauskan illan ja panenpa vetoa, että Alice ennen pitkää sietää häntä hyvin. Hän on todella mukava veikko, ainoa vika vain se, että hän rupeaa puhumaan perheasioistaan."
Montague ei jatkanut juttua ja Oliver vaihtoi puheenainetta: "Lucyn juttu näyttää pahalta. Eikö sille voi mitään?"
"Ei mitään."
"Hän ihan tuhoaa itsensä", sanoi Oliver. "Olen koittanut saada Reggie Mannia esittämään hänet rva Devonille, mutta hän ei sano uskaltavansa."
"Sen uskon kyllä."
"Hitto vieköön", sanoi Oliver. "Luulin että rva Alden kutsuisi hänet Newportiin kesäksi, mutta nyt luulen, ettei tämä tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Lucy saa pian havaita, ettei hänellä ole muita tuttuja kuin Stanley Ryder ja tämän joukkio. Hän on suorastaan hukannut itsensä."
Montague kohautti olkapäitään sanoen: "Se on hänen tapaistaan."
"Arvelenpa että hän pitää hauskaa", lisäsi toinen. "Ryder tuhlaa kernaasti."
"Toivottavasti."
"Hän kuuluu tekevän vahvasti rahaa", sanoi Oliver; lisäsi sitten kaihoisasti: "Olisipa minullakin luottoliike — leikkikalunani."
"Miksi juuri luottoliike?"
"Helpoin huijausliike nykyisin. Tavalla tai toisella ne kiertävät pankkilakeja ja rahaa tulee kuin roskaa. Olethan nähnyt niiden ilmoituksia?"
"Olen", sanoi Montague.
"Hän kasaa toista miljoonaa kuussa, olen kuullut."
"Kuulostaa houkuttelevalta. Ja Ryder kai kuvittelee omaavansa ne."
"On kuin hän omaisi", sanoi Oliver. "Jos minä menisin Wall kadulle rahaa tekemään, tahtoisin mieluummin hallita viittäkymmentä kuin omistaa kymmenen miljonaa."
"Sivumenen sanoen", sanoi Oliver hetken kuluttua, "Prenticet ovat kutsuneet Alicen Newportiin. Hän näkyy ihastuneen nuoreen Curtiss'iin."
"Se näyttää olevan siivo poika."
"Epäilemättä. Mutta ei hänellä ole kyllin rahaa pitääkseen huolta
Alicesta."
"Se on Alicen asia ratkaista."