XIX.
Montague toi tuolit ja he istuutuivat akkunan ääreen, sillä odotus tuntui pitkältä.
"Kuinka saitte kokouksesta tiedon?" kyseli Montague.
"Ollaan hiljaa", kuiskasi toinen hänen korvaansa. "Ei saa olla mitään ääniä, että Rodney voi kuulla."
Montague näki, että nyöriä taas nyittiin. Bates tavasi kirjaimen kerrallaan.
"Waterman. Duval. Hän kertoo ketä siellä on. David Ward, Hegan, Prentice."
"Prentice!" kuiskasi Montague. "Mutta hänhän on Adirondackin vuoristossa!"
"Hän palasi tänään erikoisjunalla", kuiskasi toinen. "Ward sähkötti hänelle — siitä mekin pääsimme jälille. Henry Patterson. Hän on nykyisin Öljytrustin todellinen pää. Empire Bank'in Bascom. Hän on Watermanin mies."
"Siitä luettelosta voitte arvata, että siellä on suuria tekeillä", mutisi Bates; ja hän tavasi taas useitten pankkiirien nimet; kaikki Wall-kadun tärkeimpäin laitosten päämiehiä.
"Puhuvat Stewartista", sähkötti Rodney.
"Vanha juttu", mutisi Bates. "Hän on kuollut."
"Price", ilmoitti Rodney.
"Price!" huudahti Montague.
"Niin", sanoi toinen, "näin hänet eteisessä. Arvasin hänen tulevan."
"Neuvotteluun Watermanin kanssa!" huudahti Montague.
"Miksei?" kysyi Bates.
"Mutta hehän ovat verivihollisia."
"Ah", sanoi toinen, "ettehän luule minun uskovan tuollaisia juttuja."
"Mitä tarkotatte?" väitti Montague. "Ette kai kiellä heidän olevan vihollisia?"
"Kiellän vahvasti", sanoi Bates.
"Mutta, mies! Minä voin kertoa selviä tosiseikkoja todisteeksi, että he ovat."
"Jokaista teidän tosiseikkaanne vastaan", nauroi toinen, "voin minä tuoda puolen tusinaa vastatodistetta."
"Mutta sehän on ihan mieletöntä!" alkoi Montague.
"Hss", sanoi Bates, kun nyöri taas nykähteli.
"Jäätä", sähkötti Rodney.
"Se on Cummings — toinen vainaja", sanoi Bates. "Mutta kyllä ne sen korvensivat."
"Kuka?" kysyi Montague.
"Waterman", vastasi toinen. "Laivatrusti kilpaili hänen Uuden Englannin ratainsa kanssa ja on nyt uskottujen miesten hoidossa. Pian kuulette, että se on hänen kynsissään."
"Arvelette siis, että viime mylläkkä oli suunniteltu?"
"Suunniteltu! Hitto vie. Se oli suurin pikku kalain nuottaan ajo, mistä olen kuullut koko Wall-kadulla oloajallani!"
"Ja sen teki Waterman?"
"Yhdessä Öljytrustin kanssa. Stewartia ne pyydystivät. Hän sulki heidät ulos Montanasta ja heidän täytyi ostaa hänet pois kymmenellä miljoonalla dollarilla. Mutta hän oli kyllin tyhmä tullakseen New Yorkiin ja ruvetakseen pankkialalle; ja nyt ne ottivat hänen pankkinsa ja hyvän osan niistä kymmenestä miljoonastakin!"
"Tämä ihan raukasee", sanoi Montague.
"Säästäkää vain voimianne — tarvitsette niitä vielä tänä iltana", sanoi Bates kuivasti.
Toinen istui hetken mietteissään. "Puhuimme Pricestä", hän kuiskasi.
"Tarkotitteko John S. Priceä?"
"Tunnen vain yhden Pricen", oli vastaus.
"Ettekö usko hänen ja Watermanin olevan vihamiehiä?"
"Tahdon sanoa, että Price on vain Watermanin asiamies tämän suurissa yrityksissä."
"Mutta, mies! Eikö hän ole Missisippi Teräsyhtiön omistaja?"
"On, Watermanin puolesta", sanoi Bates.
"Mutta se on mahdotonta", huudahti Montague.
"Eikö Waterman ole Terästrustin mies? Ja eikö Missisippi Teräs-Yhtiö ole sen pääkilpailija?"
"Niin luullaan", sanoi toinen. "Mutta se juttu on vain sumua yleisön silmiin. Ei ole ollut todellista kilpailua niiden kesken neljään vuoteen, siitä pitäen kun Price otti sen osakkeet ja valtasi sen Watermanille."
Montague tuijotti ystäväänsä miltei mykkänä hämmästyksestä.
"Herra Bates", sanoi hän. "Olin juuri äskettäin hyvin läheisissä tekemisissä Pricen ja Missisippi Teräs-Yhtiön kanssa; ja tiedän ihan tarkkaan, että tuo juttunne ei ole tosi."
"Tuollaiseen väitteeseen on vaikea vastata", sanoi Bates. "Minun pitäisi tietää teidän tosiasianne. Mutta hyvin vakuuttavia niiden täytyy olla, jos mieli minuun vaikuttaa, sillä minä olen sen jutun tuiki tarkkaan tutkinut. Olen saanut tietoni sieltä sisältä päin ja yksityisseikkoja myöten. Sain Pricen naulituksi itse hänen omassa konttorissaan. Paha vain, että lehti ei painattanut juttua."
* * * * *
Vähään aikaan Montague ei puhunut mitään. Hän kävi läpi muistojaan koettaen käsittää Batesin tiedonantojen merkitystä.
"Mutta Price tappeli Watermania vastaan!" hän kuiskasi. "Koko joukko tappeli häntä vastaan! Se oli koko heidän tarkotuksensa. Muutenhan se olisi ollut mieletöntä."
"Oletteko varma?" kysyi toinen. "Ajatelkaa tarkkaan! Ehkäpä he vain olivat tappelevinaan?"
Taas vaiettiin.
"Huomatkaa" lisäsi Bates, "että minä puhun vain Pricestä itsestään.
Hän on voinut niitä pettää — narrata ansaan —"
Ja äkkiä Montague tarttui tuolinsa kädennojiin. Hän tuijotti eteensä sen ajatuksen huumaamana, jonka toisen sanat olivat hänen aivoihinsa iskeneet.
"Jumalani" hän soperti; ja uudelleen, yhä uudelleen, "Jumalani!"
Ja asia avautui hänen eteensä, tapahtuma tapahtumalta. Price pettämässä Ryderiä! Johtamassa tämän Northern Missisippi rautatie-asiaan; saattaen tämän lainaamaan rahaa Missisippi Teräs-Yhtiön osakkeita vastaan, luvaten, ehkä, kannattaa niitä osakkeita markkinoilla, ja sitten ollen niitä alas lyömässä! Kiertäen Ryderin sormiensa ympäri ja sitten murskaten hänet — miksi? Niin, miksi?
Montaguen ajatus pysähtyi. Oli kuin ehkä olisi hän äkkiä joutunut pohjattoman syvänteen ääreen. Hän vetäytyi taapäin. Hän ei uskaltanut katsoa omaa ajatustaan silmiin. Waterman! Se oli Dan Waterman! Se oli hänen punomansa juoni! Se oli hänen uhkaamansa kosto! Hän oli koko tämän ajan sitä punonut, kiertänyt nuottansa Ryderin ympäri!
Se aatos oli niin hurja ja hirvittävä, että Montague halusi siitä päästä. Hän työnsi sen pois kerta kerran jälkeen. Ei, asia ei voinut olla niin.
Ja kuitenkin, miksei voinut? Hän oli aina itse ollut varma siitä, että se salapoliisi oli käynyt Watermanin asioilla. Tämä mies oli ottanut selville Lucyn asiat heti, kun ukko oli tähän silmänsä iskenyt. Ja äkkiä Montague muisti sen tulivuorivyöryn, joka oli suitsunut Watermanin silmistä "Brünhilde" jahdin kannella. "Te muistatte vielä minut", oli tuo vanha mies sanonut; ja nyt, kaikkien näiden hiljaisten kuukausien jälkeen — hän muisti hänet nyt!
Miksei? Miksi ei? Montague kyseli itseltään. Mitä hän itse asiassa tiesi Missisippi Teräs-Yhtiöstä? Mikä seikka todisti sen todella kilpailevan Trustin kanssa? Mitä oli hän kuullut muuta kuin Stanley Ryderin juttuja; ja selväähän oli, että Ryder vain matki Pricen sanoja.
Näiden ajatusten valtaamana oli Montague aivan unohtanut missä oli. Nyöri oli nytkähdellyt taas ja ilmoittanut lisää kaupungin herroja saapuneen, mutta hän ei ollut kuullut heidän nimiään. "Mitä tarkotusta olisi ollut" hän kysyi, "sillä, että salattiin totuus — se, että Price on Watermanin asiamies?"
"Tarkotusta!" huudahti Bates. "Herranen aika, onhan yleisö ihan villinä monopoleja vastaan, ja presidentti juuri niiden kimpussa! Jos tiedettäisiin, että Terästrusti on ottanut haltuunsa viimeisen suuren kilpailijansa, niin mitä täytyisi hallituksen tehdä?"
"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja kuinka kauan on tätä kestänyt?"
"Neljä vuotta", oli vastaus; "ja he ovat vain odottaneet tällaista tilaisuutta voidakseen saattaa yhtiön pulaan ja näytelläkseen hyväntekijän osaa ottaessaan sen haltuunsa."
"Ymmärrän", sanoi Montague taas.
"Kuunnellaanpas", sanoi Bates ja nojautui ulos akkunasta. Hän saattoi kuulla syvän äänen kaukaisen kaiun kokoushuoneesta.
"Waterman", nyki Rodney.
"Nyt kai ne alkavat", kuiskasi Bates.
"Sietämätön tilanne", tuli nyöriä myöden.
"Villikissapankkipeli lopetettava." [Villikissapankeiksi sanotaan Amerikassa epävarmoja huijauspankkeja; nimi johtuu eräästä Michiganin pankista, jonka leimassa oli pantterin kuva. Suoment. muist.]
"Se merkitsee vastarinnan loppua", selitti Bates.
"Duval hyväksyy", jatkoi Rodney.
Akkunan ääressä odottavat olivat äärimäisessä jännityksessä. Oli kiduttavaa odottaa useita minutteja saaden vain tuollaisia tiedonantoja.
"Pian ne pääsevät puheitten ohi", kuiskasi Bates; ja se oli totta.
Kaksi seuraavaa sanaa panivat Montaguen hypähtämään ja puristamaan tuolinsa kädensijaa.
"Gotham Trust!"
"Oh!" kuiskasi Bates. Montague ei äännähtänytkään.
"Ryder hakotiellä", tiedotti nyöri.
Bates tarttui toverinsa käsivarteen ja nojautui häntä kohti. "Herra Jumala!" hän kuiskasi henkeään pidättäen, "luulenpa, että ne murskaavat Gotham Trustin!"
"Eivät auta", ilmoitti Rodney; ja Montague tunsi Batesin käden värisevän. "Ne eivät suostu selvittämään Ryderin asioita", hän läähähti.
Montague ei puhunut; hän istui kuin kivettyneenä.
"Huomisaamuna", ilmoitti nyöri.
Bates tuskin pysyi paikoillaan.
"Ymmärrättekö?" hän kuiskasi. "Clearing-House heittää huomenna Gotham
Trustin ulos!"
"Ne tuhoovat sen!" suhisi toinen.
"Herra Jumala, ne ovat hulluja!" huudahti Bates. "Eivätkö ne ymmärrä, mitä se merkitsee? Siitä tulee paniikki, jonka vertaista New-York ei ole ennen nähnyt. Se kaataa jokaisen kaupunkimme pankin! Gotham Trust! Ajatelkaa! — Gotham Trust!"
"Prentice panee vastaan", oli Rodneyn seuraava tieto.
"Panee vastaan", kertasi Bates hierasten polveaan kiihkoa hillitäkseen. "Arvasinhan, että hän panee vastaan. Jos Gotham Trust menee kumoon, ei Republic Trustiyhtiö elä neljääkolmatta tuntia."
"Pelättävä on", ilmoitti nyöri. "Patterson vihanen."
"Hänellä on paljon menetettävää", mutisi Bates.
Montague hypähti ylös alkaen kiertää lattiaa. "Ah, tämä on kauheaa, kauheaa!" hän huudahti.
Kaikkien niiden tuhon ja kärsimysten kuvien läpi, jotka Batesin sanat esille loihtivat, tunkeutuivat hänen ajatuksensa siihen kalpeaan, huolten painamaan naisparkaan, joka istui yksin huoneissaan Riversidella. Hänen niskaansa kaikki tämä koitui. Hänenkö takiansa tämä peloittava näytelmä näyteltiin? Montague kuvitteli mieleensä sen julman, haukkakasvoisen vanhan miehen, joka istui tuolla neuvottelupöydän päässä lukien lakia Mailmankaupungin herroille. Ja tämänkin miehen aatokset ehkä lennähtivät Lucyyn — vain hänen ja Montaguen aatokset kaikkien niiden joukosta, jotka tappeluun osaa ottivat.
"Waterman ottaa Prenticen turviinsa", tiedotti Rodney.
"Vaatii Ryderin kukistusta. Kieltää rahat."
"Ei epäilystäkään", kuiskasi Bates; "he voivat tehdä hänestä lopun, jos haluavat. Mutta, Jumalani, mitä tapahtuu New-Yorkissa huomenna!"
"Ward turvaa lailliset pankit", oli seuraava tieto.
"Se veijari!" sähisi Bates. "Laillisilla pankeilla tarkottaa hän niitä, jotka ovat hänen syndikaattiensa takana. Se on hänen turvansa!"
Mutta sanomalehtimies tuli myös esille Batesista. "Mutta tästäpä tulee juttu", hän kuiskasi puristaen kätensä nyrkkiin ja takoen polviaan. "Oiva juttu!"
Montague muisti vain osan Rodneyn seuraavista tiedotuksista; hänen ajatustensa kuohu oli liian valtava. Mutta Bates selvitteli yhä sanomiaan; hän sai tietää kenraali Prenticen, yhden Gotham Trustin johtokunnan jäsenen, uhkaavan äänestää jokaista yritystä vastaan, joka tarkotti sulkea sen laitoksen ovet. Mutta kun kerran sitä pyydystivät, niin tekevät ne siitä lopun.
Kuului myös lause: "hyödyllinen paniikki, Roosevelt,
katu-presidentti!" Ja hän kuuli Batesin kiihtyneet muistutukset:
"Kuuletteko?" hän huudahti. "Waterman on liikkeellä! Se on rohkeata!
Tänä iltana tehdään historiaa, hra Montague."
* * * * *
Noin puolen tunnin kuluttua huomasi Montague seisoessaan Batesin rinnalla, että tämän kättä temmattiin rajusti muutamia kertoja.
"Se merkitsee: vetäkää ylös!" hän huudahti. "Pian!"
Ja hän tarttui köyteen. "Käykää siihen koko painollanne", kuiskasi hän. "Se pitää."
He alkoivat vetää. Rodney auttoi tarttuen akkunan ylälautaan ja vetäen itseään ylöspäin. Oli ankaran jännityksen hetki ja Montague pidätti hengitystään; ja sitten taas köysi keveni. Rodney oli saanut polvensa ala-akkunan ylälaudalle.
Jonkun hetken kuluttua hänen sormensa tarttuivat akkunan reunaan. Hän ponnistautui ylös, Montague ja Bates tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja vetivät hänet huoneeseen.
Hän hoiperteli jonkun askeleen ja hetkisen kaikki vetivät henkeään.
Sitten Rodney hyppäsi Batesin luo ja tarttui tätä hartioihin.
"Miekkonen!" hän huuti. "Me petimme ne. Me saimme jutun."
"Me saimme sen", nauroi toinen haltioissaan.
"Se oli tempaus", huuti Rodney. "Ei ole sen vertaa."
He olivat kuin koulupojat; he taputtivat toisiaan, nauroivat ja tanssivat. Mutta pian he kävivät vakaviksi taas. Montague sytytti valot ja sulki akkunan; ja Rodney seisoi siinä vaatteet epäjärjestyksessä, kasvot kiihkosta hohtaen ja puhui heille.
"Oi, te ette voi kuvitella sitä näytelmää!" hän sanoi. "Tukkani nousee pystyyn, kun sitä ajattelen. Aatelkaas — ei ollut minusta kahtakymmentä askelta Watermaniin, ja enimmän ajan tuntui kuin olisi hän tuijottanut minuun. Tuskin uskalsin hievahtaakaan, kun pelkäsin hänen huomaavan; ja joka hetki luulin hänen hypähtävän ylös ja ryntäävän akkunaan. Mutta hän istui paikallaan, takoi pöytää, mulkoili niihin toisiin ja luki heille lakia."
"Olen kuullut hänen puhuvan", sanoi Bates. "Tiedän, kuinka se käy."
"Sievästi hän ne nuijasi!" sanoi toinen. "Olisitte voineet kuulla neulan putoavan, kun hän lopetti. Se oli kamalaa nähdä!"
"Tuskin sain hengitettyä", sanoi Bates. "En osaa sitä uskoa."
"He eivät käsitä, mitä se merkitsee", sanoi Montague.
"Kyllä ne käsittävät", sanoi Rodney; "mutta ne eivät välitä. Niiden nokkaan tuntuu veren haju. Niin on asia — ne ovat kuin ajokoirat jäljillä. Olisittepa nähneet Watermanin; hänen terävät, ahneet kasvonsa! 'Aika on tullut', sanoi hän. 'Jokainen täällä oleva tietää, että ennemmin tai myöhemmin on tämä tehtävä. Meidän täytyy murskata heidät, kerta ja kaikkiaan!' Ja olisittepa nähneet hänen katsovan Prenticeen noin sanoessaan."
"Prentice ei siis pidä siitä?" kysyi Montague.
"Enpä luulisi!" vastasi Bates.
"Waterman lupasi turvata häntä", sanoi Rodney. "Mutta hänen on antauduttava ehdottomasti heidän käsiinsä. Republic Trustiyhtiöllä näyttää olevan miljona Gotham Trustilta ja se vedetään pois."
"Kuvitelkaa sitä!" sopersi Bates.
"Ja odottakaas!" huudahti toinen. "Sitten tultiin politiikkaan. Antaisin toisen käteni, jos olisin saanut Dan Watermanin kuvan sinä hetkenä — esittääkseni sen Amerikan kansalle kysyen, mitä he siitä pitävät! David Ward oli huomauttanut, että pieni hälinä ei tee pahaa juuri nyt! Ja Waterman iski nyrkkinsä pöytään. 'Tämä maa tarvitsee läksyn', hän huuti. 'Täällä on liiaksi häväisty vastuunalaisia miehiä, ja korkeista paikoista on puhuttu varomattomia sanoja. Jos kansa saa hiukan huonojen aikain esimakua, niin alkavat ajatella muutakin kuin niiden herjaamista, jotka ovat luoneet tämän maan edistyksen; ja minusta näyttää, hyvät herrat, että vallassamme nyt on tehdä loppu tästä radikaalien sotaretkestä'."
"Ajatelkaas!" huohahti Bates. "Se vanha perkele."
"Ja sitten Duval säesti, nauraen: 'Lyhyesti sanoakseni, herrat, me murskaamme Ryderin ja säikäytämme presidenttiä'."
"Joko kokous loppui?" kysyi Bates hetken kuluttua.
"Käsiä jäivät puristelemaan", sanoi toinen. "En uskaltanut olla enää, kun ne rupesivat käyskentelemään."
Ja Bates hypähti äkkiä. "Tulkaa!" sanoi hän. "Ei ole hetkeäkään hukattava. Ei ole työmme vielä lopussa, ei läheskään."
Hän irroitti köyden ja kääri sen kokoon. Rodney levitti huovat vuoteelle kätkien päällyspeitteen alle köyden kuluttamat reiät. Hän keri nyörin ja heitti kerän laukkuunsa sekä mitä muuta siinä oli ollut. Bates otti hattunsa ja takkinsa ja astui ovelle.
"Anteeksi, hra Montague", sanoi hän. "Mutta ymmärrättehän, että tämä juttu vaatii vielä työtä."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Montague.
"Koetetaan olla kiitolliset, kun keritään", lisäsi Bates. "Tulkaa toimistoon, kun lehti menee painoon, niin pidämme pikku juhlat."