ANGELIKA
Dan Andersson.
Minä kuulin pauhua myrskyn ja ääntä pasuunain, minä kupeeni vyötin kohta ja nousin haudastain, valoss' auringon paisui rintani mun, käsivarteni jännitin, toi ihana tuuli itämaan kuin viiniä suonihin.
Ja rankkana lämmin sade minun huuhteli rääsyjäin,
minä avasin silmäni uudet ja tuomiopäivän näin.
Oli kanssani myös Angelika, jota kovin rakastin,
mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.
Ja kolmekymmentä päivää minä vuottelin vuoroain,
kevät uus oli ympärillä, sini taivaalla vanha vain.
Minä vihdoin mieleni rohkaisin, menin käden nostaen:
"Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen.
Ja tässä on hän, Angelika, jota kovin rakastin,
mut jota en saada ansainnut, minä arvolta alhaisin.
Me olimme miltei kihlatut, mut tietenkin salaa vaan,
emme toisiamme pettäneet, minun tieteni ainakaan.
Lihan synti on syntimme ollut, mut liha on kuollut pois,
ei tuomitse henkeä henki, vikapää jos ruumis ois.
Sinun veljiäs pienimpiä olen kohdannut varrella tien.
Kun näkivät nälkää, nälkää näin, kun uupuivat, uupunut lien.
Välist' emme leipään kajonneet, jos paastoa toiset sai,
ja se oli hengestä, Herra, sen sentään myönnät kai?
Me kuulimme enkelikuoroas, kun kuolevat vaikersi vain.
Menehdyimme kaikki nälkään, oi Herra, rinnakkain.
Ja pienet, pienet naiset tuli joskus leirihin,
ja he kylvivät sen naurullaan kuin pienin kukkasin.
Me otimme heidät silloin, vajosimme kurjuuteen.
Mut se oli ruumiista, Herra, vika ruumiin hävinneen."
Kadult' Ebalin portin luota tuli saatana virkkaen:
"Niin, Herra, he itkivät, antoivat — vain minua peljäten.
Mut kysyhän heiltä, Herra", hän puhui kumartain,
"mitä tekivät vaioisimmin öin, kun ei pelkoa ollut lain."
Minä huusin: "Pelkomme, Herra, piti alati murinaa,
söi meitä se syödessämme, se säikytti nukkujaa.
Hädän tautta me surmasimme, nälän pelosta varastain
ja me kieltäydyimmekin toisinaan, mut taivasta muistaen vain."
Mut Herra näin: "Minä tiedän tuon, kai parhaiten tiedänkin —
jotakin toki oppinut minäkin lien vuosimiljoonin —.
Oli rakkaus pelon vuoksi, vanhurskaus suosion,
mitä teitte, kun pelkonne vaientui, se kiimassa tehty on."
Minä vastasin: "Henki ol' altis, mut liha heikko vain,
ja kun synnissä mässäsi liha, ei katunut henki lain.
Tais saattaa ne meidät, ne kaksi, alas synkkään Ebaliin;
enin ruumiista sentään oli, ja ruumis haudattiin.
Ylipäänsä me olimme, Herra, lian peitossa kokonaan,
ja ruumista henki raahas kuin kahletta jalassaan.
Ja nyt anon tuomiotas, sen alle tyytyen.
Olen nimeltä William Andersson, ja suuri syntinen."
Mut Herra näin: "Ota impes sun, joka rakas sulle on,
mut jota et saada ansainnut, sinä säädyltä arvoton.
Suven taivaan alla uudestaan koetellaan teitä nyt,
ja pyydän, te kaikki lähtekää, olen teihin väsynyt."
Niin menimme jälleen kaikki pois, alas Mamren tammistoon
koeteltaviks kerran vieläkin, kunis tulemme tuomioon.
Mut saatana nauroi portillaan, nämä sanat kuulla sain:
"Sinä sait, sinä sait Angelikan vuoks pelkuruutes vain!"