II.
Toukokuussa.
Hymyy taivas, hymyy maa, tuomet, koivut lehden saa, läikkyy lähteet, purot soivat, pellot vihreet vihannoivat, ilm' on täynnä lämpöä, elo sekä elämä elpyy uuteen elohon — Tullut Suomeen suvi on!
Suvi armas, suloinen! Sulaa rimpi sydämen, toiveet elpyy, syttyy lempi, huolet kaikki kaikkoaa! Puhdas niin on ilman tuoksu, vetreä niin virran juoksu, kaunis niin on luojan maa!
Kuulkaa ääntä rinnastani, nähkää loiste kasvoillani! Enkö tuntis' onnea, enkö lauluun laikahtaisi, huolta, tuskaa unhottaisi: aik' on auvon tullunna!
Aika auvon, leikin, lemmen ilta unen, haavehen! Lennä, laulu, lennä, liidä, kerro, mitä osaa en, mieli seestä jokaisen!
Kun sua muistan —
Kun sua muistan, sua vain, niin kaikk' on helppoa, on silloin riemu rinnassain ja ots' on kirkasna.
Kun sua muistan, tyttönen,
en muuta muistakaan,
ja surut sammuu sydämen
ja huolet kokonaan.
Mut' tiedä en, miks' sua vain muistella täytyy mun, ja tiedä en, miks' sielussain säilyypi kuva sun.
Sinipiikojen laulu.
Riemua, riemua, riemua vaan! Murheita emme me muistelekaan, tanssimme laulamme, leikkiä lyömme, leijumme, keijumme ympäri maan.
Kukkaset kukkivat, tuoksuvat puut, laulavat leivot ja lintuset muut — Kummako, kummako, että on meillä nuortea mieli ja naurussa suut!
Kaunis on Metsola, kaunis on maa! Puhdasta ilma on, tuoksuavaa, Kummako että on, otsamme kirkas! Onnekas ken täällä kulkea saa!
Lempeni.
Kevähällä se liekehti leimuamaan minun lempeni lyhkäinen — ees' syksyhyn asti se säilynyt ei: oli lasketut päivät ne sen.
Kevähällä se liekehti leimuamaan, ja lempeä suurt' oli se, oli autuutta täynnä ja auvoa vaan sitä siksi en kaipaile.
Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan —
Sun vertaisinko kukkaan nukkuvaan, tuon laakson lemmikkihin ihanaan, min katse on niin kaihomielinen, tai taivon kevät-öisen tähtehen, mi läpi välkkyy sumun etäisen?
Sun katseesi on täynnä kaihoa kuin katse lemmikinkin laaksossa, ja kaihomielin katsoo tähtikin tän elon murheisiin ja taistoihin — niin katsoo se kuin katsot sinäkin.
Kulkuripoika.
Älä, äitini, itke ja vaikerra, Älä suotta sä huolia kanna! Minun silmiini siintävi maailma, niin suurena, kauniina, kirkkahana, ja mun täytyy se tuntea, nähdä, kotitöllissä viihdy mä en!
Kotitölli on ahdas ja pienoinen, mutta maailma on suuri ja laaja; kotipeltoja muokata tahdo mä en: minä teitä ja polkuja lemmitsen ja kulkurin pussia kannan ja riemuisa mieleni on.
Minun täytyvi maailman riemusta tuhat tuntea tuulahdusta! Oi, äiti, jos tietäsit millaista on kaihota, kaihota, kaihota, ja mä kaihoan, oi, minä kaihoan ulos ilmahan raittihiseen!
Ei viihdytä, ei, mua synkeys tää, tämä rauhallisuus, tämä tuska! Tämä työ se on raskasta, jäädyttävää, vapautta mä mielin jo hengittää — Oi, jääkösi hyvästi, äiti, nyt on riemuisa poikasi sun!
Samettisilmä.
Hei, sinä heilani samettisilmä, kankahan kaunein kukka, kuulehan kuinka ma haastan sulle, tyttöni pellavatukka!
Yksin on ollessa päivyet pitkät,
illat on ikävät, tummat;
yksin on ollessa murheisna mieli,
suuret on surujen summat.
Paras on meidänkin yhtehen mennä,
paras on paiskata kättä,
paras on luvata, ett' emme koskaan
aio toistamme jättää.
Mitä sinä arvelet, samettisilmä?
Hei, sinä hymyät mulle!
Siis se on päätetty, siis se on päätetty!
Tavarani annan ma sulle.
Minä annan sulle, ja sinä annat mulle,
yhtehen kaikki me lyödään,
yhdessä töllissä asutaan
ja yhdessä pöydässä syödään.
Hei sinä heilani samettisilmä!
Ilo nyt on alkava vasta!
Onnetar-neiti jo hellien katsoo
minuakin, syksyn lasta.
Voi sua, veitikka!
Voi sua, veitikka, voi sua, tyttö, kohta sä, kohta sä hurmasit mun katseilla kummilla, silmillä tummilla: orjasi, orjasi nyt olen sun.
Voi sua, veitikka, luullut en oisi, että mun voisit sä kahlehtia, katseella yhdellä orjaksi tehdä, katseella yhdellä ainoalla.
Minä korpehen kauaksi muutan —
Minä korpehen kauaksi muutan, ja sinne mä töllini teen, ja peltoni vierelle raivaan mä kuultavan, kirkkahan veen.
Teen töllini hongista korven,
ikikuusista teen minä sen
ja tyttöni tummean saatan
mä alle sen orsien.
Me raadamme, raivaamme kaksin,
työn teemme me yhdessä,
ja vaikkakin pakkanen paukkuu,
niin meillä on lämmintä.
Ilo aina se kattohon kumpuu, ja kirkas on päivä ja yö, ei raadanta raskaalta tunnu, on helppoa toimi ja työ.
Me soudamme siimeessä leppien —
Yö kaunis ja kirkas ja hiljainen, ja kuuttaret kultia valaa — Me soudamme siimeessä leppien ja povemme liekkinä palaa.
Ja lainehet laulavat laulujaan
ves' soittavi kokassa venhon,
ja povi on tunteita tulvillaan
ja mieli on vallassa tenhon —
Me soudamme siimeessä leppien — ja syysyön sävelet helkkää, ja poskill' on ruskotus aamuinen ja rinnoissa riemua pelkkää —
Pimeyttä ma vain näin ympärilläin —
Pimeyttä ma vain näin ympärilläin, ja mieleni mun oli musta, ja yö oli pohjassa sydämen, ja en löytänyt lohdutusta.
Mut' nyt olen kirkas ja valoisa,
ja nyt minä uskallan luottaa
ja katsoa silmihin murhetta
ja aamua onneni uottaa.
Sinä tyttönen, oi, sinä enkeli, sinä oot minun öitteni tähti, sinä purppurin päärmäsit päiväni, ja sinusta mun voimani lähti.
Metsolassa.
Leikkikäämme hetkinen kera pienten sirkkujen, nekin ylhääll' oksillansa touhuilevat riemuissansa.
Hyv' on täällä leikkiä
salon suuren sinessä,
tanssia ja touhuella,
riemuita ja naureskella.
Nuoruus meill' on rinnassa, hartioill' ei huolia, ikuisesti omanamme pitäkäämme nuoruuttamme.
Tän pojan laulu.
Kaksioista heiliä ollut on mulla ja nyt se on kolmastoista. Kaunis on, armas ja sievä ja hellä — en ole nähnynnä moista!
Kuustoista vuotta se juuri nyt täytti,
kaunis se on kuni kukka;
silmät on siniset taivahan lailla,
tukka on pellavatukka.
Kakstoista heiliä ollut on mulla,
mutta nyt huoli en noista:
armaampi, armaampi, mieluisampi
on tämä kolmastoista.
Varsi on notkea, katse sen syvä,
käynti sen ketterä, sorja.
Voi miten, voi miten häntä mä lemmin!
Tyttöni oon minä orja.
Suvi kun saapuvi, lintuset taasen
laativat laulunpäitä,
silloinpa, silloinpa tämäkin poika
pulskeita viettävi häitä.
Silloinpa, silloinpa heilini saatan
pirttini orsien alle.
Hän kun on luonani, en minä koskaan
kaihoa maailmalle.
Sain ruusun sulta —
Sain ruusun sulta mä, neito kulta, sait laulun palkaksi siitä sie. Nyt kuollut kukka on, tummatukka, ja kuollut lempemme myöskin lie.
Sä läksit, neito, ja minä keito jäin yksin kaihoten suremaan. Nyt povi palaa ja sydän halaa taas sua luokseni, sua vaan.
Oi, riennä, riennä ja tuska liennä, sä muista muinaista lempeä! Suo ruusu mulle Vain sulle, sulle on silloin lauluni helkkyvä.
Jääkylmin katsein katselet —
Jääkylmin katsein katselet sä aina, aina mua — Voi, oisko aika mennyt tuo jo voinut unhoittua?
Jääkylmin katsein katselet,
et viihdy seurassani —
Voi, oisko taasen tyhjiä
mun olleet unelmani?
Mä lankeen yöhön pimeään,
oon murhemieliä keito.
Sä kartat, kartat katsettain,
käyt ohitseni, neito.
Käyt ohitseni vieraana; et enää tunne mua. Voi, oisko aika mennyt tuo jo voinut unhoittua?
Sen sinisen siimehen helmassa —
Ja sen sinisen siimehen helmassa kera impeni istuin mä. Oli laskenut aurinko ammoin jo ja ilm' oli viileetä.
Kesäöinen rauha se leijueli
yli maitten ja mannerten.
Ja me lempeä leikkien istuttiin
ja haaveita hautoillen.
Ja sen sinisen siimehen helmassa
unet näimme me kauneimmat:
rusopilvet ne souteli taivaalla
ja auteret armaisat.
Ja sen sinisen siimehen helmassa
me uskoimme: onnea on,
ja onnea suurta ja korkeata,
ja sen määrä on mittaamaton.
Mut' oisiko elämän aalloilla nyt syntynyt usko jo uus': oi missä on onni, mit' etsimme, oi missä on onnekkuus?!
Mä uskoin ennen unihin —
Mä uskoin ennen unihin — nyt enää usko en: nyt uskon vainen tyhjyyteen ja pimeytehen.
Mä uskoin silmiin tyttösen,
sinisiin silmihin;
mä uskoin kesään ikuiseen
ja ikikukkihin.
Unelma: tyhjyys — muuta ei;
sen jälkeen tuska saa
ja syksy synkkä sydämeen,
mi kukat kuolettaa.
Voi, mua poikaa poloista,
mies raukkaa etsivää!
Voi, yötä, mik' on ylläni,
niin tummaa, synkeää!
Mut' oma syyni: unihin mä miksi uskoinkin ja kesän ikuisuutehen ja sinisilmihin.
Minä tahdon sun helmaani kietoa —
Minä tahdon sun helmaani kietoa ja painaa sun rintaani vasten! Oi, ollahan ystävät, ollahan oi! Niin tapa on hyvien lasten. Ja lapsia oomme me kumpikin — miks' emme me hyviä oisi, miks' emme me yhdessä hymyillen ja toistemme lemmestä nauttien elonpolkua kulkea voisi! Minä tahdon sun helmaani kietoa, ja irti en päästä mä sua; minä tahdon, sä ett' olet omani ja että sä lemmit mua! Oi, ollahan ystävät, ollahan oi, niin riemua meillä on aina, satakielien soitot ne korviimme soi, ja huolet ei harteilla paina, ja kaunis on päivä ja kirkas on yö — Oi, tulkosi helmaani, kulta! Oi, kuuletko rintaani, kuinka se lyö: saat lempeni liekkivän multa! Me käykäämme lempien, leikkien ilahuttaen toistamme, tyttönen, tämä taipale loppuun saakka; ja vihdoin, kun ehtinyt ilta on, ja kellot ne vuorilta soivat, me yhdessä painumme lepohon me uinumme huulilla hymy, ja silmissä siintävä päivä.