XLIV.
Ja niin alkoi viimein päivä nousta ja linnut laulaa. Aurinko nousi ja tähysteli Petterin tuhkanharmaita kasvoja ja Nellin lakastuneita omenoita. Mutta nyt oli tullut toiminnan aika, ja Petteri lähti vahtimaan McCormickin kotia siksi, kunnes kello seitsemän tuotaisiin se erikoislähettikirje.
Se tuli ajallaan, ja Petteri näki McCormickin tulevan ulos ja lähtevän atelierien suuntaa kohti. Vielä oli liian varhainen mennä kokoukseen, joten Petteri arveli hänen syövän aamiaisen jossakin matkalla, ja niin kävikin. "Mac" meni erääseen pikkuravintolaan, ja Petteri kiiruhti lähimpään puhelimeen ja soitti herralleen.
"Mr. McGivney", sanoi hän, "ne miehet katosivat minulta eilen illalla, mutta nyt olen löytänyt ne taas. Ne päättivät etteivät he teekkään mitään ennenkuin tänään. Ne pitävät kokouksen tänä aamuna ja meillä on tilaisuus siepata kiinni jok'ainoa."
"Missä?" kysyi McGivney.
"Huoneessa numero seitsemäntoista atelieri-rakennuksessa, mutta älkää antako yhdenkään miehistänne mennä lähellekään tuota paikkaa ennenkuin olen ottanut selvää, ovatko kaikki jo siellä."
"Kuuleppas nyt, Petteri Gudge!" huudahti McGivney. "Onko tämä kaikki totta?"
"Jumalani!" huudahti Petteri. "Miksi te minua luulette? Niillä on paljon dynamiittia."
"Mitä ne ovat sillä tehneet?"
"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin taskustani kirjelipun — ne pyysivät minun tulemaan mukaan."
"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.
"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne valmiina?"
"Ovat."
"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"
"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat varmaankin liian myöhään — kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut poissa.
Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo täällä?" huudahti hän.
"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa kek-kello k-k-kahdeksan!"
"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esille
Nellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.
"Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut atelierissä, huoneessa numero 17 huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta! Toimintaa!"
"Löysitkö tämän taskustasi?" kysyi toinen.
"K-kyk-yllä."
"Etkä tiedä, kuka sen sinne asetti?"
"En tiedä, mutta luulen että Joe Angell —"
McGivney katsoi kelloaan. "Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia", sanoi hän.
"Ovatko salapoliisit täällä?" kysyi Petteri.
"Tusina. Mitäs nyt arvelet olevan paras tehdä?"
Petteri änkötti ehdotuksensa. Aivan vastapäätä atelierirakennuksen sisäänkäytävää oli pieni ruokakauppa. Petterin tarkotus oli mennä sinne ja olla ostavinaan jotakin ruokaa, jota syödessään hän katsoisi ikkunasta, ja samassa kun näkisi miesten menevän sisälle, antaisi hän merkin McGivneylle joka aikoi olla lähimmässä kulmauksessa olevassa rohdoskaupassa. McGivneyn olisi pysyttävä piilossa, sillä punikit tiesivät hänen olevan salapoliisin.
McGivneylle ei tarvinnut selittää kahdesti. Hän oli innostunut asiaan, ja Petteri kiiruhti ruokakauppaan kenenkään näkemättä. Hän osti vähäsen kuivaa leipää ja juustoa ja istuutui eräälle laatikolle ikkunan edessä ja oli syövinään. Mutta hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin löysi niillä suunsa, joka olikin kyllä yhdentekevää, sillä hänen suunsa oli aivan kuiva pelosta, eivätkä kuiva leipä ja juusto ole sopivaa ravintoa sellaisessa tilassa.
Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian — voi riemua! — hän näki McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?
Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa seuraavaan kadunkulmaukseen.
Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään — aivan samoin kuin pikku Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa. Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi ylös ja kiiruhti pois.