XVII.
Kesä kului. Elokuun lopulla tuli Alice Newportista ostoksille, ennen kuin menisi Prenticen huvilaan Adirondackin vuorilla. Täällä huvitteli seurapiiri taas erilailla. Heillä oli hienot palatsit erämaassa ja elettiin siellä muka maalaiselämää, johon kuului kaikki sivistysylellisyydet. Sitä varten tarvittiin erikoinen pukuvarasto, koirannahkasaappaat ja vuoristohameet — kaikki värikästä ja kallista. Rva Vivie Pattonista kerrottiin, että kun hänen miehensä moitti hänen pukulaskujaan ja kehotti häntä pukeutumaan yksinkertaisesti, oli rva sanonut: "Hyvä, minä tilaan heti sarjan yksinkertaisia pukuja."
Alice oli yhden illan kotona ja tarinoi serkkunsa kanssa. "Allan", sanoi hän, "minusta tuntuu kuin aikoisi Harry Curtis kosia minua."
"Olen epäillyt sitä", sanoi Montague hymyillen.
"Harry pelkää, että sinä et pidä hänestä; onko se totta?"
"Ei aivan."
"En ymmärrä. Katsotko, että minun ei pitäisi ottaa häntä."
Montague katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Oletko päättänyt ottaa hänet?"
"En voi sanoa päättäneeni."
"Jos olet, ei tietysti maksa puhua."
"Kerro mitä teidän kesken on tapahtunut", huudahti tyttö.
"Hän vain menetteli liikeasioissa tavalla, jota minä en hyväksy.
Toiset tekevät samoin — se on hänen puolustuksensa."
"Hänen on ansaittava elantonsa", sanoi Alice.
"Tiedän. Ja jos hän menee naimisiin, on hänen ansaittava enemmän, painuttava syvemmälle huijaukseen."
"Mutta mitä teki hän sitten?" kysyi Alice huolestuneena. Montague kertoi hänelle jutun.
"Mutta, Allan, en minä ymmärrä, mitä siinä on niin pahaa. Eivätkö
Ryder ja Price omista sitä rataa?"
"Omistavat osan ja toiset toisen osan."
"Ne toiset saavat pitää hyvänään, kun kerran rupeavat tällaisten miesten kanssa tekemisiin", selitti tyttö.
"Et ymmärrä liikeasioita etkä tätä tapausta. Curtis valittiin johtokuntaan — hän otti vastaan luottamustoimen."
"Jos ei hän olisi siihen ruvennut, olisi Price pannut jonkun toisen. Vaikken ymmärräkään näitä asioita, mutta ei minusta ole oikein moittia nuorta miestä, jonka on raivattava tiensä, siitä että hän tekee mitä kaikki muutkin. Tietysti sinä tiedät omat asiasi, mutta minusta tuntuu kuin sinä aina etsisit tuollaisia turhantarkkuuksia."
Montague hymyili surumielisesti. "Tuo kuulostaa hyvin siltä, mitä hänkin sanoi, Alice. Luulenpa että olet sittenkin päättänyt ottaa hänet."
Alice lähti Oliverin seurassa, joka meni Bertie Stuyvesantin matkittuun ritarilinnaan. Betty Wyman oli myös siellä ja Oliver aikoi olla koko kuukauden. Mutta kolme päivää myöhemmin sai Montague häneltä sähkösanoman, että olisi kotona määräaikana. Hän arvasi asian ja teki päätöksensä. Kun veli tuli sisään, sanoi hän: "Joko tuli taas?"
"Jo."
"Taas — varma asia."
"Varma. Tuletko mukaan?"
Montague pudisti päätään. "Yksi riitti minulle."
"Ethän tarkota totta."
"Kyllä."
"Mutta sehän on hullua. Asia on ihan varma."
"En epäile sitä. Mutta minulle riittää Wall kadun peli. Olen nähnyt sitä kyllin, Oliver, ja se inhottaa minua."
"Etkö pitänyt sitä rahaa tarpeellisena?" kysyi Oliver ivallisesti.
"Kyllä minä osaan käyttää, mitä olen saanut."
"Ja kun se on mennyt?"
"Hankin lisää tavalla, josta pidän enemmän."
"Oma asiasi. Mutta minä hankin taas pienen kasan."
He ajoivat yhdessä alakaupungille. Montague kysyi: "Mistä on tietosi kotoisin?"
"Samasta lähteestä."
"Ylimaanrata taas?"
"Ei, toista nyt. Missisippi Teräsyhtiö."
"Mitä?" Montague tuijotti häneen.
"Niin, mikäs on?"
"Etkö tiedä minun suhteistani Northern Missisippi rataan?"
"Kyllä, mutta mitä se tähän kuuluu?" kysyi Oliver.
"Tämän tempun on järjestänyt Price - hän omistaa Missisippi
Teräsyhtiön."
"Niin, olin unohtanut". Oliverin seuravelvollisuudet saattoivat hänet unohtamaan veljensä asiat.
"Allan", lisäsi hän nopeasti, "et saa puhua siitä."
"Ei kuulu minulle enää, olen erilläni. Mutta tietysti on hauska kuulla. Osakehuijausko se on?"
"Alas menevät."
"Se on kai Terästrusti", kuiskasi Montague kuin itsekseen.
"Luultavasti ei, minun tietoni on siltä taholta."
"Yrittäisivätkö ne murtaa Pricen?"
"En tiedä. Luulen että ne voisivat, jos tahtoisivat."
"Mutta hänellä on osakkeiden enemmistö. Eivät voi ottaa pois noin vaan."
"Eivät, jos ne ovat hänen kaapissaan. Mutta jos hänellä on velkoja ja sitoumuksia. Jos jokin pankki on niitä osakkeita vastaan lainannut hänelle rahaa — mitäs sitten?"
Montague oli nyt jännityksessä. Hän kulki veljensä mukana tämän ottaessa rahaa pankista ja antaessa pörssivälittäjälle määräyksen myydä Missisippi Teräsyhtiön osakkeita. Mutta sitten hänen piti mennä oikeuteen, jossa kului useita tunteja. Ulos tullessaan meni hän lähimmän osaketaulun luo ja näki Missisippi Teräsyhtiön osakkeiden laskeneen lähes 20 pistettä aamullisesta hinnastaan! Nuo numerot kertoivat hänelle voitoista ja häviöistä. Oliver oli tehnyt killinkinsä. Mutta miten oli Pricen ja Ryderin laita? Pricen osakkeet olivat pantatut Gotham Trustiin. Missä asemassa se oli? Ja missä Northern Missisippi?
Iltapäivän lehdet olivat täynnä hälytystietoja. Missisippi Teräsyhtiön pohja oli tipahtanut, sanottiin. Yhtiön kerrottiin ryhtyneen laajennuspuuhiin ja sen virkailijain keinotelleen. Väitettiin, että vararikko oli edessä ja että Terästrusti ottaa sen haltuunsa. Mutta tämän taholta selitettiin juttu perättömäksi. Kaikki oli tullut kuin salama selkeältä taivaalta. Montaguesta se oli hämmästyttävä ja pelottava. Hän oli itse irti, mutta tuntui kuin olisi takaa maa auennut. Tällä kertaa hän pelastui. Aukenisiko se ensi kertaa hänen altaan! Pricen ja Ryderin hän luuli sortuneen. Mutta kaipa ne olivat myrskyn aavistaneet. Kohtaus meni ohi huhuineen. Mutta Missisippi Teräs-osakkeet eivät nousseet ja Northern Missisippikin oli laskenut 8-10 pistettä.
Rahamaailmassa oli tila jännittynyt. Epävarmuutta oli ilmassa. Useita kertoja kesän kuluessa oli ollut osakepaniikki ja rahavaltiaat ennustelivat tuhoa pöytäpuheissaan. Pulan syistä vain ei oltu selvillä. Jotkut väittivät sen johtuvan presidentin puheista, joissa oli hyökkäilty suuria rahaetuja vastaan. Toiset väittivät pääomaa olevan vähän, ja viittasivat sotien, maanjäristysten ja tulipalojen hävityksiin. Kolmannet puhuivat käteistä rahaa olevan vähän. Joku radikaali väitti osakemyllerryksiä keinotekoisiksi, mutta sille selitykselle naurettiin. Montaguestakin tuntui mielettömältä ajatus, että olisi sellaisia rahaherroja, jotka voisivat ja ilkenisivät tuottaa turmiota liike-elämälle. Mutta majuri Venable nauroi hänelle ja nimitti puolen tusinaa miehiä — Waterman, Duval ja Wyman joukossa — joiden hallussa oli 90 prosenttia Mailmankaupungin pankeista. Niiden hallussa oli kaikki kolme suurta vakuutusyhtiötä, joilla 4-500 miljoonaa dollaria; yhdellä heistä suuri ylimaanrata, jolla oli 20-30 miljoonaa käytettävänä huijauksiin.
"Jos kaksi kolme noista päättäisi", selitti majuri, "voisivat he ajaa maan vararikkoon päivässä. Jos he joitakin osakkeita haluavat, tipauttavat he niiden hinnan mihin tahtovat."
"Kuinka ne sen saisivat aikaan?"
"Montakin on keinoa. Huomaatte, että viime suuri rysäys alkoi sillä, että rahaa oli vähän. Jos nuo miehet nyt vetäisivät rahan pankkeihin ja päättäisivät pitää sen siellä, ja heidän vakuutusyhtiönsä olisivat samassa juonessa, niin kuvitelkaa, mikä rahan kysyntä ja paperien tarjonta siitä syntyisi. Ja kun on niin hermostunut yleisö kuin meidän, ja äärimmilleen kiristetty krediitti ja kaikki kietoutuneet yhteen — niin ettekö näe mahdollisuuksia?"
"Se on kuin leikkiä dynamiitilla."
"Asiat eivät toki ole niin huonosti kuin voisivat olla, kiitos sen, että nuo miehet eivät vedä yhtä köyttä. Ovat kateellisia ja riidassa keskenään. Waterman haluaa helppoa rahaa ja saa Valtakunnan rahastosta lainaksi 10 miljonaa. Wyman haluaa hinnat korkeiksi ja lainaa Wall kadulta 15 miljonaa ja niin edelleen. Puolen tusinaa on pankkiryhmiä —"
"Ne kilpailevat siis vielä?" kysyi Montague.
"Tappelevat ulkopuolisten pankkien hallinnasta. Yli maan lähettävät pankit reservinsä New Yorkiin; 4-500 miljonaa ja se on hirmuinen valta. Suuret pankit ovat parin tuhannen pikkuliikkeen asioitsijoita ja niistä käydään kiihkeätä taistelua. Sitä ei ole helppo seurata. Ne myöntävät salaisia etuja — enemmän vehkeitä kuin itämailla."
"Ymmärrän", sanoi Montague.
"Yksi seikka vain ne yhdistää, viha riippumattomia luottoyhtiöitä vastaan. Näiden on pidettävä reserviä vain 5 prosenttia ja kansallispankkien 25. Ne tekevät siksi hyvää liikettä ja on niitä yli 50 tässäkin kaupungissa; niiden hallussa on yli miljardi kansan rahaa. Ja muista minun sanoneen, että siinä kohdin vielä verta vuotaa."
Montague päätti muistaa sen ennustuksen. Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapaus, joka heitti uutta valoa tilanteeseen. Hänen veljensä tuli kädessään kirje ja sanoi: "Mitä tälle voisi tehdä?"
Montague vilkasi siihen ja näki, että se oli Lucy Dupree'ilta. Se kuului: "Ollie hyvä. Olen pulassa, kun eräät raha-asiat eivät ole onnistuneetkaan. New Yorkiin tuomani rahat ovat miltei kaikki menneet ja sinä ymmärrät, että minun asemani muukalaisena on vaikea. Minulla on Stanley Ryderin osakkeistani antama 140,000:n nootti, joka on maksettava kolmen kuukauden kuluttua. Ehkä tietäisit jonkun, joka sen ostaisi. Myisin sen kernaasti 130,000:lla. Älä puhu tästä muutoin kuin luottamuksella."
"Mitä maailmassa luulet tämän merkitsevän?" kysyi Oliver.
"En ymmärrä."
"Paljoko rahaa oli Lucylla tullessaan?"
"Kolme, neljä tuhatta. Sai sitten kymmenen tuhatta Ryderiltä, kun tämä osti ne osakkeet."
"Ei hän ole niitä kaikkia voinut tuhlata", huudahti Oliver.
"Ehkä on sijottanut."
"Ei ole."
"Se minua ihmetyttää, miksei Ryder diskonttaa paperiaan itse."
"Sepä se. Miksi antaa hän Lucyn kaupitella sitä."
"Ehkei hän tiedä. Jos Lucy toimii salaa häneltä."
"Loruja. Pelkään vain, että tämän takana on Ryder itse."
"Mitä tarkotat?" kysyi Montague ällistyneenä.
"Luulen että Ryder tahtoo saada oman paperinsa diskontatuksi. Lucy ei kääntyisi muuten meidän puoleemme. Ennen nääntyisi. Hän on niin ylpeä."
"Mutta onhan Ryder Gotham Trustin presidentti!"
"On, mutta tämä on hänen oma paperinsa, ei liikkeen. Muuan iso yhtiö, jossa hän oli osakas, näkyy menneen vararikkoon. Ja Missisippi Teräs-juttu iski häntä myös. Arvaan että hän kaapii kassaa kokoon. Ja tämä on niin Lucyn tapaista. Hänenkin rahansa se mies vie ennen loppua."
"Minun täytyy tavata Lucy", sanoi Allan nyrkkiä puristaen.
* * * * *
Lucy oli muuttanut kalliista hotellista Riverside Driven varrella olevaan asuntoon. Montague meni sinne seuraavana aamuna. Lucy tuli kalpeana ja kasvoilla surujen merkit. Hän sanoi: "Tiesin sinun tulevan, Allan. Kuinka voit olla niin kauan poissa?"
"En luullut sinun välittävän tavata minua."
Nainen ei vastannut. Hän katsoi vain Allaniin kauhu kasvoilla. Silloin ojensi tämä kätensä sanoen: "Lucy, tule pois täältä, ennen kuin on myöhä."
"Mihin voin mennä?"
"Mihin vaan. Kotiin."
"Ei ole minulla kotia."
"Eroa Ryderistä. Hänellä ei ole oikeutta vetää sinua turmioon."
"Ei hän. Älä syytä häntä."
"Lucy, luin kirjeesi Oliverille."
"Arvasin sen. Ei se ollut —"
"Kuule. Voitko kertoa, miten asiat ovat, rehellisesti?"
"Minä kerron", sanoi Lucy hiljaa.
"Jos olet pulassa, voin sinua auttaa, mutta minä en auta Stanley
Ryderiä. Jos sinä —"
"Allan, et kai luule hänen tietäneen, että minä kirjotin?"
"Kyllä minä luulin."
"Oh, kuinka voit sinä!"
"Hän on pulassa."
"Niin ja minä halusin auttaa häntä. Hullu tuuma, mutta en voinut muuta."
"Ymmärrän."
"Etkö käsitä, että minä en voi häntä jättää! Nyt juuri kun hänen vihollisensa ovat hänet piirittäneet. Minä olen ainoa, joka hänestä välitän, häntä ymmärrän —."
Montague ei osannut sanoa mitään.
"Tiedän että se on ikävää sinusta", jatkoi Lucy, "mutta jonain päivänä sinä ymmärrät; ja muukin mailma — en välitä siitä, mitä mailma sanoo."
"All right, Lucy", sanoi Montague surullisena.
"Minä näen, etten voi sinua auttaa. En halua häiritä sinua enää."