I.
Syksy
Jo on pilvissä selkeä taivas, ja yön jo on peitossa maa, ja kuolema luonnossa kulkee ja kantavi valtikkaa.
Jo on usvien verhossa rannat,
yö yllä on niidenkin,
ja koivut on kyynelesilmin
ja katsehin murheisin
ne katsovat, itkevät kuuset;
mure kaikkea kahlitsee —
Oi, vieläkö päiväksi kerran
yö synkeä valjennee?
Ja vieläkö kevätkin koittaa
taas jäljestä syksyisen,
ja vieläkö kukkaset puhkee
ja toivehet ihmisten?
Ei toivoa, riemua yhtään!
Ei mull' ole ainakaan.
Minä toivottomuudessa kuljen
ja kaihoja laulan vaan.
Minä tahtoisin katkoa kahleet maan —
Minä tahtoisin katkoa kahleet maan ja uudestansa sen luoda; minä tahtoisin laulaa lempeä vaan ja kaikille onnea suoda ja itkeä itkut ne ihmisien ja maailman murehet kantaa ja lapsille synkeän syksyisen, jotk' kulkevat kumpuja kyynelten, ma tahtoisin auvoa antaa.
Ja ma tahtoisin päivyen kohottaa taas taivaalle uudestansa, ja ett' olis maa tää auringon maa ja kansa tää auringon kansa, ja että ei tääll' olis syksyä, yötä, vaan ainaista riemua, onnea vaan, ja toiset ei toisilla teettäisi työtä ja kantaisi vääryys ei valtikkataan.
Oi kuink' olis armasta silloin täällä, kun alla ei huolien huokaisi maa, kun leyhyisi vuorilta suviset tuulet, ja ilm' olis puhdasta tuoksuavaa, kun laulut ne helkkäisi metsissä, mailla, kun maan lapset kulkisi vaivoja vailla, kun sijansa saisivat aattehet suuret, ja rinnoissa ihmisten olis niiden juuret, ja elo olis ainaista päivää —
Oi, kuink' olis armasta silloin täällä: ei miel' olis synkkä, ei pystyä tie, jok' ainoa kulkisi kukkien päällä — mut' kuinkahan kaukana aika se lie?
Olen uottanut sitä ja vieläkin uotan. Ma turhaanko toivon ja turhaanko luotan ja haaveita hulluja haaveksin vain, ja konsana aika se tuo eikö koita, ja konsana elo eikö kuoloa voita, ja ainako täällä on huolta ja vaivaa, ja ainako surut synkät sielua kaivaa, ja ainako yllä on yö, ja konsana lopu eikö orjien työ, ja vaikene armaampi aamu?
Se aamu, se kerran on valkeava, ja sen aamun, sen täytyvl valjeta.
En tahdo painaa päätäni.
En tahdo painaa päätäni, en tahdo orja olla: on vapaa, vapaa henkeni. Kuin kuusi kalliolla pää pystyssä oon seisova, jos tuulee tuulet tuimina ja vinkuu viimat kohtalon tai rauhaisata on.
En tahdo rukoella, en: on orjien se työtä; en tahdo käydä anellen ja kerjuusauva myötä. Töit' olkoon muiden teot ne, mut' ei ne sovi minulle: ken kantaa päätään pystyssä, se ei voi kerjätä.
En tahdo ostaa kunniaa mä pelkureitten lailla; jos en mä muuten sitä saa, oon silloin sitä vailla; ja jos mä sitä kaipailen, mä töilläni sen ansaitsen: työ kunnian tuo tullessaan, ei kulta konsanaan.
En tahdo olla petturi mä eessä Jumalani, mun vaikka maatuis' maineeni ja kuolis kunniani: on paremp' eessä ihmisten vaikk' olla suurin syntinen kuin käydä eessä Herransa vain valehurskaana.
Pakkasessa.
Paukkuu tammipakkanen, tuul' on pohjanpuolla. Poika pieni värjyen usten ulkopuolla seisoo ryysyvaatteissa, kalpeana, kurjana, jalka pieni paljas on katse arka, levoton.
"Avatkaatte! Avatkaa!"
Näin saa sanotuksi.
"Mua jäätää, paleltaa!"
Mut' ei aukee uksi.
Kiinni pysyy. Värjyen
Kolkuttaapi poikanen.
Huulet yhteen puristuu.
Paukkuu tuima tammikuu.
Koittaa aamu armainen. Ken on poika tuolla, Kalpeekasvo, ryysyinen usten ulkopuolia? Siinä nukkuu: jäätyneet poskillaan on kyynelveet, silmä puoliks' avoinna täynnä tuskaa, kaihoa.
Se on houkka mi vaivoja vaikertaa —
Se on houkka, mi vaivoja vaikertaa ja haastavi huolistansa! Paras käydä on seppele otsallaan ja riemu se rinnassansa, paras nauttia nautinnonaikana elon onnesta, elämän riemusta: kas, aika se entävi, joutuun käy ja ilta jo ennättäy.
Lyhyt aika on meille mi annettiin, kesä kerkeä nuoruutemme, pian talvi se ankara luntansa on heittävä hapsillemme, pian ryppyjä otsalle ilmaantuu, pian nuoruus ja kauneus kuivettuu, pian saapuvi syksy ja kaikki se lyö, ja silloin on ehtinyt yö.
Oi, emmekö silloin me nauttisi siis, kun nauttia meillä on valta! Maan lapsi, sa katko'os kahlehesi ja nouskosi murheitten alta! Et surra, et huolla, et itkeä saa! Niin kukkiva, kaunis ja suuri on maa, ja taivas on kirkas ja maailma on sees! Oi, sulje sä päivä sun sydämees!
Onnekas.
Uhmata, seistä ja uskaltaa, kuohua kosken lailla, katsoa pilkaten maailmaa, katsoa pelkoa vailla, hymyillä kirkkaus otsalla, nuorena olla ja vapaana, lempiä, leikkiä, nauraa vaan — Oi, sepä onnekas päällä on maan, näin kuka silloinkin tehdä voi, kuolo kun kulkevi, ukkonen soi!
Ulkokullatuille.
Voi miten, voi miten halveksin teitä, päällenne katsoa viitsi ma en, joukkiot, joidenka kasvoissa pyhyys loistavi kirkas ja taivahinen.
Luulette, että mun pettää te voitte —
Turhia! Sielunne pohjahan nään:
siellä on ruumenta, siellä on ruhkaa,
puutu ei viekkainta vilppiäkään.
Voi miten, voi miten halveksin teitä!
Kuulkaa te neuvoni: parhainta ois,
että jo vihdoinkin valheitten naamarin
heittäisitte te kasvoilta pois!
Elkää te uskoko, autuutta että
kasvoilla kauneilla saavutatte,
elkää te uskoko, että te voitte
salata synkeän sielunne.
Tyhmyrit! Kullatut farisealaiset!
Viisaammat nauravat nauruansa,
naurua pilkan ja naurua herjan —
tyhmiltä saatte te kunniata.
Nauran ma teitä ja raskaasti huokaan: voi teitä, pettäjät itsennekin! Voi teitä valhetten viitoissa käyvät — säälin mä teitä ja halveksin.
Ilta.
Mi ihme ilta, vakaamielinen ja kaunis, kalpea ja tenhovainen: maat, metsät nukkuu lailla lapsien verhossa hämäräisten verhojen, ja iltasoitanto soi ihanainen kuin enkel' laulu korkeudessa, se kaikuu metsistä ja vaaroilta ja sulauupi tuulten hyminään niin hellään, leppeään ja lämpimään.
Mi ihme ilta! Rauha täyttää maan, ja luonto uinuu onni otsallansa! Niin kaunis on se tuossa nukkuissaan, niin hertas hymyily on huulillaan — ei mikään häiritse sit' unessansa. Autuutta tulvillaan sen sielu on, siks' onkin katseensa noin suruton ja silmäänsä ei kyynel sumenna — Oi rauhan ilta, ilta ihana!
Sä sielu, joka uuvuit taisteloon jo päästä mielit rauhan satamahan, nyt nukahtaos illan suuteloon, sen lauluun nukahtaos, soitantoon niin hellään, sointuvaan ja suloisahan! Tänlaisena iltana ken kuolla saa, se mitään ei voi enää kadottaa, ei mitään ihanampaa toivoa — Sä sielu, joka kärsit, nukahda!
Yö vaikka on synkkä mun sielussain —
Yö vaikka on synkkä mun sielussain ja syömmeni itkee verta, niin annan ma otsani loistaa vain kuin loisti lapsena kerta, niin annan ma huuleni hymyillä ja tahdo en surra, en itkeä, ja tahdo en muille ma näyttää mun sieluni synkeyttä.
Ja siksi ne, siksi ne luulevatkin, ma ett' olen onnekas täällä, ma ett' olen mies mitä riemuisin joka kulkevi kukkien päällä. Ei tiedä he siitä ei rahtuakaan, mitä kärsinkään joka hetki, ja miten on pystyä tieni mun tää ja työlästä elämän retki.
Oi, ihmiset jospa te tietäisitte, miten poveni mun liekkivi, palaa, miten henkeni hehkuvi rauhatonna ja rintani riutuvi salaa, niin ette te hymyäis' varmaankaan kun teille ma hymyäisin, jok'ainoa katsoisi kaihoten vaan, ja ma säälin keskelle jäisin.
Talvi-ilta.
Talvinen ilta. Sammunut hiillos töllissä pienessä tuhkaksi on.
Himmeä, sairas on äityen katse. Lapset ne pyörivät ympärillään, lapset ne pyörivät pyytäen leipää.
Veikon on nälkä ja siskon on nälkä, viimeinen kannikka syöty on juur'! veikon on kylmä ja siskon on kylmä, anna ei lämpöä tummunut tuhka.
Himmeä, sairas on äityen katse. Painunut kiinni on raukea silmä. Valkeat liljat ne poskilla kukkii, tunturin luntakin valkeammat — käs' se on polvelle hervahtanunna, käs' se on kylmänä niinkuni jää.
Pimeä on pirtti ja ahdas ja synkkä, pimeämpi lasten ja äityen mieli. Pimeä on pirtti, mut' ulkona on ilta kaunis on, kirkas ja lempeäkin: kullassa kuuhuen hanget ne läikkyy, tähtöset kirkkaina kimmaltavat, yöttäret kummuilla leikkiä lyövät: säihkyvät tummat ja tuliset silmät, notkuvat varret ja kiiltävät vyöt —
Pakkanen paukkuvi nurkissa töllin.
Äiti ja lapset on nukkunehet.
Laulu yössä.
Tämä rauhallisuus mua painanut on, minä tuulehen tahdon ja taistelehon ja sinne, mis' aallot ne hurjimmin lyö, ja missä ei tuskat ne sielua syö, ja missä ei itketä illoin, ja missä on riemua, nautintoa ja tulta on naisien suukkosissa, ja elämä on kuohua kuumaa, joka nostaa ja tenhoo ja huumaa ja sielulle kaikkea suo — Minun tuntea täytyvi tuo!
Ja siksi mä kaihoan pois, pois, pois! Olen ollunna onnea vailla, olen kantanut kaihoa rinnassain ja kulkenut kulkurin lailla. Vaan nytpä, oi, nytpä en tahdokaan, minä murheita muistella ollenkaan, nyt kerrankin nauttia tahdon! Siis pois, pois täältä jo, kauaksi pois! Ilon tahdon mä kulkea teitä. Pois sinne, miss' tuskia tunneta ei ja rimmet ei rintoja peitä!
Sonetti.
On menneet kaikki, mutta rinnassani ei sittenkään oo yötä synkeää: on vielä hymyn pilvet huulillani ja vielä uskallan mä ylvästää.
On peittynynnä pilviin taivahani, ja ympärilläni ulvoo myrskysää, mut vielä nauran pilkkanauruani ja vielä silmäni mun liekehtää.
Se miestä todistaa ja uskallusta näin uhmata kun yössä uskaltaa, kun elo kohti kulkee kuolon usta
ja kaikkiall' on synkkää, sumeaa. Mut' en mä työtä pelkää, ponnistusta en kuolon hymyilyä kamalaa.
Ja vielä mä uhmata uskallan —
Ja vielä mä uhmata uskallan, yö vaikka on ylläni tumma ja purttani haurasta myrskyt lyö ja suuri on huolien summa.
Ja vielä mä toivoa uskallan ja uskoa päivyen koittoon ja aamuni armahan valkeuteen ja onneni oikean voittoon.
Näin unta —
Näin unta ma ett' olin kuollunna ja ma hautahan laskettiin — Mut' ollut ei kyyneltä poskilla: oli kasvot ne kalseita niin —
Ja hänkin, ma jost' olin uinaillut, vain kylmänä seisoi siin' — Näin unta ma ett' olin kuollunna, ja ma hautahan laskettiin.
Ja kuitenkin —
Sinä uhmaten, uhmaten kohotat pään ja lausut: en tahdo ma kantaa, en tahdo ma kantaa kahlehia, elämälle en voittoa antaa! Meri vapaa, laaja mun lempeni on, meri myrskyvä, hyrskyvä, kahlimaton, ja sellainen olla ma tahdon! Ja sellainen oon minä, sellainen, en siedä ma aitoja, en, en, en, merikään se ei aitoja siedä, merikään se ei orjuutta aavista, ja kahleista meri ei tiedä. Ja kuitenkin kannat sä kahleita! Ne painavat, painavat sua!
Ja vaikka sun mielesi miehekäs ois, ja voimasi ihmeitä tehdä vois, niin niitä et katkottua, sinä konsana, konsana, konsana saa: elo onpi sun rautoihin lyönyt, elo onpi sun kahlinut kahleillaan ja mierohon onpi sun myönyt, elo, jonka sä tahdoit voittaa, ja jolleka uhmasit sä — Olet orja sä, elämän orja, mut' et meri myrskyävä!
Työväen sonetti.
Me nousemme kuin taimet mullan alta,
me nousemme kuin merten lainehet.
Päämäärä silmiin siintää ihanalta.
Pelätä meit' ei vaivat, vastukset.
Vapise, orjuus! Pelkää sorron valta!
Vapiskaa, kahleet, orjuusaattehet!
On kohta, kohta joka kukkulalta
vapauslaulun soiva sävelet.
Vapise, herruus! Noussut nyt on kansa
mi sietävä ei sua konsanaan;
on noussut joukko, joka tahdollansa
on oikeuden tuova maailmaan, ja joka hirmuinen on vihassansa ja voittamaton, suuri voimassaan.
Helise, mun harppuni!
Helise, mun harppuni, soi somin kielin lämmitä lauluni lapsia maan! Mieliä nosta ja syömmiä seestä, tuskia liennä ja huolia poista, helkkyös riemuksi ihmisien!
Helise, mun harppuni, soi somin kielin!
Kaikuos, kaikuos, kanteleni!
Soi kuni ukkosen uhmaava soitto,
soi kuni läntisen lempeä laulu
lehdikon helmassa iltasin soi!
Lyö, minun rintani, lähteenä läiky!
Pulppua, pulppua, liekki ja lyö!
Olkosi, mieleni, niinkuin päivä,
suvinen, lempeä, päilyvä päivä,
jonka ei pinnalla pilviä näy!
Sykkiös, syömmeni, syömmeni nuori,
kaikelle kauniille sykkiös sä!
Verteni vetreät virrat te juoskaa
niinkuni juoksevat keväiset purot
riemusta pulputen läikkyellen.
Viel' olen nuori ja tarmoa täynnä, vielä en murtua tahdo ma en! Nuor' olen, siksi ma lemmestä laulan, nuor' olen, siksi ma riemusta soitan, tunne en tuskia, murheita en!