XVI.
Montague oli nyt joutomies, verrannollisesti puhuen. Hänellä oli kaksi juttua ajettavanaan, mutta ne eivät vieneet hänen aikaansa niinkuin rautatiepresidentiksi valmistelu. Ne olivat korvausjuttuja, ja kun ne olivat suuria yhtiöitä vastaan, oli hänellä edessään toimeton vuosi. Hän hymyili katkerasti itselleen havaitessaan, että hänelle oli antanut rohkeuden katkasta välit Pricen ja Rydenin kanssa vain se raha, minkä hän veljensä kanssa oli voittanut eräässä Wall kadun pörssipelissä.
Alice kirjotti jäävänsä Newportiin "muutamaksi viikoksi." Hänet oli pyytänyt vieraakseen Laura Hegan. "Me puhuimme paljon sinusta", kirjotti Alice, "kerroin hänelle sellaista, mitä arvelin hänen pitävän tietää. Hän oli hyvin ystävällinen. Toivon että pistäyt täällä ennen kuin lähden. Harry Curtiss tulee tänne lomalle; tule hänen mukanaan."
Montague hymyili itsekseen. Mutta kun kaupunki oli tuskastuttavan kuuma, lähti hän eräänä perjantai-iltana. Hän oli Heganilla päivällisillä. Jim Hegan oli itse siellä — ensi kerran kolmeen vuoteen. Montague oli myös ensi kerran hänen seurassaan hiukankin pitemmän ajan. Hän ihmetteli tuota miestä — aina tyyni ja kirkas, kohtelias ja ystävällinen. Mutta mitä oli tuon naamion takana? Neljä vuosikymmentä oli tämä mies tapellut Wall kadulla ja oli hänellä vain yksi tarkotus — kasata rahaa. Hän ei ottanut osaa rikasten huvituksiin. Hän ei pitänyt juoksijahevosia ja oli seurassa harvoin. Kiireinä aikoina saattoi hän väsyttää tusinan sihteerejä. Hän oli yötä päivää rahaa tekevä jättiläiskone.
Montague ei pannut rahalle niin suurta arvoa ja ihmetteli, mitä tuo mies aikoi sillä tehdä. Mikä oli sellaisen ihmisen siveysoppi? Vai eikö hän ajatellut sitä asiaa ollenkaan? Oliko se sokea vaisto? Montague katseli häntä kuin pelottavaa luonnonvoimaa, salamaa. Sillä Jim Hegan oli kukistajia. Hänen menettelytapansa olivat sellaiset, joita majuri Venable oli kuvaillut. Hän osti valtuusmiehiä, eduskuntia ja kuvernöörejä; hän sai lupakirjoja ilmaiseksi ja myi niitä miljoonista; hän perusti suuria huijausliikkeitä ja työnsi niiden kustannukset yleisön niskoille.
Ja tässä hän istui kotinsa kuistilla elokuun iltana, poltti sikaria ja kertoi perustamastaan orpokodista. Hän oli iloinen ja ystävällinen. Eikö hän ollenkaan ajatellut sitä hävitystä, mitä jälkensä osottivat? Montaguen teki mieli äkillisellä kysymyksellä temmata pois tuo naamio. Toki hän yksin oli onneton ja ikävissään! Silloin varmasti hänen tuhoamainsa elämäin tunto kiusasi häntä. Kaipa hänen petostensa ja julmuutensa muistot värisyttivät.
Sitten Montague ajatteli hänen tytärtään. Tämäkin oli kirkas ja ylväs. Mahtoiko hän tuntea isänsä tiet? Ei hän voinut pitää kaikkea kuulemaansa panetteluna. Hyväksyikö hän vai oliko hän, salaa, onneton? Sekö oli syynä hänen ylpeyteensä ja katkeraan puhetapaansa? Alituisena seurapiirin lörpötysaiheena oli se, kuinka Laura Hegan kulki suurkaupungin köyhäinkortteleissa, "slummeissa". Koston hengetärkö sellaista teetti Jim Heganin tyttärellä?
Jim Hegan ei puhunut rahoistaan. Heidän ollessaan kaksi päivää yhdessä Newportissa kuuli Montague häneltä yhden vihjauksen: "Raha? En välitä rahasta. Ne ovat vain pelimarkkoja minulle."
Elämä oli peli ja dollarit pelimarkkoja. Vallasta pelattiin. Ja äkkiä välähti Montaguen mielessä koko Heganin nousu. Oli alkanut konttoripoikana; yllään kaikki liike-elämän korkeudet, portaina raha. Kilpailijoita oli ja niitä vastaan tappeleminen oli vienyt hänen kaiken aikansa ja ajatusvoimansa. Hän osti edustajia, kun kilpailijatkin ostivat. Ehkäpä hän ei pitänytkään itseään hävittäjänä. Ehkä oli hän koko pitkän taipaleensa vaeltanut kilpailijoita polkien ja toivoen, että kun niitä ei enää ollut ja hän oli herrana — hän voisi vapaasti tehdä hyvää.
Sitäkö tarkotti tuo vaivanen orpokoti? Montaguesta tuntui kuin nauraisivat jumalat olympolaista naurua ajatellessaan Jim Heganin orpokotia. Hänhän olisi voinut täyttää parisenkymmentä orpokotia pelkästään niiden lapsilla, jotka oli ajanut tuhoon ja itsemurhaan!
Tällaiset aatokset risteilivät Montaguen mielessä. Mutta mitä hyötyä niistä oli? Jim Hegan oli sellainen, miksi ympäristö oli hänet tehnyt. Turha oli rauhan ja hyvän teon toive — yhä oli joku kilpailija! Huhu kertoi että uusi tappelu oli juuri käynnissä; Hegan ja Wyman toistensa kurkussa. Heidän täytyi tapella riitansa loppuun, vaikka sitten täytyisi kaataa kansakunnan tukipylväät toistensa päähän.
Joka päivä sai Montague uusia näytteitä siitä, miten nämä miehet taisteluissaan menettelivät. Seuraavana aamuna tapasi hän hotellin parvekkeella luutnantti Longin.
"Oletteko kuullut mitään Gamblesta nykyisin?"
"Hän on perheensä helmassa taas. Väsyi tähän touhuun."
"Hyvä toveri, se Gamble", sanoi Montague.
"Ei hän kaunis ole, mutta sydän paikallaan", vastasi luutnantti.
Hetken mietittyään sanoi Montague: "Lähetittekö te ne öljyn määrittelyt?"
"Totta kai. Ja ne olivat mainiot. Hallitus pitää minua öljyjen tuntijana. Oli se onni minulle." Ja hetken mietittyään jatkoi luutnantti: "Mutta ajatelkaa kun siitä öljykontrahdista on jo juttuja."
"Tosiaanko?"
"Ihan. Ajattelin jo kirjottaa siitä pääkortteeriin. Kolme kertaa on minua ahdistettu."
"Vai niin."
"Niin, muuan poikanen pääsi tuttavakseni ja sitten kahden jäätyämme alkoi puhella, kuinka oli kuullut joltain tuttavalta Washingtonista, että minua oli käsketty laatia öljyhankintaa varten ehdot; ja että hänellä oli joitakin öljy-ystäviä, jotka voisivat antaa ohjeita. Viittasipa vielä, että siitä voisi olla minulle hyötyä. Aatelkaas."
"Voin käsittää, kuinka vastenmielistä se oli teille."
"Se panee miehen ajattelemaan. Meikäläiset väliin elävät yli varojensa ja silloin on vaara likellä. Minä saatan sietää petosta politiikassa ja liike-elämässä, mutta jos sitä yrittää tulla armeijaan ja laivastoon, nousee luontoni raivoon."
Montague ei osannut sanoa mitään. Luutnantti jatkoi: "Gamble sanoi teidän taistelevan Terästrustia vastaan. Onko niin?"
"Oli, — olen nyt erilläni siitä."
"Tulin vain ajatelleeksi Terästrustia siksi, kun meillä laivastossa on siitä tuntemusta."
"Sitä en olisi uskonut", sanoi Montague.
"Kysykää keltä tahansa meikäläiseltä. Se haava ei tahdo parata.
Tarkotan panssarilevypetoksia."
"Tosiaankin", sanoi Montague, jolla oli mielessään paljon teräskuninkaiden syntejä, mutta tämä oli unohtunut.
"Tiedän sen siitä", sanoi toinen, "kun isäni kuului tarkastuskomiteaan silloin, viisitoista vuotta sitten. Olen tarkka siinä suhteessa, sillä silloiset seikat aiheuttivat isäni kuoleman. Oudolta tuntuu laivastomiehestä. Meille sanotaan, että laivat tulevat menemään Tyynelle merelle, ja että niistä riippuu kansakuntamme turvallisuus. Ja niiden lahot panssarit valmisti Harrison kiskoen neli-, viisikertaisen hinnan. Tunnen yhden tapauksen, se koskee 'Oregonia'. Veljeni palvelee sillä. Espanjan sodan aikana oli se ylpeytemme. Sen johtotornissa on paikattuja kohtia ja jos siihen luoti sattuu, särkyy se kuin lasi."
"Voiko sen nähdä?"
"Ei ulkopuolelta. Päällystä on näet niin tasaseksi silattu, ettei erotusta huomaakaan."
"Mutta mistä te sitten tiedätte?"
"Siitä, että isälläni oli koko niiden levyjen kehitys paperilla ja tekijäin nimetkin. Hänellä oli muitakin todistuksia ja tiedän, kellä ne nyt ovat. Hallitus näet vaati, että kukin levy oli käsiteltävä määrätyllä tavalla ja esitettävä siitä paperit. Mutta kun se prosessi oli kallis ja satoja levyjä tuli huonoja, niin tohtoroivat Ingham ja Davidson konttorissa niitä tehdasraportteja — siitä saivat rahat, joita nyt tuhlailevat näyttelijättäriin. Mutta he eivät aina hävittäneet alkuperäisiä raportteja ja joku toimitti ne hallituksen tietoon."
"Kuulostaa miltei uskomattomalta", huudahti Montague.
"Ottakaa esim. 'Oregonin' levy H 619. Kun se oli joutunut koeteltavien joukkoon Indian Headilla, niin vietiin se yöllä salaa takasin tehtaaseen, jossa sitä muokattiin niin että kesti kokeen."
"Mitä asialle sitten tehtiin?"
"Ei mitään. Hallitus ei voinut laskea oikeita tietoja julkisuuteen, mutta laivastomiehet tiesivät. Ja minä sanon, että se minun isäni tappoi."
"Mutta eikö ketään rangaistu?"
"Asiaa tutki lautakunta, joka määräsi hallitukselle tulevaksi n. 600,000 dollarin korvauksen. Täällä on juuri mies, joka tietäisi koko jutun — tuossahan hän onkin. Halloo, Bates, tulkaahan tänne."
"Oh, Bates 'Expressistä'."
"Tekin tunnette hänet. Halloo, Bates, oletteko ruvennut toimittamaan seurapiiriuutisia?"
"Haastatteluita haeskelen. Päivää, Montague. Hauska tavata."
"Tulkaa joukkoon", sanoi luutnantti. "Minä tässä juuri kerroin herra Montaguelle niistä panssarilevypetoksista. Sanoin että te tunnette hallituksen tarkastusjutun. Bates tulee Pittsburgista, tiedättehän?"
"Tiedän", vastasi Montague.
"Se oli ensimäinen sanomalehtijuttuni", sanoi Bates. "Tietysti Pittsburgin lehdet eivät julaisseet tosiasioita, mutta minun tiedossani ne ovat. Myöhemmin tutustuin lakimieheen, jonka oli suoritettava salainen tutkimus; ja joka kerran kun luen lehdistä, että vanha Harrison on lahjoittanut rahoja jollekin kirjastolle, kuohahtaa vereni."
"Minusta tuntuu väliin, että jos joku oikein kertoisi sen jutun
Amerikan kansalle, niin se lurjus ajettaisiin maasta pois."
"Ette te sitä hänen syykseen saisi", sanoi Bates. "Hän on liian ovela. On aina lykännyt tihutyönsä toisten niskoille. Sen suuren lakonkin aikana hän karkasi ja jätti vastuun William Robertsille; ja kun juttu oli ohi, tuli hän hymyillen takasin."
"Ja lahjoi hallituksen, että jäi rankaisematta", lisäsi luutnantti myrkyllisesti.
Montague kysyi: "Mikä se juttu on?"
"Sen jutun tuntee Bates'in lakimiesystävä. Silloinen upseerikomitea tuomitsi hallitukselle tulevaksi korvausta 600,000 dollaria, mutta juttu vedottiin Yhdysvaltain presidenttiin ja hän myi laivaston."
"Myi?" huudahti Montague.
Upseeri kohautti olkapäitään: "Niin minä sitä nimittäisin. Eräänä päivänä näet Harrison piti puheen presidentin tullipolitiikan puolesta ja seuraavana päivänä sai lakimies sanan, että korvausta alennetaan 75 prosenttia."
"Ja sitten", lisäsi Bates, "tuli William Roberts Pittsburgista ja osti demokraattipuolueen ja niin ei maa saanut korvausta eikä tullialennuksia. Ja muutamia vuosia myöhemmin myi Harrison laitoksensa Terästrustille ja Amerikan kansa on kiinnitetty hänelle 400 miljonasta."
Bates nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. "Eipä ole tämä juuri hauskaa sunnuntaijuttelua. Mutta sitä ei voi unohtaa. — Naiset tuhlaavat rahat pukuihin ja timantteihin ja miehet repivät maan kappaleiksi kootakseen ne. Ja kansa sanoo, että joutilaat rikkaat vahingoittavat vain itseään. Mutta minä sanon, että ne levittävät turmelusta kaikkialle. Uskotteko sen, herra Montague?"
"Uskon."
"Katsokaa nyt näitä Uuden Englannin kaupunkeja. Kellä täällä on ollut tarmoa, ne on menneet Lännelle, ja jälellä olevilla ei ole leukaluita ollenkaan. Ja mihin tahansa tämä huvittelujoukko tulee, niin miehistä se tekee majatalon pitäjiä ja lakeijoja, tytöistä tarjoilijattaria ja prostitueerattuja."
"Oppivat ottamaan juomarahoja", sanoi luutnantti.
"Kaikki on suurkaupunkilaisten ostettavissa. Poliittisesti ei ole Yhdysvalloissa turmeltuneempaa pesää kuin tämä Rhode Island — ja se on paljon sanottu. Ääniä saa ostaa kuin sillejä, eikä ole edes pienintäkään puhdistuspuuhaa käynnissä, ei toivoakaan."
"Te puhutte katkerasti", sanoi Montague.
"Minä olen katkera", selitti Bates. "Mutta se ei purkaudu usein. Me lehtimiehet tunnemme pelin. Me olemme kulissien takana ja näemme, mitä sahajauhoja nukkien sisällä on. Meidän on tässä liejussa työskenneltävä, mutta minä vakuutan, että monet meistä eivät pidä siitä. Mutta mitä voimme me."
Hän kohautti olkapäitään. "Minä laadin tosia tarinoita, mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ei lehteni niitä julkaise."
"Luulisi teidän lähtevän", sanoi toinen hiljaa.
"Mitä parempaa voisin tehdä? Minun tiedossani ovat tosiasiat; ja väliin tulee räjähdys, jolloin saan näyttää ne. Ajattelen kun niitä edes toisinaan esittelee kansalle, ne toki vihdoinkin tekevät jotain. Kerran tulee mies, jolla on omaatuntoa ja ääntä ja jota ei osteta. Ettekö luule niin, hra Montague?"
"Kyllä. Niin on tapahtuva."