XXIII.
Montague mietti muutamia päiviä Lucyn viime pyyntöä. Sen täyttäminen oli vaikea tehtävä, mutta vihdoin päätti hän yrittää. Hän meni Ryderin asuntoon ja lähetti korttinsa. "Asia on tärkeä", sanoi hän palvelijalle, joka selitti, että herralla ei ole aikaa. Odotettuaan jonkun aikaa palatsimaisessa hallissa, jonka maalaukset olivat alkuperäisinä tuodut italialaisista linnoista, pääsi hän herra Ryderin yksityishuoneeseen. Keskellä oli suuri kirjastopöytä täynnä papereita. Sen vierellä istui Ryder.
Montague ei koskaan ollut ihmiskasvoilla nähnyt sellaista kärsimysten leimaa. Tuo muodikas mies oli viikossa vanhennut.
"Herra Ryder", alkoi hän, "sain rouva Taylorilta kirjeen, jossa hän pyytää minua tulemaan luoksenne."
"Se on niin kuvaavaa hänelle", sanoi Ryder. "Ystävällistä teidän puoleltanne."
"Voinko jotenkin auttaa teitä?"
"Ette", vastasi Ryder päätään pudistaen.
"Voisin auttaa teitä omien asiainne selvittämisessä."
"Ne ovat auttamattomat; ei ole dollariakaan millä alkaa."
"Tuskinpa nyt niin."
"Kirjaimellisesti. Olen miettinyt kaikkia keinoja", ja epätoivoisesti pani hän päänsä käsiin.
"Mutta jos levähtäneet aivot harkitsevat", ehdotti Montague. "Teidän omaisuutenne —"
"Kaikki kiinnitetty. Olen lainannut oikealta ja vasemmalta. Odotin voittoja, arvonlisäyksiä. Ja nyt — kaikki on pois pyyhkäisty. Ei ole omaisuutta edes velkojen peitteeksi."
"Mutta arvothan tulevat entiselleen —"
"Siihen kuluu vuosia. Ja sillä välin on minun myytävä. Ne ovat minut tuhonneet. Ei ole rahoja elääkseni."
Montague istui hetken miettien. "Muistaakseni rouva Taylor kertoi
Watermanin luvanneen —"
"Tiedän, tiedän", huusi toinen. "Jotainhan hänen oli sanottava saadakseen mitä tahtoi."
Montague ei sanonut mitään. Ryder jatkoi: "Ja jos hän nyt täyttäisi lupauksensa? — Pitäisikö minun ruveta Dan Watermanin lakeijaksi, kuten kävi John Lawrencen. Oletteko kuullut? Hän oli kaupungin vanhimpia pankkiireja, kieltäytyi täyttämästä Watermanin käskyä ja tämä murskasi hänet, otti joka dollarin. Ja mies tuli polvillaan hänen luokseen. Ja Waterman opetti hänelle, kuka hänen herransa on. Hän sai rahansa ja hänen pankkinsa ainoana tehtävänä on nyt lainata rahaa, kun Waterman perustaa uuden yhtiön, ja karhuta sitä, kun hän ostaa."
Montague ei osannut sanoa tähän mitään. "Herra Ryder", alkoi hän vihdoin. "En voi teitä auttaa nyt, koska en tunne asioitanne. Voin vain ilmoittaa, että olen käytettävänänne, jos haluatte."
"Kiitos, herra Montague", sanoi Ryder hieman kirkastuvin kasvoin. "On hauska kuulla rohkaisun sanoja. Minä — ilmoitan teille."
"All right", sanoi Montague nousten. Hän ojensi käden, johon Ryder vapisten tarttui. "Kiitos", sanoi tämä taas.
Montague lähti. Kahvia tuovalle palvelijalle sanoi hän: "Herra
Ryderiä ei pitäisi jättää yksin. Hänelle olisi toimitettava lääkäri."
"Niin —" alkoi toinen, mutta pysähtyi, kun yläkerrasta kuului laukaus. Palvelijat juoksivat sinne. "En voi olla avuksi", mietti Montague itsekseen. "Voisin vain sekottaa Lucyn nimen tähän juttuun." Ja hän meni hiljaa ulos. Seuraavana aamuna luki hän lehdistä, että Stanley Ryder oli ampunut itseään ja oli kuolemaisillaan. Ja saman aamun lehdet kertoivat, että Denverissä, Coloradossa, oli joku outo nainen ottanut myrkkyä hotellihuoneessaan. Hän oli kaunis ja luullaan häntä näyttelijättäreksi. Kuvakin oli sikäläisissä lehdissä, mutta kun Montague ei niitä nähnyt, jäi hänelle tuntemattomaksi Lucy Dupreen kohtalo.
* * * * *
Paniikki loppui, mutta maan liike-elämä oli raunioina. Viikon oli sen raha-asiain sydän ollut sykkimättä ja joka hiussuoneen saakka tuntui pysähdys. Satoja liike-yrityksiä meni vararikkoon ja tuhansia tehtaita pysähtyi. Miljonia oli työttömiä. Koko kesän olivat junat olleet tavaraa täynnään ja nyt oli neljännesmiljona tavaravaunuja jouten. Joka taholla köyhyyttä ja kurjuutta. Jättiläisaalto oli Mailmankaupungista lähtien vyörynyt yli maan. Eivät olleet sitä valtameretkään pysäyttäneet; se oli kulkenut Englantiin ja Saksaan saakka — Etelä-Amerikassa ja Japanissakin oli se tuntunut.
Eräänä päivänä kun Montague, vielä väristen kokemustensa tuskasta, asteli Avenueta ylös, tapasi hän Laura Heganin, joka asteli jostain kaupasta vaunuihinsa.
"Herra Montague", huudahti tämä avoimesti hymyillen. "Mitä kuuluu?"
"Hyvää minulle!"
"On kai ollut kiirettä näinä hirveinä päivinä."
"Olen ollut vain katselija."
"Kuinka voi Alice?"
"Hyvin. Olette kai kuullut, että hän on kihloissa."
"Kyllä. Harry kertoi. Se on hauskaa. Jos menette yläkaupungille, niin tulkaa mukaan."
He menivät vaunuihin tarinoiden. Äkkiä sanoi neiti Hegan: "Tulkaa meille päivällisille jonain päivänä tällä viikolla. Isä on kotona. Olisi hauska."
"Ei kiitos", sanoi Montague vihdoin hiljaa. "Mieluummin olisin tulematta."
"Miksi?" kysyi toinen ihmeissään.
"Neiti Hegan. Minä voisin vetää tavallisia verukkeita, sillä tavallisesti ei tällaisessa maailmassa välitä aina sanoa totuutta. Mutta teille tahdon olla suora. — En halua tavata isäänne."
"Miksette? Onko jotain tullut teidän väliinne?" kysyi tyttö pahoillaan.
"Ei, en ole tavannut häntä sitten kuin Newportissa."
"Mitäs sitten?"
"Neiti Hegan", sanoi hän hitaasti. "Tässä paniikissa olen saanut ikäviä opetuksia. Olen elänyt hirvittävässä elämässä mukana. En saa kauhistuksen kuvia mielestäni. Tämä kymmentuhanten ihmisten tuhoaminen on kauheata. Minä en ole sopiva seuraelämään nykyisin."
"Mutta isäni?" oudosteli tyttö. "Mitä tämä häneen koskee?"
"Isänne on yksi niitä, jotka ovat vastuussa tästä paniikista. Hän oli sitä alkamassa; ja teki siitä voittoa."
Neiti Hegan puristi kätensä nyrkkiin ja huudahti: "Herra Montague."
Kun toinen ei vastannut kuiskasi hän huohottaen:
"Oletteko varma siitä?"
"Aivan varma."
Hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi neiti Hegan:
"En tunne isäni asioita enkä voi vastata teille. Se on kauheata."
"Ymmärtäkää oikein, neiti Hegan", sanoi Montague. "En tunge teille ajatuksiani; ja ehkä olen tehnyt erehdyksen —"
"Parempi oli, että sanoitte totuuden."
"Siksi puhuinkin."
"Oliko se, mitä hän teki, hyvinkin hirveätä?" kysyi tyttö taas hiljaa.
"En voi tuomita häntä. Suojelen vain itseäni. Pelkään tämän mailman vaikutusta itseeni. Olen nähnyt niin monen miehen kohtalon. He joutuvat sen pyörteeseen ja ovat pian pilalla. Mitä olen täällä nähnyt, se inhottaa ja kauhistaa minua. Minä aion tapella sitä vastaan. Ja siksi en voi olla seurapiirin yhteydessä. Jos olen nähnyt miehen tekevän sellaista, mikä minun mielestäni on hirveän väärää, niin en voi mennä hänen huoneeseensa, puristaa hänen kättään, hymyillä ja jutella joutavuuksia."
Kului pitkä aika, ennenkuin neiti Hegan voi vastata. Vihdoin sanoi hän värisevällä äänellä: "Herra Montague, älkää luulko, etteivät nämä asiat huolettaisi minuakin. Mutta mitä voidaan tehdä? Mikä on parannuskeino?"
"En tiedä", oli vastaus. "Toivoisin tietäväni. Mutta en aio levätä, ennenkuin tiedän."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Ryhdyn politiikkaan. Aion esittää asiat kansalle."