XXII.
Kello 8 seuraavana aamuna saapui juna ja Montague heräsi telefoonin soittoon. Oliverin ensi kysymys oli: "Oletko nähnyt Despatchin?"
"En, mutta tiedän mitä siinä on."
"Republic Trustista?"
"Niin. Sen takia sähkötin."
"Mikset sitten ole siellä?"
"Annan rahojeni olla."
"Mitä?"
"Minusta liike on vankka, enkä halua saattaa Prenticea pulaan. Tee mitä tahdot."
"Sinä olet hullu. Minulla on mies rivissä ja täytyy joutua. — Terve."
Montague pukeutui ja söi aamiaisensa. Luki "Despatchin" ja ajatteli, miten lehdet petkuttivat yleisöä. Ne kertoivat, mitä eivät voineet olla kertomatta, mutta ne eivät sanoneet syytä — voi luulla, että nämät pankkiromahdukset olivat taivaan salamoita. Ja joka päivä ne vakuuttivat, ettei uusia enää tule.
Alakaupungille mennessään ajoi hän asemavälin pitemmälle kuin tavallisesti nähdäkseen Republic Trust Yhtiön. Väkeä oli jo kulman ohi puolen matkaa sivuseinän viertä ja uusia liittyi joka hetki. Poliisit pitivät järjestystä ja pian täytyi niiden antaa numerolippuja tulokkaille. Montague kulki juuri pitkin riviä tavatakseen veljensä, kun hän näki tutun henkilön. "Majuri Venable!" huudahti hän. Tämä käännähti huudahtaen: "Montague! Tulittepa oikeaan aikaan pelastamaan henkeni. Hankkikaa tuoli, olen seisonut jo kaksi tuntia."
"Mistä saan tuolin?"
"Ostakaa, tuolta Broodwaylta, maksakaa mitä tahansa."
Montague meni nahkatavarain kauppaan, jossa näki keveitä tuoleja. Hän selitti myyjälle asian, joka lupasi 10 dollarista ottaa vastaan isäntänsä moitteet. 50 senttiä maksoi hän pojalle, joka toi tuolin paikkaansa.
"En odottanut teitä täällä näkeväni", sanoi hän majurille. "Luulin teidän tietävän edeltä käsin."
"Hitto vieköön", mutisi toinen, "minulla on neljännesmiljona täällä."
"Minulla on vain neljännes siitä", sanoi Montague.
"Mitä? Mitä teette?"
"Annan olla. Uskon että uutinen on erehdyttävä ja että liike on terve."
"Mutta sieltä otetaan kaikki pois."
"Jos kaikki tekevät niinkuin te. Ette te tarvitse neljännesmiljonaa maksaaksenne lunchinne."
Majuri oli niin ällistynyt, ettei osannut vastata ja Montague jatkoi: "Te panette rahanne luottoyhtiöön, jolla on velvollisuus maksaa sijotuksista sata prosenttia, ja jolla on vain viisi. — Kuinka luulette sen käyvän?"
"En luulekaan", irvisti majuri, "mutta luulen olevani niiden viiden joukossa."
Montague asteli edelleen ja tapasi veljensä alkupäästä.
"Haluatko sinäkin tuolin?" kysyi hän. "Hankin juuri majurille."
"Onko hänkin täällä? Ei kiitos. Minä pääsen pian. Mutta kuule, ovatko rahasi todella täällä?"
"Ovat, mitä siitä puhua. Tule konttoriini, kun saat osasi."
"Ennätin junaan juuri viime hetkellä. Bertie Stuyvesant myöhästyi ja tulee ylimääräisellä perässä. Hänellä on täällä 300,000, jolla uusi jahti on maksettava."
"Luulenpa ettei jahtien valmistajilla ole kovin kiireitä töitä tämän jälkeen", sanoi Montague ja lähti.
Iltapäivällä kuuli hän jutun, että kenraali Prentice, Gotham Trustin johtajia, oli äänestänyt, ettei se sulkisi oviaan, ja sitten Republic Trustin presidenttinä lähettänyt shekillä nostamaan miljonan dollaria. Juttu ei ollut lehdissä, vaan kulki suusta suuhun, ja ihmiset sanoivat, että se petostemppu oli sulkenut Gotham Trustin ovet.
Sellainen oli paniikin alku. Kaikki kävi suunnitelman mukaan. Osakemarkkinoilla oli mylläkkää — johtavat osakkeet alenivat; Wyman ja Hegan sekä Öljy- ja Teräsherrat valmistautuivat tappotyöhönsä. Samaan aikaan ahdistelivat Watermanin edustajat Washingtonissa presidenttiä ja esittivät hänelle Missisippi Teräyhtiön epätoivoisen tilan. Maan raha-asiat olivat tuuli-ajolla ja uusia suuria vararikkoja uhkasi. He selittivät että Terästrusti oli valmis pelastamaan maan — ottamalla haltuunsa Missisippi Teräsyhtiön, ehdolla ettei hallitus nostaisi siitä juttua. Lupaus saatiin ja Watermanin tarkotus oli saavutettu.
Mutta vielä oli tekijä, jota ei oltu otettu lukuun, ja se oli yleisö, joka antoi rahat tähän peliin — kansa, jolle dollarit eivät olleet pelimarkkoja, vaan edustivat elämän tarvikkeita. Niitä oli liikemiehet, joiden täytyi maksaa konttoristinsa palkat; työläiset, jotka tarvitsivat rahansa vuokraan ja ruokaan; leskiä ja orpoja, joita säästöt turvasivat nälältä. Nämä eivät voineet käsittää, että terveitä liikeyrityksiä voitaisiin tahallaan tuhota keinottelupelissä. Kun he kuulivat pankkien horjuvan, käsittivät he odotetun romahduksen tulleen ja lähtivät Wall kadulle suurin joukoin. Koko liikeosa oli täynnään pelästyneiden parvia ja ratsastavilla poliiseilla oli täysi työ pitäessään järjestystä.
"Joku tahtoi dollaria", sanoi muuan pankkiiri. Wall katu oli pelannut papereilla ja, kun joku kysyi dollaria, havaittiin, että se oli hukattu.
Tältä varalta eivät finanssi-kapteenit olleet täysin varustautuneet; ne olivat unohtaneet yleisön. Tämä oli kuin luonnonvoima, joka pilkkasi ihmisvaltaa. Wall kadun miehet näkivät kuin lumivyöryn tulevan ja uhkaavan haudata heidät. Gotham Trustin ja Republic Trustin edustalla oli monien katuvälien pitkät ihmisrivit. Siellä naiset vääntelivät käsiään itkien; oli horjuvia vanhuksia ja sairasvuoteilta nousseita; kaikki seisoivat ne väristen lokakuun yössä.
Säästöpankit olivat myös piiritetyt; Itäpuolen ulkolaisetkin olivat kuulleet hälytyksen. Muissakin kaupungeissa oli samanlaista ja joka taholta maata tuli New Yorkiin rahavaatimuksia. Eikä rahaa ollut missään. Ja niin havaitsivat Pankkitrustin herrat, että heidän irti laskemansa peto alkoi päästä heidän ohjistaan. Jo käytiin heidän omainkin laitostensa kimppuun. Tällaisen mellakan käsissä eivät kansallispankkien 25 prosentin reservitkään näyttäneet riittävän. Puuvilla- ja viljasatojen korjaus oli siirtänyt satoja miljonia pois New Yorkista eikä ulkomailta voitu saada. Kaikkialla oli vähän rahaa; mitään ei voitu ostaa, rahaa ei voitu lainata. Jotka olivat saaneet rahansa käsiinsä, vuokrasivat kassaholviosaston ja kätkivät ne sinne.
Ja kun pankkiherrat olivat tarkotuksensa saavuttaneet, kävivät he tulvaa taltuttamaan. Washingtoniin lähetettiin vaativia sähkösanomia ja raha-asiain päällikkö sijotti kuusi miljonaa kansallispankkeihin ja tuli itse New Yorkiin neuvottelemaan. Käännyttiin Dan Watermanin puoleen, joka oli pankkimailman tunnustettu johtaja. Eri ryhmien kilpakateus sai väistyä ja Waterman tuli kuninkaaksi, joka hallitsi koko kaupungin pankkeja. Hallituskin asettui hänen käytettäväkseen ja rahaministeri oli kuin hänen konttoristinsa. Pankinpresidentit ja suurfinanssin miehet tulivat hänen konttoriinsa kuin pelästyneet lapset. Ylpeimmätkin miehet, kuten Wyman ja Hegan, tottelivat hänen käskyjään ja kuuntelivat nöyrinä hänen manauksiaan.
Kaikki nämä tapahtumat olivat yleistä historiaa, jota voi lehdistä seurata päivä päivältä. Watermanin edelliset teot oli suunniteltu ja pantu täytäntöön pimeässä. Mutta nyt olivat lehtimiehet kokouksissa ja seurasivat Watermania joka askeleelta, ja yleisö sai ihmetellä tätä näytelmää, kuinka tuo monien taisteluiden veteraani nousi viimeiseen taisteluun ja pelasti maan kunnian ja krediitin. Ja yleisö riippui hänen jokaisesta sanastaan rukoillen hänen menestyksensä puolesta. Rahaministeri istui Ala-Rahasto-talossa Wall kadun varrella lähellä Watermanin toimistoa antaen hallituksen rahastoja käytettäviksi hänen komennuksensa mukaan. Näin sijotettiin 32 miljonaa dollaria kansallispankkeihin, joista Waterman ammensi summia perikadossa olevien pankkien ja luottoyhtiöiden rahastoihin. Tällöin oli yhden tuho kaikkien tuho eikä kukaan uskaltanut seistä yksin. Ja Waterman oli despootti, käskevä ja hirmuinen. "Minä olen pankkini asiat pannut tolalleen ja aion istua siellä sekä sulkea ovet, kunnes myrsky on ohi", sanoi muuan johtaja. Waterman vastasi: "Jos sen teette, rakennutan muurin sen ympäri, niin ettette koskaan pääse ulos." Ja niin se mies luovutti määrämiljonansa.
Taistelu keskittyi Republic Trust yhtiön ympärille. Kaikki myönsivät, että jos se sortuu, merkitsee se häviötä. Yhä pitemmäksi kävi odottavain tallettajain rivi ja holvit tyhjenivät. Kasöörit maksoivat hyvin hitaasti — ne saattoivat tutkia puolisen tuntia yhden shekin pätevyyttä; siten ennätti aina uutta rahaa tulla. Säästöpankit sulkivat ovensa vaatien lain mukaisen 60 päivän irtisanomisajan. Kansallispankit alkoivat maksaa Clearing Housen antamilla luottopapereilla. Sanomalehdet saarnasivat tyyntymystä ja rohkaisivat yleisöä — lehtipojatkaan eivät saaneet huutaa. Poliisit kehottivat joukkoja liikehtimään.
Ja vihdoin tuli se kohtalokas torstai, paniikin huippu. Kauhu näytti vallanneen Wall kadun. Kalpeita miehiä juoksi sillä hatuttomin päin. Osakepörssin lattialla olevat pidättivät henkeään. Markkinat olivat hajalla, kauppaa ei tehty, dollariakaan ei saanut lainaksi. Korko oli 150-200 prosenttia, tuhannen prosenttia voi tarjota eikä suurta summaa saanut. Välittäjät tuijottelivat epätoivoisina. Sellaista hetkeä ei ollut ennen ollut. Kaiken aikaa oli hallituksen rahaa oltu antamatta pörssiin. Kaikki väittivät, ettei pelureita ole avustettava ja että pörssi on suljettava. Tuhansia firmoja oli menevä kumoon, maan liike-elämä tuhoutuva. Tuli tieto, että Pittsburgin pörssi oli sulettu. Ja taas kokoontuivat pelästyneet mahtajat Watermanin konttoriin. Ja taas ammennettiin hallituksen rahastoja pankkeihin ja sieltä ne kannettiin Watermanille; ja muutamia minuutteja huippupulan kehityttyä tuli ilmoitus, että Dan Waterman lainaa 25 miljonaa 10 prosentilla.
Tuho oli vältetty. Pörssissä itkivät välittäjät ilosta ja koko Kadulla raikui riemu. Kansanjoukko kokoontui Watermanin konttorin edustalle ja lauloi ylistyslauluja.
* * * * *
Askel askeleelta oli Montague seurannut tapahtumia. Hän kulki Wall katua pitkin tänä torstai-iltapäivänä ja kuuli joukon laulavan. Ja hän kääntyi pois sydämmessä katkera tuoksu. Voitaisiinko kuvitella verisempää ivaa kuin oli se, että kaiken tämän onnettomuuden aikaansaajaa juhlittiin tuhon torjujana. Voiko löytyä parempaa todistusta siitä, kuinka Mailmankaupungin hallitsijat pitivät sokeaa ja avutonta kansaa narrinaan!
Oli vain yksi mies, jolle Montague voi purkaa sisuaan; joka tunsi tosiasiat. Hän piti tapanaan työstään tullen pistäytyä "Expressin" toimistossa kuuntelemassa Batesin murinoita. Tällä oli aina valmiina tuoreet uutiset, nekin joita ei painettu. Ja he kiihottivat toistensa raivoa. Jonain päivänä oli "Expressissä" pääkirjotus, jossa sanottiin, että nämä kaikki olivat Yhdysvaltain presidentin hillittömäin puheiden ja varomattoman politiikan hedelmiä; toisena ehdotti jokin tunnettu pappismies, että Waterman olisi valittava seuraavaksi presidentiksi.
Ihmiset ihmettelivät Watermanin jalomielisyyttä, hän kun lainasi 25 miljonaa 10 prosentilla. Mutta eihän se ollut hänen omaa rahaansa — hän lainasi kansallispankkien rahaa, jonka ne olivat saaneet hallitukselta korotta. Ei ollut mailmassa noin helppoa huijausta, selitti Bates. Nämä ovelat herrat saivat kansan varat asioittensa järjestämiseen. He saivat ne ilmaiseksi ja maksattivat kansalla korot. He saivat oikeuden antaa seteleitä satain miljonain edestä, ottivat niistä korkoa eivätkä maksaneet hallitukselle mitään. Ja huippu oli se, että ne voittorahoilla lahjoivat hallituksen! He täyttivät rahaministeriön omilla miehillään ja milloin joutuivat pulaan, puhdistivat hallituksen kassat. Ja koko ajan kansa vaati postisäästöpankkeja saamatta niitä. Muissa maissa oli kansalla pankkeja, joihin voi sijottaa rahansa ehdottoman varmasti, eikä koskaan oltu kuultu postisäästöpankkeja piiritetyn.
"Väliin", sanoi Bates, "tuntuu siltä kuin kansa olisi hypnotisoitu. Te muistatte henkivakuutusskandaalin, herra Montague — jos meillä olisi valtion henkivakuutus, ei se voisi mennä vararikkoon eikä tuottaisi voittoa Wall kadun pelureille. Merkillistä kyllä, ei koko sen skandaalin aikana tällaista ehdotusta näkynyt lehdissä."
Hämmästyneenä huudahti Montague: "Enpä minäkään sitä ajatellut."
Bates kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin ovat asiat."