VELJELLENI
Miten kaipaankaan sua, veljeni. Kaipaan kättäs, mut enään kätellessäni en sitä tunne: pois, veljeni, tietämättäni, tietämättäs arin nuoruutemme on häipynyt jonnekunne.
Me olemme ennen yhdessä itkeneetkin
ja yhdessä kiristelleet hampaitamme.
Mitä tehnenkin nyt, veljeni, mitä teetkin,
me kuljemme kumpikin omaa polkuamme.
Ja ei ole kysymys meistä: on kysymys tiestä,
vain peitsistämme, ei peisten kantajista.
Kymen valtavan lailla nyt tiemme vetää miestä.
— Kuka tietääkään oman tiensä tutkaimista:
kuka tietääkään, miten kaukana, täällä ja siellä me saatamme seisoa miehinä, miesten työssä, teon rintamalla, ankaran käskyn tiellä, etulinjoilla surmaten toinen toisen yössä —?