XX.
He lähtivät ja odotettuaan minutin, pari, lähti Montague alas. Elevaattorin pysähtyessä seuraavan kerroksen kohdalla näki hän miesryhmän, jossa olivat Duval, Ward ja Prentice. Tämä oli kuolonkalpea, ei sanonut mitään, vaan meni käytävään. Montague teki äkkipäätöksen ja meni perässä. Tämän astuessa ovesta ulos tervehti hän tätä sanoen: "Hyvää iltaa, kenraali."
Toinen tuijotti häneen kuin pökerryksissään, sanoi sitten: "Oh,
Montague, kuinka voitte?"
"Hyvin vain."
Nähdessään odottavain autojen joukossa kenraalin limousine-vaunun kysyi hän: "Mihin menette?"
"Kotiin."
"Saanko tulla mukaanne; minulla olisi asiaa?"
"All right", sanoi kenraali ja Montague auttoi hänet vaunuun astuen itse perässä. Katseltuaan sivusta hetken tuijottavaa tuttavaansa sanoi hän: "Miksi annoitte niiden houkutella itsenne siihen?"
"Mitä?"
"Kysyn, miksi annoitte houkutella itsenne?" Ja kun toinen tuijotti yhä häneen, sanoi hän: "Minä tiedän, mitä tapahtui siinä kokouksessa."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tiedän mitä teidät saatiin lupaamaan. Nehän tuhoavat Gotham Trustin."
Typertyneenä kuiski kenraali: "Kuinka? Mitä? Kuka kertoi? Mistä voitte —" Ja vihdoin pääsi häneltä: "En voinut sitä auttaa."
"Voittehan olla poissa niiden pelistä."
"Ne pelaavat sen kumminkin. Ja kuinka kauan kestäisin, jos kieltäytyisin?"
"Mutta ajatelkaa mitä se merkitsee. Mikä turmio! Ja te saatte sen niskaanne."
"Tiedän, tiedän", huusi kenraali kuin tuskassa. "Älkää luulko, etten ole taistellut. Mutta minä olen aivan avuton. — En olisi uskonut tällaista hetkeä eläväni. Halveksia itseään ja olla koko maailman halveksima. Luulette että minä olen vaikutusvaltainen mies, johtaja suuressa liikkeessä, johon ihmiset luottavat. Erehdys. Minä olen nukke — häpeä nimelleni."
Äkkiä painoi hän kasvonsa kämmeniinsä, ettei Montague näkisi hänen tuskaansa. He vaikenivat kauan. Montague oli kauhusta mykkänä. Hän tunsi olevansa liikaa siinä. Vihdoin nosti kenraali päänsä ja itsensä halliten sanoi: "Olen osani valinnut ja pelaan sen loppuun. Miltä minusta tuntuu, se ei merkitse mitään."
Montague ei sanonut mitään ja kenraali jatkoi: "Ei minulla ole oikeutta itseäni kaunistella. Olen Dan Watermanin mies ja täytän hänen käskynsä."
"Mutta kuinka olette siihen joutunut?"
"Muuan ystäväni järjesti Republic Trust Yhtiön. Hän pyysi minua johtajaksi, koska nimestäni oli hyötyä. Suostuin, sillä luotin häneen. Hoidin liikettä menestyksellä, kunnes kolme vuotta sitten toiset ostivat liikkeen valtaansa. Silloin tuli pula. Minun olisi ollut erottava. Mutta minun täytyi ajatella perhettäni ja ystäviäni, joita en voinut jättää. Ja minä jäin paikalleni — nukeksi. Ja nyt on myöhä."
"Ettekö voi erota nyt?"
"Nytkö, kriitillisimmällä hetkellä, jolloin ystäväini kohtalo riippuu minusta? Se olisi mieluisinta vihollisilleni, jotka silloin sysäisivät syntinsä minun niskaani. Joutuisin Stewartin ja Ryderin asemaan."
"Ymmärrän", sanoi Montague hiljaa.
"Nyt kun pula tuli, sain tietää, kuka on todellinen isäntäni. Minua käsketään ja minä tottelen. Ei kukaan uhkaa; ymmärrän ilmankin. Oi, herra Montague, jos voisin kertoa osankaan siitä, mitä olen tässä kaupungissa nähnyt. Mitä tekoja on miehillä teetetty ja mitä törkeyksiä heidän syykseen pantu. Ja he ovat olleet yhteiskunnan palveluksessa kunnialla harmaantuneita miehiä. Hirveätä!"
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Montague: "Ja te ette voi tehdä mitään?"
"En mitään."
"Sanokaa, onko laitoksenne terve?"
"Täysin."
"Ettekö ole tehnyt mitään kunnotonta?"
"En."
"Miksi sitten pelkäätte Watermania?"
"Koska olen vastuussa sijotusten 80 prosentista ja minulla on vain 5 pros. reservejä. On valittava Ryderin ja itseni välillä. Ja hän saa taistella taistelunsa yksin."
Ei ollut muuta sanottavaa. Kuului vain auton hyrinää sen kiitäessä pitkin Broadwayta. Montague ilmoitti lähtevänsä ensi kulmasta ja kenraali painoi nappia.
"Hyvää yötä, kenraali."
"Hyvää yötä", vastasi kenraali heikolla äänellä, kättä ojentamatta.
Ja auto kiiti edelleen.
Montague meni kävellen Riverside Drivelle ja nousi Lucyn asuntoon.
Eteismieheltä kysyi hän:
"Onko rouva Taylor kotona? Asia on hyvin tärkeä."
"Minä katson."
Lucy tuli itse ovelle. Hän oli iltapuvussa ja hänen kasvonsa kuvastivat onnettomuutta. "Mitä on tapahtunut, Allan?" Ja kun tämä oli tullut sisään, uudisti hän kysymyksensä.
"Lucy, tiedätkö missä Stanley Ryder on?"
"Kyllä. Huonoja uutisia?"
"Niin. Hänet on löydettävä heti." Lucy mietti hetken, sanoi sitten:
"Hän on tuossa huoneessa."
"Kutsu hänet tänne."
Lucy teki sen ja Ryder tuli. Hän oli kalpea ja kadonnut oli hänen ylimyksellinen ryhtinsä. Montague puhui:
"Herra Ryder, olen juuri saanut tietooni teitä koskevia uutisia. Huomisaamuna on teillä johtokunnan kokous, jossa ilmoitetaan, että pankki, joka hoitaa Gotham Trust Yhtiön asiat, lopettaa sen."
Ryder retkahti kuin ammuttu; hänen kasvonsa vihertyivät. Lucy kiljahti. Montague jatkoi: "Tietoni on täysin varma. Ne ovat päättäneet tuhota teidän laitoksenne."
"Kutka?" änkytti Ryder tuoliin nojaten.
"Duval ja Waterman."
"Dan Waterman!" huudahti Lucy kauhusta tuijottavin silmin.
"Niin, Lucy."
Tämä huudahti hurjasti: "Kerro! En ymmärrä. Mitä tämä merkitsee?"
"Sitä että minä olen hukassa", sanoi Ryder.
"Hukassa?"
"Täydelleen! Tiesin että ne minua kiertivät, mutta en luullut niiden uskaltavan."
Hän oli raivoissaan, mutta Montague katsoi vain Lucyyn. Tämän kärsimykset koskivat häneen. Ja hän kuuli tämän naisparan voihkivan: "Se on minun tähteni."
"Lucy", alkoi Montague, mutta tämä keskeytti: "Hsh, hän ei tiedä; en ole kertonut." Ja kääntyen Ryderiin sanoi hän: "Mutta täytyyhän löytyä keino?"
Ryder vaipui tuoliinsa painaen kasvot käsiinsä. "Täydelleen hukassa.
Minulle ei jää dollariakaan."
"Ei, ei", huusi Lucy. Ja hän puristi kätensä ohimoihin miettien. "Se on estettävä. Minä menen hänen luokseen."
"Et mene", sanoi Montague.
Mutta Lucy hoki vain: "Ei sanaakaan!" Ja hän juoksi viereiseen huoneeseen tullen sieltä hetken kuluttua lähtövalmiina.
"Allan", sanoi hän. "Pyydä kutsumaan ajuri."
Montague yritti panna vastaan, mutta Lucy ei tahtonut kuulla. "Voit tulla mukaani. Puhu sitten. Kutsu ajuri. Ole hyvä."
Hän kutsui ja odottaessaan seisoi Lucy käsiään väännellen. "Mene alas nyt, Allan", sanoi hän ja tämä meni heitettyään katseen murtuneeseen Ryderiin.
Montague käyskenteli eteisessä odotellen. Ajuri saapui ja samassa tuli Lucykin kasvot paksun hunnun verhossa. He nousivat umpivaunuihin ja Lucy antoi Watermanin marmoripalatsin osotteen. Sitten sanoi hän nopeasti Montaguelle:
"Tiedän mitä aiot sanoa. Mutta sinun täytyy säästää minut siltä — ja itsesi. Ikävä, että sinun piti saada tietää tämä, mutta minä en voinut auttaa. Sitä ei voi tekemättömäksi tehdä. Minun täytyy koettaa pelastaa hänet."
"Mutta Lucy, kuule —"
"En halua kuulla", huusi nainen hermostuneena. "En voi siitä järkeillä. Kova se on ilmankin."
"Ajattele asiaa käytännöllisesti. Luuletko voivasi pysäyttää sen suuren koneiston, jonka Waterman on pannut liikkeelle?"
"En tiedä, en tiedä", sanoi hän itkua pidättäen. "Teen mitä voin. Jos hänellä on tunteita ollenkaan. Minä lankean hänen jalkoihinsa, minä rukoilen —"
"Mutta Lucy. Nyt on yö! Sinä olet hänen vallassaan!"
"En välitä — en pelkää. Olen liian kauan ajatellut vain itseäni. Nyt täytyy minun ajatella sitä miestä jota rakastan." —
"Lucy, voitko sanoa, miten olet ajatellut yhden asian."
"Kyllä, kyllä", huusi tämä kiihtyneenä. "Minä olen tuntenut
Watermanin vainoavan minua. En ole puhunut Ryderillekään."
"Olet säästänyt häntä."
"Ei, ei", kuiski Lucy tarttuen vapisevin käsin toisen hiaan. "Minä salasin, kun pelkäsin Ryderin jättävän minut. Ja minä rakastin häntä niin. Tällainen olen. Itse kerron sen sinulle. Mitä voin hävetä tämän jälkeen? Mikä voi tämän jälkeen minua alentaa? Voinko tehdä muuta kuin mennä Watermanille ja yrittää korjata."
Montague vaikeni tuskalla ajatellen tätä alennusta. Lucy tarttui taas häneen ja kuiskasi: "Allan, minä tiedän, että sinun on koetettava minua estää. Mutta siitä ei ole hyötyä. Minun täytyy. En voi kuulla sinua, se koskee liian kovin. Olen valinnut tieni eikä sitä voi mikään mailmassa auttaa. Pyydän että lähdet — nyt. En pelkää Watermania. Pelkään vain sinua ja sitä, että olet onneton. Jätä minut kohtaloni käsiin ja unohda minut."
"En voi, Lucy."
"Ole hyvä ja jätä minut", rukoili nainen. "Mene, mene."
Ja hän meni tuskin ymmärtäen, mitä teki. "Aja", käski Lucy vetäen oven kiinni. Montague seisoi puiston ajotiellä ja näki vaunun lyhdyn vilahtavan kulman käänteessä.