Julius Krohn runoilijana

by V. K. Trast

III.

Aiheitten käsittely. — Vieraita vaikutuksia.

Sen, mitä edellä on sanottu Krohnin runouden yleisestä luonteesta, voi jokainen todeta jo ensi lukemalla. Krohnille on ominaista selvyys, joka ei jätä lukijaa epätietoiseksi siitä, mitä runoilija tarkoittaa ja tahtoo. Aatesisällys ei kuitenkaan runoa arvostellessa ole ainoa eikä edes tärkein huomioonotettava puoli, jos kohta silläkin on merkityksensä. Pääasia ei ole, mitä runoilija sanoo, vaan miten hän sanoo sanottavansa. Runo on taideteoksena arvosteltava esteettisen tehon mukaan, joka sillä on.

Taideteokseksi tulee runo vasta sen kautta, että se synnyttää lukijassa tahi kuulijassa esteettisen tunteen, esteettisen suhtautumisen esitettyyn asiaan. Edellytykset tämmöiseen syntymiseen ovat siis myös vastaanottajassa, ja ne ovat eri indiviideissä erilaiset. Runon arviointi esteettiseltä kannalta näin ollen voi saada täysin tukevan pohjan vasta sitten, kun on selvitetty sekä runoilijan että runosta nauttijan fantasiatoiminnan laatu. Kirjallisessa erikoistutkimuksessa ei tätä psykoloogista prosessia voi tarkastaa koko laajuudessaan, vaan on huomio kiinnitettävä etupäässä vain runoilijan sieluntoimintoihin, sikäli kuin niitä voi selvästi seurata.

Tässä on siis lähemmin tarkastettava niitä tekijöitä Krohnin runoudessa, jotka yhdessä synnyttävät esteettisen vaikutuksen: sisällystä ja muotoa, tunnelmaa ja tekniikkaa. Suurin vaikeus tutkijalle on juuri siinä, että nuo tekijät vaikuttavat kaikki yhdessä eivätkä ole tarkasti eroitettavissa toisistaan. Jo konseption asteella saattaa kielikuva esiintyä, kompositio vaatii varsinkin laajemmissa tuotteissa yhä uudelleen konseptiota, rytmi tahi jokin sellainen seikka, joka näyttää kuuluvan muodon siloitteluun, voi olla ja onkin useimmiten perustavaa laatua koko runotuotteelle.

Goethe kertoo ihastuneena tarkanneensa erästä ilmiötä, ihaninta minkä hän tuntee orgaanisessa luonnossa: kuinka perhosen siivet kehittyvät huimaavan nopeasti, kasvaen kahdessatoista minuutissa puoli tuumaa pituutta ja samassa suhteessa leveyttä. Hän selittää ilmiön niin, että siivet ovat olleet jo edeltäpäin valmiina hienosta aineesta, joka nyt laajenee niin nopeasti sen kautta, että siihen virtaa jotakin kimmoista nestettä.[110] Jossakin määrin samantapainen salaperäinen ja ihastuttava ilmiö on runon synty runoilijan mielessä. Vaikeata on päästä seuraamaan taiteilijan työtä sen alkuasteilla ja varovasti on siitä arveluja lausuttava. Runoilijain omien havaintojen ja sielutieteellisten tutkimusten perusteella voi siitä kuitenkin saada aavistuksen.

Ola Hansson kuvaa erästä mielentilaansa seuraavasti: "… Ja sieluni eli muutamia siunattuja silmänräpäyksiä, joitten aikana elämä levisi eteeni niin keskitetyssä ja selvässä lintuperspektiivissä kuin Genève-järvi rantoineen ruumiilliselle silmälleni. Mitä minä näin? En tiedä, sellaista ei voi muistaa; se on näky, joka ilmestyy sekunniksi taivaalle ja josta kykenee säilyttämään vain epämääräisen muistelon, väräjöivän mielialan, aavistuksen, joka saa silmän suureksi ja mielen avaraksi, joitakin köyhiä ajatuksia, vaivaista maihinajautumaa kaiken sen ihanuuden sijaan, joka näkymättömänä on painunut meren pohjaan…"[111]

Tähän runolliseen tunnustukseen sisältyvän tosiasian lausuu eräs tutkija yksinkertaisemmin sanomalla, että kuviteltuna hetkenä taiteilijamielessä esiintyi väkevä tunteen nousu sekä siinä ohessa äärimäisen nopea ja uudenlainen mielikuvien yht'aikainen esiinvälähtely. Tähän liittyy myös emotionaalinen, onnellistuttava momentti. Esteettisen tunteen pohjalta nouseva kuvittelu on saanut katselijan vapautumaan arkinäkemyksen piiristä, irtautumaan totunnaisesta, ymmärryksenomaisesta suhtautumisesta. "Sellainen irtautuminen, siirtyminen kuvitteellisuuden maailmaan, ei ole yhtä helppoa jokaiselle. Taiteilijalla on siihen kiistämätön etuoikeus. Hänen elämyksiinsä lankee kuvitteellinen hohde taajemmin ja kestävämmin kuin muiden kuolevaisten; hänen asianansa on kiinnittää tuo kajaste säilyviin teoksiin, joista se havainnollisuuden voimalla heijastuu tylsempiinkin mieliin."[112]

Pääasia on, että selityksen lähtökohdaksi otetaan tunne-elämä. Ola Hanssonin kuvaama voimallinen tunteen nousu on kuitenkin poikkeuksellista. Runon esihistorian valaisemiseksi on lähdettävä siitä, että runoilijan mieltä vallitsee joku tunne tahi tunnelma. Siihen yhtyy jokin mielikuva — joko piilotajunnasta noussut tahi havainnon aiheuttama, mahdollisesti jostakin kirjallisesta lähteestä mieleen johtunut. Mielikuvaan assosioituu toisia, se vetää toisia mielikuvia yhteyteensä. Tähän mielikuvain yhtymiseen vaikuttaa ratkaisevalla tavalla mieltä parhaillaan vallitseva tunne eli tunnelma, "taustatunnelma".[113] Alkuperäinen mielikuva rikastuu, syvenee, saattaapa kokonaan muuttuakin. Tässä ei ole kysymys ainoastaan salamannopeasti tapahtuvista kombinationista, mutta kuitenkaan se, mitä alkuperäiseen kuvaan tulee lisää, ei liity siihen diskursiivisesti vaan kaiken yhdistää kokonaisuudeksi esteettinen intuitio. Taiteilija saa pidetyksi koossa mielikuvasarjan, joka muilta tahtoo lipua ohi niin, ett'ei sitä huomata kokonaisuudeksi. "Hänen ajatustoimintansa on hienompaa ja nopeampaa kuin toisten." Sarja synteesejä kehittää alkuaiheesta runoteoksen.[114]

Runoilija saattaa myös olla enemmän auditiivinen kuin visuaalinen tyyppi. Sisäisesti nähdyn mielikuvan asemasta saattaa, määrätyn tunteen tahi tunnelman vallitessa hänen mieltään, tunne aaltoilla rytminä. K.G. Ossian-Nilsson kertoo runojensa synnystä:[115] "Normaalinen luomisenkulku minulla on aina ollut rytmillinen ja vaistomainen. Ne aatteet, tunnelmat, kokemukset, joita ehkä olen tuonut ilmi, olen aikaisemmin sisääni hengittänyt yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilman hapen. — — — Parhaimpien luomieni pohjana on aina rytmi. — — — Rytmin etsiminen sovitettavaksi tietoiseen sisältöön on melkein aina tuottanut minulle vaivaa, jota ei ole palkinnut lopputulos, eheä runo. Mutta milloin rytmi on tullut itsestään — ilman että sitä ollenkaan olen toivonut, ollenkaan tarvinnut — on se (rytmi) useimmiten pakoittanut esille, ponnistuksetta pakoittanut esille runon." — Samanlaista on omasta kohdastaan kertonut suullisesti Eino Leino.

Ei edes selvän mielikuvan tahi mielessä soivan säveleen tarvitse olla alku-ituna taideteokseen. "Luulen", sanoo Schiller,[116] "ett'ei aina elävä mielikuva aiheesta, vaan usein vain tarve saada aihe, epämääräinen pyrkimys purkamaan esiinpyrkiviä tunteita, synnyttää innostuneita teoksia." Tämmöistä lienee tuntenut Krohnkin, kun hän kuvailee kirjeessään vanhemmilleen "Karkurin" syntymän edellä käynyttä mielentilaansa sanoilla: "tunsin, että jotakin pitempää pyrki ilmoille".

Se, mikä vaikuttaa ikäänkuin muualta saatuna voimana, innoituksena, runoilijan luomistyössä, johtuu tunteesta ja piilotajunnan työstä runoilijassa. Kaikki entiset elämykset ja niiden jäljet runoilijan henkisessä elämässä vaikuttavat motiivin esiintymiseen ja kehittymiseen. Runoilija on tuottamisensa hetkellä kiihoituksen tilassa,[117] hän on "liikutettu", hän ei ajattele, hän on "tarkoitukseton kuin lapsi", kuten Heidenstam sanoo. Hän elää silloin jonkunmoista uni-elämää; se on tilaa, jota ei voi tahallisesti synnyttää.[118] Krohnin kirjeissä vanhemmille on viittauksia tämmöiseen mielentilaan runoillessa. Inspiratio on hänestä runon syntymisen välttämätön edellytys.

Epäilemättä tähän tilaan kuuluu myös tahdonvoimalla keskitettyä harkintaa, jo konseption asteella asteettain etenevää loogillista toimintaa. Ei niin jyrkässä muodossa kuin Poe tahtoo vakuuttaa tunnetussa selityksessään runonsa "The Raven" syntymästä, vaan siihen tapaan kuin Hans Ivarsson on esittänyt kirjassaan "Poesiens logik". Runouden logiikka on toisenlaista kuin tavallinen karkeampi logiikka eikä Ivarsson suinkaan kiellä kuvittelun suurta merkitystä. Innoitukseen, inspiratioon, tulee lisäksi tietoinen kombinatio. Mielikuvitus yhdistelee ja eroittelee eri aineksia järjestäen niitä kokonaisuudeksi. Tätä tarkoittaa E. Nervander väitteellään, että täytyy omistaa eräänlainen taipumus matematiikkaan ollakseen taiteilija, ja — vedotaksemme suuren runoilijan käsitykseen — Puskin sanoessaan: "anna minulle ajatus, mikä tahansa; minä teroitan sen pään, sulitan sen lentävällä riimillä — — —". Alkuperäinen sisällinen kuva — visuaalinen mielikuva lisineen tahi runollisesta tunnelmasta saostunut, ääriviivoiltaan epämääräinen tunnelmakuva[119] — elävöityy ja kehittyy. Runollinen aate selvenee ja saa lopulta ilmaisumuotonsa.

Krohnilla on pieniä, lyyrillisiä tunnelmarunoja, jotka ovat laadultaan niin yksinkertaisia, että voi siitä päätellä niiden syntyneen siten, että tunnelman vallitessa mieltä samalla runon sisällys kokonaisuudessaan on noussut mieleen yhtenäisenä kuvana ja samalla saanut sopivan ilmaisumuotonsa. Semmoisia ovat: "Suvilaulu", "Soittoa kuullessa", "Onneton", "Illalle", "Lemmen aamu". Nöyrä alistumisen tunne on synnyttänyt runon "Sun tahtosi tapahtukoon", sitä seurannut toivehikas rohkeus on puhjennut sanoihin "Pää pystyyn vaan!", joista samanniminen runo on kasvanut esille orgaanisena kokonaisuutena. Usean "Kuun tarinan" tunnelmallisuus saa selityksensä tämmöisestä konseptiosta.

Aikaisempi tarkastelumme on jo selvittänyt, mitkä aatteet ja aiheet olivat Krohnille luonteenomaisia sekä itsenäisesti ja syvästi elettyjä. Olemme ensiksikin panneet merkille hänen syvän uskonnollisuutensa. Mikään nimenomaan hengellinen runoilija ei Krohnista kuitenkaan tullut. Puhtaasti uskonnollis-aiheisia runoja on hänen tuotannossaan vain pieni määrä. Krohn oli herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta samalla niitä, joille uskonnollisuus ei ole tunteilua ja hurmiota, vaan toimintaa, uskollisuutta jokapäiväisten velvollisuuksien täyttämisessä, sellaista katsomusta, minkä Runeberg runossaan "Bönen" antaa Lutherin lausua: "Ty en bön, min vän, är flit och arbet". Krohnin runoudessa tuntuu vakava ja vilpitön uskonnollisuus etupäässä tunnelmana, lujana vakaumuksena ja eheänä, tosikristitylle ominaisena katsomuksena. Mutta selvästi, kuten aina, hän myös uskonnollisissa runoissaan lausuu katsomuksensa ydinkohdan: Jumala on hyvä ja armollinen, ihminen heikko parhaissakin pyrkimyksissään, kaikki menestys on saavutettu vain Jumalan armosta. Paremmin kuin pitkät selitykset valaisee tätä mielensuuntaa pieni sitaatti runosta "Ijankaikkinen autuus":

Kyll' rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust' ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi —
Mut aina — voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.

Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks' lapsekses.

Krohnille vielä luonteenomaisempi on "Virsi kotimaan puolesta".
Siinäkin huomautetaan ihmisvoiman mitättömyydestä:

Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;

Mutta työtä, toimintaa, Jumalan tahdon täyttämistä on ihmisen elämä.
Siihen runoilija pyytää Jumalalta voimaa.

Krohnin uskonnollisissa runoissa esiintyvät ajatukset ja tunteet ovat vanhoja ja tunnustettuja, mutta ei voi kieltää, että Krohn on kyennyt painamaan näihin runoihinsa persoonallisuutensa leiman. Tämä koskee m.m. hänen jo v. 1861 julkaisemiaan mukailuja Taavetin psalmeista. Niihin palaamme vielä etempänä. Sen sijaan Krohnin työ virsikirjakomiteassa oli niin kahlehdittua, ett'ei sen työn tuloksien tarkastelusta saa sanottavasti valaistusta Krohnin runoilijaluonteelle.

Toinen elämänpiiri, josta Krohn oli hengittänyt sisään aatteita, tunnelmia ja kokemuksia "yhtä tiedottomasti ja tarkoituksettomasti kuin ilmasta happea", oli koti ja perhe. Kotipiirisiä aiheita käsitellessään Krohn selvimmin näyttää kykynsä ja rajoituksensa runoilijana. Toivomme voivamme osoittaa tämän ja saavamme selvän kuvan Krohnista runoilijana tarkastamalla Krohnin runoja kutakin erikseen ja vertaamalla niitä samalla eräitten muitten runoilijain tuotteisiin.

Niinkin pienissä tuotteissa kuin Krohnin pikku runot saattaa runon syntyessä esiintyvä mielikuva tahi ajatusyhtymä olla joltakin toiselta runoilijalta saatu. Tietoisena lainana semmoista ei voi pitää, mutta muistelma ennen luetusta voi esiintyä niin elävänä, että hyvällä syyllä saattaa puhua esikuvasta ja valaista runoilijan fantasiatoiminnan laatua vertaamalla hänen tuotettaan siihen vaikuttaneeseen esikuvaan. Niinpä Krohnin runo "Onneton", joka sävyltään ja sanonnaltaan on suuressa määrin kansanlaulun tapainen, tuo mieleeu myös Franzénin pikku runon "Skuggan". Yhtäläisyydet näissä kahdessa runossa ovat niin suuret, että jo niiden perusteella voi puhua suorastaan Franzénin vaikutuksesta Krohnin runouteen.[120] Toiselta puolen kylläkin runon "Onneton" viimeinen säkeistö, joka tuntuu Franzénin vaikuttamalta, on myös sangen lähellä kansanrunoutta. — Kuten etempänä saamme nähdä, ei "Onneton" ole ainoa Krohnin runo, jossa Franzénin vaikutus on havaittavissa. Tämä vaikutus onkin hyvin ymmärrettävissä. Krohn kertoo itse jo kouluaikanaan tutustuneensa Franzénin runouteen. Kummankin runoilijan luonteessa on piirteitä, jotka lähentävät heitä toisiinsa. Heillä on kummallakin valoisa, uskonnollinen katsomus, he rakastavat kumpikin kodin piiriä ja liikkuvat runoissaankin mielellään siinä. Krohnille ominainen selvyys ja Franzénin säkeitten yksinkertainen koruttomuus ovat myös merkkejä sielujen sukulaisuudesta. Sitävastoin ei Krohnissa ole Franzénin ilmeistä, joskin lievää, kallistumista valistusajan katsomukseen päin eikä hänen taipumustaan kosmopolitismiin. Isänmaallisen mielensä puolesta Krohn lähestyy toista ihailemaansa runoilijaa, jonka vaikutus hänen tuotantoonsa on ilmeinen, nimittäin Runebergia.

Runebergin runo "Hjertats morgon" on inspiroinut Krohnin sepittämään runonsa "Lemmen aamu". Tätä saattaa otaksumaan jo se, että Krohn hyvin tunsi Runebergin tuotannon, jonka vaikutus usein tuntuu Krohnin runouden yleisessä sävyssä tahi suorastaan näkyy runomitoissa ja yksityisissä piirteissä. Mainitusta Runebergin runosta "Lemmen aamu" kylläkin eroaa aiheen käsittelyssä, mutta lähtökohta on sama. Onko Krohnin runon alkuna mieleen noussut kuva vaiko ajatus, sitä on vaikea varmasti päättää. Kuvien paljous ja niiden loogillinen järjestely viittaa siihen, kuin olisi kuvia haettu valaisemaan yksinkertaista perusajatusta lemmen onnellistuttavasta vaikutuksesta. Samalla on kuvia haettaessa tapahtunut pieni kompastus: viimeinen säe "Ja nietokset mun sydämessän' suli" vaikuttaa yllättävästi ja onkin ristiriidassa runon muun sisällön kanssa, joka ei anna kuvaa talvesta nietoksineen. Tuollainen harhaanmeno osoittaa, että runoilija vielä on nuori ja aloitteleva. Itse aihe on nuorille runoilijoille läheinen ja olisi voinut tulla mieleen ilman Runeberginkin vaikutusta. Mutta Runebergin vaikutuksen tässä tapauksessa todistaa Krohnin käsikirjoitusten joukossa oleva nuoruudenaikuinen runo "Vår och vinter", joka on vielä lähempänä Runebergin runoa "Hjertats morgon" kuin "Lemmen aamu" ja jonka runomittakin muistuttaa Runebergin käyttämää.[121]

Aivan yleinen ja kansanlauluissakin paljon käytetty runollinen aihe on, että runoilija toivoo olevansa lintu, jolloin hän voisi toteuttaa hartaan toiveensa. Sellaista on Krohn käyttänyt lähtökohtana "Suvilaulussa" eikä siinä voi puhua vieraista vaikutuksista. Mutta kun hän käyttää samanlaista aihetta pari vuotta myöhemmin runossa "Varpunen", johtuu lukijan mieleen sekä Topelius että Runeberg. Runomitta on sama kuin Runebergin runossa "Till en fågel", paitsi että Krohnin kaikki säkeet ovat loppusoinnullisia. Sisällys taas liittyy läheisesti Topeliuksen runoon "En sommardag i Kangasala". Varsinkin Topeliuksen runon viides ja kuudes säkeistö ovat tässä suhteessa huomattavia. Tietysti Krohn on runossa, jossa hän lausuu käsityksensä kutsumuksestaan runoilijana, antanut sisäisintä itseään kuten hänen luonteensa vaatikin. Siinä on esitetty yksi Krohnin katsomuksen ja runouden ydinajatuksia, joka myöhemmin tulee eri vivahduksin ja yhä voimakkaammin esille Krohnin tuotannossa: työtä isänmaan hyväksi on tehtävä, vaikka ei olisi saanutkaan suuria lahjoja eikä voisi kohota huomattavaan asemaan. Jo nuorena näkyy Krohn kiintyneen tähän ajatukseen. Niinpä hän käänsi saksasta runon, jossa sama käsitys lausutaan;[122] sen loppusäkeet kuuluvat:

Göm det ljus ej, som du fått,
Gud det dig att lysa gifvit,
Om det också ej din lott
Att som sol få stråla blifvit.

Krohnin "Varpusessa" ei näy mitään vaikutusta Poppiuksen samannimisestä runosta. Poppiuksen aikanaan huomattava tuotanto ei ole jättänyt jälkiä Krohnin runouteen.

Tarkastaessamme Krohnin fantasiatoiminnan laatua on edullista noudattaa runojen kronoloogista järjestystä. Hänen ensimäisessä suomenkielisten runojen sikermässään, vuonna 1860 kirjoitettujen joukossa, ansaitsee huomiota runo "Lumisateella". Tietääksemme ei kukaan ole asettanut tätä runoa Topeliuksen samana vuonna julkaiseman runon "Snöflingorna" yhteyteen. Ensi silmäyksellä nämä kaksi runoa näyttävätkin aivan erilaisilta. Mutta ken ottaa syventyäkseen Krohnin ajatus- ja tunnetapaan, löytää juuri siitä todistuksen, että mainitut runot kuuluvat yhteen. Lisätodistuksia saa itse runojen rakenteesta. Ajatus, että ihmisen elämä on kuin lumihiutaleen leijailu ilmassa, nousee sopivan mielialan vallitessa helposti runoilijan mieleen ilman ulkoapäin tullutta vaikutustakin. Mutta Krohn on saanut ilmeisesti alkusysäyksen Topeliuksen runosta, olipa esikuva sitten selvänä mielessä tahi jo himmentyneenä muistelmana. Sen todistaa se, että runoilija nimenomaan painostaa ihmiselämän hetkellisyyden ohella myös sen jatkumista toisessa olomuodossa. Niin pitkälle ei nuori runoniekka jaksa antaa fantasiansa lentää kuin Topelius runossaan, mutta hän pyöristää siitä, mitä vertaus semmoisenaan jo tarjoaa, eheän ja tunnelmallisen pikku runon, esteettisesti tehoavan kaikkina aikoina. Runon lyhyet säkeet ovat Topeliuksen antaman esikuvan aiheuttamia. Tuskinpa nuori aloittelija ilman tätä esikuvaa olisi myöskään ymmärtänyt käyttää hyväkseen sitä etua, minkä voi saavuttaa sopivalla typograafisella asulla, nimittäin järjestämällä säkeet niin, että silmäkin auttaa ottamaan tarpeeksi huomioon pysähdyskohdat.

Mutta ei Topelius yksin ole ollut myötävaikuttamassa runon "Lumisateella" syntyyn. Myös Franzénilla näkyy siinä olevan osuutta. Hänen runonsa "Hymn till jorden" ja Krohnin runo ovat muutamissa yksityiskohdissa niin lähellä toisiaan, että Krohnilla ilmeisesti on ollut Franzénin runo hyvästi muistissa ja siitä saatu vaikutelma kauan mielessä, kenties juuri alku-ituna siihen, mikä Topeliuksen vaikutuksesta sai lopullisen muotonsa. Franzénin runossa on säkeet:

Sist när tröttnade ben nedsänkt våra hvitnade hufvu'n,
Rymme oss jemte hvarann till ro i ditt heliga sköte.
Vakne ånyo, vi tacke dig än, då vi sväfve ifrån dig!

Krohnilla on:

Vaan väsyneinä
Horjuvat hautaan,
Töistähän, teistään
Lepäjämään.
Kerran kun kutsuvi
Jumalan ääni,
Henkinä nousevat
Taivahasen.

Edellisessä säkeistössä puhutaan maan povesta. Tämä ei ole ainoa tapaus, vaan yksi monista, jolloin Krohn runoillessaan saa lähtökohdan jostakin kirjallisesta esikuvasta, mahdollisesti jostakin sen yksityiskohdasta, ja lähtee tältä pohjalta aivan itsenäisesti käsittelemään aihetta. Tämän tietäen ja runoilijan aloittelijaksi muistaen olisimme taipuvaiset otaksumaan, että myös runon "Sydämelle" lähtökohtana on jokin kirjallinen esikuva. Emme voi kuitenkaan varmasti viitata mihinkään määrättyyn tuotteeseen.

Sen sijaan runo "Italian herääminen" antaa aihetta viitata C.W. Böttigerin runoon "Italia". Vielä paljon kauempana kuin runo "Lumisateella" on Topeliuksen runosta, näyttää "Italian herääminen" olevan Böttigerin runosta. Jos Böttigerin ja Krohnin yleensä voikin jollakin tavoin rinnastaa heidän koko toimintaansa ajatellen, niin ei ainakaan vielä vuonna 1860 sitä voi tehdä. Italian kohtalo taas oli mainittuna vuonna ja sen edellisenä yleensä koko sivistyneen, maailman huomion esineenä ja nuorison sympatiat Italiaa kohtaan meillä voimakkaat.[123] Näin ollen Krohnilla kyllä oli itsellään herkässä mielessään edellytykset intomielisen runonsa synnylle. Mutta hän näyttää sittenkin tarvinneen lähtökohtaa runolleen ulkoa päin. Böttigerin pitkässä runossa on m.m. seuraavat säkeet:

Stå upp, Italia — —
Ditt ok från sköna skuldran hvälf!
Stå upp på nytt och — lef!

Då rör sig ock Vesuv,
Det sprutar eld den långa natt,
Och slungar sten mot fega män:
Det är en vink, ett tecken, att
Italia lefver än.
Hon lefver. — Snart den dag skall gry,
Då ej hon är trälinna mer.

Krohnin kuvaus tulivuoren purkautumisesta ja kehoitus italialaisille sen tavoin heräämään ja survaisemaan ikeet päältään liittyy liian läheisesti Böttigerin runoon ollakseen vain sattuma. Ottaen huomioon sen seikan, että Krohn tunsi melkeinpä kaiken runotuotannon, mikä yleensä hänen aikanaan maamme sivistyneistön keskuudessa oli tunnettua, ja että hän oli herkkä vastaanottamaan vaikutelmia, olisimme tässä taipuvaiset näkemään Böttigerin vaikutusta. Kuitenkin muistamme samalla, että kaksi henkisesti toisilleen sukua olevaa runoilijaa saattaa hyvinkin samoilla tavoin tuoda ilmi tunteensa tietämättä silti luomisen hetkellä toisistaan mitään.

Krohnin virkeä kirjallinen harrastus ja olojemme pienuus oikeuttavat pitämään selvänä, että Krohn sepittäessään "Italian heräämisen" tunsi Wecksellin runon "Italienaren", joka julkaistiin keväällä 1859 "Papperslyktan" lehdessä. Mikä Krohnin ja Wecksellin runoissa on yhtäläistä, se palautuu Böttigeriin. Wecksellin vaikutusta ei ole havaittavissa, jollei mahdollisesti Krohnin runon eloisa alkukuvaus saa syntymästään kiittää Wecksellin runon aivan päinvastaista kuvaavia alkusäkeitä.

Samalla runomitalla kuin "Italian herääminen" on kirjoitettu "Suksimiesten laulu". Molemmat runot julkaistiin, kuten aikaisemmin olemme nähneet, jokseenkin samoihin aikoihin ja ovat ilmeisesti samaan aikaan sepitetytkin. "Keväisillä hiihtoretkillä syntyneeksi" ilmoittaa Krohn "Suksimiesten laulun". Kaivopuiston tienoilla hiihdellessään, nuoruuden virkeyden ruumiissaan tuntiessaan, hän on tuntenut halua purkaa urheilu-innostuksensa sanoiksi, säejaksoiksi. Jos sopiva runomuotokin, kuten näyttää, oli jo keksitty "Italian heräämistä" sepitettäessä, niin sitä helpommin aihe pääsi muodostumaan. Reipas alku:

Ylös Suomen poijat nuoret,
Ulos sukset siepaiskaa!

saattaa kylläkin olla peräisin, kuten O.A. Kallio arvelee, Schillerin runosta "Reiterlied":

Wohl auf, Kameraden, aufs Pferd, aufs Pferd!
Ins Feld, in die Freiheit gezogen!

"Suksimiesten laulu" on runona sangen näppärä ja onnistunut. Eheä tunnelma yhdistää kokonaisuudeksi sen kolme eri osaa: hiihtoa kuvailevan alun, karhun kaadantaa esittävän keskiosan ja isänmaallista paatosta henkivän lopun. Runossa on vauhtia ja sen säkeet kulkevat kevyesti ja sujuvasti kuin tottuneen hiihtäjän sukset.

Mutta tämä laulu on myös mielenkiintoinen Krohnin fantasiatoimintaa valaisevana todistuskappaleena. Olemme jo edellä huomauttaneet ja saamme myöhemmin tilaisuuden vielä uudelleen viitata siihen, että Krohn säilytti kauan aiheita mielessään. Saattoi kulua monta vuotta, ennenkuin hänen mieleensä noussut aihe tuli runossa käytetyksi tahi lopulliseen muotoonsa muovailluksi. Tämmöinen osoittaa havainnollista mielikuvitusta. "Suksimiesten laulu" osoittaa samaa, sillä se esittää sangen havainnollisesti kuvasarjansa. Mutta sen sisällöstä oli melkoinen osa ollut Krohnilla mielessä jo kahdeksan vuotta. Koulupoikana Krohn kirjoitti runon "Nordbons sång", josta tässä yhteydessä seuraavat säkeistöt ansaitsevat huomiota:[124]

Vi strida mot naturen,
Ty den är ej vår vän.
Vi slåss mot vilda djuren
Och emot fienden.
Hvad skönare på jorden
Finns än vår ädla jagt,
När kulna höga norden
Klädt sig i vinterns prakt.

Vår ädla jagt den gäller
Ej skogens rädda djur.
Nej, nordbon trygg sig ställer
Mot fienden på lur.
Och mot dess bröst han vänder
Sin trogna bössas rör;
Han tunga ledet vänder,
Som döden med sig för.

När dagen då förliden
Och solen ren gått ner,
Då vunnen är ock striden,
Och fiender ej mer
I vilda skaror ströfva
Kring nordens sköna fält,
Ej mer de kunna röfva,
Ty nordbon har dem fällt.

Glad jag nu återvänder
Hem till min fosterbygd,
Till dessa helga stränder,
Der frihet bor och dygd,
Der modet ej försvunnit
Än utur mannens barm
Och yppighet ej hunnit
Försvaga än dess arm.

Siinähän ovatkin jo kaikki ainekset "Suksimiesten laulun" loppuosaan ja myös viittaus sen keskiosaan, taisteluun petoeläimen kanssa. On hyvin luonnollista, että se peto, jota suomalainen suksimies rohkeasti ahdistaa, on nimenomaan karhu. Koko karhukuvaus on voinut sitäkin helpommin nousta mieleen, kun runossa "Nordbons sång" myös esiintyy sana karhu juuri siteerattujen säkeistöjen edellä, vaikkakin toisessa yhteydessä:

Visst kallar man oss björnar,
Fritt vore det vårt namn.
Det ord oss ej förtörnar,
Det heder är, ej skam.
Vi slå med björnens styrka.
— — — — —

Aivan erikoislaatuinen runo Krohnin ensimäisten runojen joukossa ja koko hänen tuotannossaan on "Juomalaulu". Runon koko laatu on sellainen, että pakostakin tulee etsineeksi sille esikuvaa. Se seikka, että siinä juodaan kolme maljaa, on aivan yleislaatuinen piirre. Ajateltakoon vain esim. sentapaisia yleisesti laulettuja juomalauluja kuin "Hvem egnar jag mitt första glas i godt kalas?" Mutta eräät yksityiskohdat viittaavat Körnerin runoon "Trinklied". Eräs nuori tutkija, J.M. Töllikkö,[124] on viitannut seuraaviin yhtäläisyyksiin näissä runoissa:

Krohn:

Nuoruus se punastuttavi posket.

Körner:

die Wange glüht.

Krohn:

Autuus taivahass' lempi on sula vaan.

Körner:

Das höchste Glück für Menschenbrust
Das ist der Liebe Götterlust.

Krohn:

Kannun pohja jo pilkoittaa.
Viimeisen kerran täytän mä maljain.
Tehkää se myös!

Körner:

Jetzt sind die Gläser alle leer.
Füllt sie noch einmal wieder!

Lisääkin yhtäläisyyksiä voisi löytää. — Krohn on kirjoittanut runonsa tunnetun ylioppilaslaulun "Sjung om studentens lyckliga dag" säveleeseen ja saanut siitä valmiina muodon ja rytmin runolleen. Ajatuksia ja käänteitä on saatu Körneriltä. Sopiva tunnelma, joka on johdattanut runon sepittämiseen, on tietysti vallinnut tekijän mieltä. Mitä on tullut tulokseksi? Verrattain laimea ja väritön aateruno, joka ei kykene esille saamaan eikä toisiin tartuttamaan tekijän tarkoittamaa nuorekasta elämänhurmiota.

Krohnin "Juomalaulua" on verrattu Ahlqvistin runoon "Kerran viinikellarissa". Vertailu on sikäli epäoikeutettu, että Ahlqvist kirjoitti mainitun runonsa kypsyneenä miehenä, Krohn juomalaulunsa aloittelevana nuorukaisena. Ahlqvistin runo on mestariteos, hänen parhaita saavutuksiaan, Krohnin runo heikko harjoitelma, jolla on vähäpätöinen sija hänen tuotannossaan. Näitten kahden runoilijan arvioinnille taiteilijoina ei siis kyseessä olevien runojen vertailu anna pohjaa. Mutta tekijäinsä erilaista luonteenlaatua kuvaavina tuotteina ne sopivat kyllä rinnakkain asetettaviksi. Krohnin koko laaja tuotanto osoittaa, että hänen luonteelleen oli vierasta sellainen dityrambinen riemuunriehahdus, jossa pohjasäveleenä sentään soi synkkä tietoisuus elämän katoavaisuudesta ja turhuudesta, sellainen epätoivoinen kuolemantanssi, jommoisen ilmaisuna Ahlqvistin runo on. Krohnin tunne-elämä ei ole niin korkealle ja eri puolille läikähtelevää kuin Ahlqvistin, hänen luonteensa ei ole niin kulmikas ja jyrkkäpiirteinen kuin vanhemman runoilijaveikon. Hillitty, harmooninen, hienotunteinen Krohn on juuri sen takia, että hän joutui Ahlqvistin rinnalle, saanut osakseen sen ansaitsemattoman mainesanan, että hän on mieto ja epämiehekäs.

Voimme tässä vielä hiukan jatkaa Krohnin ja Ahlqvistin luonteitten vertailua. Käsiteltävänämme olevaan aikakauteen Krohnin kirjallisessa toiminnassa, vuoteen 1860, kuuluvat myös useimmat "Kuun tarinat". Ahlqvist arvosteli sangen suopeasti Krohnin ensi esiintymistä ja varsinkin "Kuun tarinoita".[125] Hän kehui "Kuun tarinain" kieltä ja tyyliä ja lisäsi: "Vaikea on sanoa, mikä näistä tarinoista on kauniin; sillä kauneutta on niissä kaikissa." Tämän tunnustuksen "Kuun tarinat" kyllä ansaitsivatkin. Tosin myöhemmän ajan arvostelijat, jotka ovat nähneet suomenkielen nopean kehityksen kirjakielenä, eivät voi myöntää, että suomalaista proosatyyliä varsinaisessa taiteellisessa merkityksessä olisi ollut jo 1860-luvulla.[126] "Kuun tarinainkin" tyylissä he kaipaavat alkuperäisyyttä ja mehua. Mutta "Kuun tarinat" ovat kuitenkin joka tapauksessa säilyttäneet taiteellisen tehonsa, ja uusimmatkin arvostelijat myöntävät niiden taiteellisen arvon.[127] Niiden harras, isänmaallinen mieliala saa vielä nykyisinkin vastakaikua.

Voimakas isänmaanrakkaus, kuten voimakas tunne yleensäkin, antaa runoilijan sanoille pontta ja tulta, mutta se saattaa myös helposti puhjeta ilmaisuun, joka ei ole taiteellinen. Tämän vaaran on Krohn välttänyt "Kuun tarinoissa". Hän sijoittaa kuvattavansa kauas kotimaan rajojen ulkopuolelle tahi jo menneeseen aikaan ja antaa suomalaisen isänmaanrakkauden ilmetä valtavana koti-ikävänä tahi uhrautuvana työnä Suomen hyväksi. Tilannekuva puhuu itse puolestaan kaipaamatta kaunopuheisia selityksiä. Samaa keinoa käyttää Krohn osoittaakseen veljesriidan turmiollisuutta. Ottamalla tarinansa aiheen muinaisuudesta hän voi suhtautua aiheeseensa täysin esteettisesti. Silloinkin kuu hän tulee lähelle nykyaikaa ja kuvaus liikkuu kotimaassa, kuten esimerkiksi näyttäessään meille Siikajoen taistelutantereen tahi osoittaessaan mielenjaloutta mahtuvan matalankin katon alle, hän välttää hyvällä aistilla kaiken turhan retoorisuuden ja suuret eleet. Tätä taiteellisuutta "Kuun tarinoissa" tietysti Ahlqvistkin tarkoittaa sanoessaan kaikissa niissä olevan kauneutta. Että tuo taiteellinen saavutus oli sangen kunnioitettava isänmaallisen mielialan täyttämässä teoksessa aikana, jolloin voimistuva kansallistunto helposti saattoi työntää syrjään taiteelliset näkökohdat, sen osoitti Ahlqvist selvästi siten, että vimmastui kuun pakinasta seitsemäntenä iltana. Tämä tarina loukkasi hänen kansallista tuntoaan. Annamme Ahlqvistin itsensä puhua: "Siinä kerrotaan, kuinka ennen muinoin, vanhan Permian aikaan, 'Norjalainen' ('Turjalainen' eli 'Ruijalainen' olisi sopinut tässä paremmin) tuli laivoinensa Vienajoelle, kävi eräsnä yönä kauppamatkoilta palaavan permialaisen (suomalaisen) laivan päälle, jonka hän onneksensa ryösti, lyötyään laivuen kuolijaksi. Tätä meidän onnettomuuden ja kurjuuden virttä on veisattu kaikilla nuottiloilla niin paljon, että minä osaltani joudun vimmaan, milloin aina kohtaan uuden virren samaa laatua. Iloisempata sitä vastaan olisi ollut, jos Suonio olisi antanut Norjalaisen hiipiä makaavien suomalaisten yö-sialle, antanut näiden herätä ajoissa ja sitten hakata Norjalaisen väkeä, niin ett'ei yhtään kynttä olisi päässyt pois. Tapahtui semmoisiakin varmaan sangen usein."

Tuommoinen ei todellakaan olisi johtunut Krohnin mieleen, ei silloin eikä vanhempana. Ahlqvistin ja Krohnin runoilijaluonteitten erilaisuus esiintyy alusta alkaen. Yhteiseen päämäärään pyrkien he täydentävät toisiaan, eduksi alkavalle taiderunoudellemme.

"Kuun tarinoista" kirjallisena tuotteena on jo sivumennen ollut puhetta. Ne ihastuttivat ensi kertaa ilmestyessään kirjallisuutta seuraavaa yleisöämme aiheittensa uutuudella ja taiteellisuudellaan. Vuosikymmenet ovat nyttemmin vähentäneet niiden viehätysvoimaa, mutta eivät sitä hävittäneet. Tässä tarinasikermässä esitetään sarja kuvia, jotka ovat runoilijan silmin nähtyjä ja taitavasti piirrettyjä. Joskaan tyyli ei nykyaikaista lukijaa aina täysin tyydytä ja tekijän käsitystapa paikoitellen tuntuu nuorekkaan naivilta, niin toiselta puolen runoilijan vilkas mielikuvitus ja kevyesti pakinoitseva esitystapa kuitenkin synnyttävät tarkoitetun runollisen tunnelman. Tuskinpa missään Krohnin tuotteissa on taiteellinen tunne-ilmaus niin hyvin onnistunut kuin näissä hänen esikoistekeleissään. B.F. Godenhjelm on huomauttanut, että näissä kuvauksissa tuntuu Suomen kansan sydämen sykintä ja että tekijän löytämistä aiheista jotkut ovat aivan uusia, maailmankirjallisuudessa käyttämättömiä.[128] Vanhojenkin aiheitten käsittely on omintakeista. Tuopihan tarinain neljäs ilta helposti mieleen "Saarijärven Paavon" ja kolmannentoista illan tunnelma on samanlainen kuin runon "Kuoleva soturi", mutta mistään Runebergin jäljittelystä näissä ei voi olla puhettakaan. Ansiokkaimmat luonnonkuvaukset koko Krohnin tuotannossa ovat löydettävissä "Kuun tarinoista" (esim. 3., 4., 9., 10. ilta). Ensimäisen ja ainoan kerran Krohnin mielikuvitus "Kuun tarinoissa" liitelee vapaasti maapallon joka puolelle ja läpi koko ihmiskunnan historian. Kaikki muu Krohnin tuotanto kohdistuu verrattain ahtaalle alalle.

"Kuun tarinain" esikuvaksi ilmoittaa Krohn itse H.C. Andersenin v. 1839 ilmestyneen "Billedbog uden Billeder". Suomenkielisen teoksen vertailu tähän "esikuvaan" on omiaan selvittämään Krohnin runoilun laatua. Yhtäläistä molemmissa teoksissa ja Andersenilta Krohnille siirtynyttä on sanonnan yleinen sävy, lyhyet lauseet, ympäristön ja tilanteen kuvaaminen muutamalla vedolla. Kuvausten havainnollisuus ja tunnelmallisuus on "Kuun tarinain" vahvin puoli. Siinäkin on otettu oppia Andersenilta. Andersenin kuvat ovat kuitenkin värikkäämpiä, asettelu rohkeampaa, tunneasteikko laajempi. Niissä ilmenee satujen kertojan rikas mielikuvitus, kuvauksia lasten maailmasta on useita ja huumorilla on niissä melkoisen suuri sija. Krohn ei maalaa sellaisia rohkeita yhdistelmiä kuin esim. Andersenin kuva leivosesta vanhan neidon ruumisarkulla (10. ilta), ei kerro sellaisia tärisyttäviä esimerkkejä jokapäiväisen elämän tragediasta kuin Andersen (esim. 3. ja 16. ilta) eikä kykene vielä katsomaan asioita humoristin kaikkea ymmärtävin silmin, vaan hakee mielellään aiheita historiasta ja antaa esitykselleen isänmaallisen paatoksen. Andersen on mestari, Krohn on oppilas, mutta tässä ei oppilas toista opettajan lausumaa, vaan omaksuu siitä sen, mikä on hänen oman luonteensa mukaista, ja luo teoksensa itsenäisesti. Tulos tällöin lähentelee usein opettajan parhaita saavutuksia. Yhtä vaikuttavalla, vaikka aivan toisenlaisella kuvalla kuin Andersen, valaisee Krohn "Kuun tarinain" hallayö-kuvauksessa (4. ilta) arkielämän murhenäytelmiä, mutta tuo siihen samalla, luonteensa mukaisesti, puhtaasti suomalaisen tunnelman ja antaa ihmisen mielen jalouden esiintyä koko suurenmoisuudessaan. — Yhtäläisyys Andersenin ja Krohnin välillä supistuu pikku piirteisiin, sivuseikkoihin, samalla kuin niissäkin on myös kummallekin ominaista erilaisuutta. Niinpä esimerkiksi Krohn samaan tapaan kuin Andersen käyttää huudahduslauseita: "Oi autuas elämä, autuas kuolo!" — "Voi lapsen tyytyväistä ja turmeltumatonta mieltä!" — "Kah, se oli kallehin kaste kaunehimmassa ruusussa." Mutta "Kuun tarinain" luonteen mukainen ei olisi semmoinen huudahdus kuin Andersenin: "Qvindelighet, kys Du Digterens Harpe, naar han synger om Livets Mysterier!" — Andersen nähtävästi teki syvän vaikutuksen Krohnin mieleen. Kun Krohn kymmenkunta vuotta "Kuun tarinain" ilmestymisen jälkeen kirjoittaa Slöörille olevansa oikeastaan luotu maalariksi, niin se on kuin kaikua Andersenin sanoista: olen maalari (Billedbog uden Billeder). Samoihin aikoihin Krohn puhuessaan suunnitelmastaan virolaisromaanista vertaa itseään Anderseniin.

Kiitosta ansaitsee "Kuun tarinoissa" aiheitten valinta. Kuten jo on mainittu, on aiheitten joukossa aivan uusiakin. Mutta semmoisia ei nuori runoilija ole voinut löytää monta. Jos koetamme seurata Krohnin fantasiatoiminnan kulkua hänen valitessaan aiheita "Kuun tarinoihin", niin ajatus suuntautuu, paitsi Anderseniin, harrastuksiltaan, luonteeltaan ja temperamentiltaan Krohnin kaltaiseen runoilijaan, Topeliukseen. Juuri siihen aikaan, kun Krohn sepitti tarinoitaan, oli Topelius julkaissut "Silverpenningens berättelser". Tämä tarinasikermä on voinut kylläkin antaa intoa Krohnille, m.m. ohjaamalla hänen huomionsa kotimaan- ja maailmanhistorian tarjoamiin aiheisiin. Topeliuksen "Sylvias hälsning från Sicilien" on ilmeisesti jättänyt Krohnin mieleen vaikutuksia, jotka tuntuvat "Kuun tarinain" kymmenennen illan kuvauksessa. Näyttää myös siltä kuin Topeliuksen runolla "Farkosten på vägen" olisi ollut jotakin vaikutusta myrskyn kuvaukseen "Kuun tarinain" yhdeksännessä illassa. — Yhtäläisyyksistä Andersenin ja Krohnin tarinoissa ja kuvauksissa ansaitsee huomauttamista, että myös Andersen kuvaa ihmisiä, jotka menevät Amerikkaan onnea etsimään, mutta kuolema on se onni, minkä he saavuttavat (Andersen 15. ilta, Krohn 1. ilta). Andersenin kuvaus grönlantilaisten leikeistä ja kuolevasta eskimosta (9. ilta) on saattanut ohjata Krohnin ajatuksen Pohjan perille ja synnyttää kuvan Castrénista Siperiassa (2. ilta). Lapsen onnea ja tyytyväisyyttä kuvaa Andersen (m.m. 17. ja 33. ilta), samoin Krohn (11. ilta). Krohnin kahdestoista ilta kuvaa onnetonta ihmiskohtaloa, kuten Andersenkin tarinoissaan tekee. Andersenin kuvaus nuoresta neidosta vanhalla sankarihaudalla (7. ilta) ehkä ei ole rinnastettavissa Krohnin kuvaukseen Siikajoen taistelutantereesta (13. ilta), mutta sittenkin on kummankin tarinan hengessä siirtymismahdollisuuksia fantasialle toisesta toiseen. "Kuun tarinain" 14. ilta on Andersenin inspiroima (8. ilta), vaikka itsenäisesti kehitetty. — Kaikista vieraista vaikutuksista huolimatta jää kuitenkin Krohnin "Kuun tarinoille" ansioksi itsenäisyys aiheitten valinnassa ja käsittelyssä. Kun laskemme yhteen kaikki "Kuun tarinain" ansiot, niin emme voi olla pitämättä tätä teosta Krohnin runoilun taiteellisesti huomattavimpana saavutuksena.

Vuonna 1860 kirjoitetut, "Mansikkain ja Mustikkain" II osassa julkaistut runot tuottivat Krohnille tunnustusta ja hyvän runoilijamaineen. Todistusvoimainen on aikaisemmin mainitsemamme Ahlqvistin arvostelu, josta siteeraamme vielä seuraavan kohdan: "Lauluissansa ja kuun tarinoissa osoittaa Suonio itsellänsä olevan melkoisen runolahjan, joka hyvin hallittuna ja huolella hoidettuna voipi antaa Suomen kielelle kalliita hedelmiä. Hän ja Santala ovat niitä harvoja laulunseppiä kielellämme, joiden teoksia voimme lukea niin ett'ei kielitunnettamme raasta joka rivillä. Suonion laulun luonne on yleisesti se vieno suru-tuntoisuus, joka on niin tavallinen ja niin kaunis pilautumattomassa nuorukaisen mielessä, joka ei vielä ole 'maailman rantaa' koetellut. Tämän tunteen tuottamista on minusta 'Onneton' kauniin. Mutta on Suonion lauluissa varsin hilpeitäkin ja elähdyttäviä kappaleita 'Suksimiesten laulu' ja 'Italian herääminen' ovat täynnänsä elävätä ja ylevätä runollisuutta ja niiden vertaa vilppaudessa tuskin lienee koko kirjallisuudessamme. 'Kuun tarinat' tekevät omituisen lajin runoutta, jolle kaunotieteen harjoittajat saavat löytää nimen. Minä kutsuisin niitä suorasanaisiksi runoelmiksi, sillä vaikka kieli muotoansa on suorasanaista, kulkee se aina ylempänä tätä suora-sanaisuutta."

Vielä on muistettava, että Krohn alusta pitäen verrattain ahkerasti harjoitti runojen suomentamista. "Sukeltaja" ei jäänyt ainoaksi laatuaan. Krohn on itse myöhemmin eräässä kirjeessä vanhemmilleen[129] huomauttanut, että semmoinen työ vaikuttaa kannustavasti runoilijan omaan tuotantoon. Runeberg oli se runoilija, jota hän nyt käsittelemällämme ajanjaksolla enimmän suomenteli.[130] Semmoinen esikuva on varmaankin jättänyt paljon jälkiä suomentajaansa, onneksi Krohnin koko kehitykselle. Uupumatta hän jatkoi "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamista, vaikka Ahlqvist heti alussa kiivaasti kysyi "Mansikkain ja Mustikkain" toimittajilta, mitä tekemistä heidän kalenterissaan oli Runeberg-suomennoksilla.[131]

Krohnin seuraava esiintyminen runoilijana, "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa vuonna 1861, ei suinkaan vähentänyt hänen runoilijamainettaan. Tosin Yrjö Koskisen arvostelu koko kalenterista on jotakuinkin ankara. Hänen mielestään teos selvästi osoittaa, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua":. Muoto antaa runoilijalle niin paljon tekemistä, että hän ei jaksa vapaasti kohottaa kuvituksensa lennättimiä. Tästä seuraa, että suomennokset, joissa runollinen sisällys on ollut valmiina, ovat parhaiten onnistuneita, kuten Suonion "Laulu auringolle". Epäröiden Koskinen asettaa jotkut Suonion runot yläpuolelle muiden, vaan lisää samassa: "Mutta jos emme tahdokkaan niiltä kieltää runollista arvoa, täytyy kuitenkin sanoa, että niiden aine vielä liikkuu jotenkin ahtaassa piirissä".[132] Sen sijaan Snellman oli suopeampi. Hän sanoo Suonion runoista, että ne sisällyksen puolesta tavallisesti ovat hyvin ajateltuja ja niissä vallitseva puhdas, lämmin henki vaikuttaa lukijaan.[133] Jonkun muistutuksen runoja vastaan Snellman myös esittää.

Nimenomaan on huomattava, että Snellman pitää epärunollisena runoa "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Voimme kernaasti myöntää, että runo on heikko. Kenties itse aihe oli epäkiitollinen Krohnin runoilijaluonteelle, niin lähellä hänen sydäntään kuin runossa käsitelty asia olikin. Mutta Snellman lausuessaan arvostelunsa puhui oikeastaan omassa asiassaan. Krohnin runo on jälkikaikua siitä polemiikista, joka vuonna 1860 oli virinnyt Snellmanin ja Aug. Schaumanin välillä ruotsinkielen tulevaisuudesta Suomessa. Schauman on muistelmissaan selostanut kiistan kulkua[134] ja myöhemminkin on tätä aikoinaan suurta huomiota herättänyttä väittelyä käsitelty.[135] Snellmanin jyrkkä kanta ja taistelutapa ei tyydyttänyt kaikkia fennomaanejakaan, vaan jotkut heistäkin asettuivat kannattamaan yliopiston rehtorin Arppen ja Schaumanin ajatustapaa, että ruotsinkielellä oli vielä tehtävää ja tulevaisuutta Suomen kulttuurielämässä. Johdumme tässä taas koskettelemaan Krohnin kantaa kielikysymyksessä. Puhuessamme Krohnin isänmaallisuudesta lausuimme, että Krohn luonteensa mukaisesti ei suomalaisuuden asiassa tahtonut tyytyä mihinkään puolinaisuuteen, vaan oli sangen radikaali. Hän omaksui täydelleen Snellmanin kannan, että sivistyneistön velvollisuus oli suomalaistua kieleltään ja mieleltään. Kansalliseen tulevaisuuteen nähden oli Krohnin kanta sama kuin Yrjö Koskisen. Siinä suhteessa oli Krohn jyrkemmällä kannalla kuin itse Snellman, että hän ei kannattanut kaksikielistä ylimenoaikaa kouluissa ja kodeissa. Aug. Schaumanin ja Snellmanin välisessä väittelyssä Krohn oli täydellisesti Snellmanin puolella. Tämä ei estänyt häntä suomasta maan ruotsalaiselle väestölle sen oikeuksia. Sivistyneen säädyn kielimuutoksen Krohn toivoi tapahtuvan sovinnossa. Kaikki riita oli hänestä vastenmielistä. Snellmanin ja Schaumanin välinen polemiikki piti kauan mieliä kiihdyksissä. Ruotsinkielisten piirissä tietysti Schauman sai paljon ymmärtämystä ja kannatusta. Yksi ilmaus siitä on Wecksellin runo "Svenskan och Finskan", joka painettiin Schaumanin lehteen "Papperslyktan" 1860. Tästä runosta on Krohn ilmeisesti saanut lähtökohdan omalle runolleen "Suomalainen maamme ruotsalaiselle". Itse perusajatus, sovinnollisuus maamme kahden eri kieliaineksen kesken, on hänellä ollut mielessä Snellmanin ja Schaumanin polemiikin synnyttämänä, tarve sanoa sanansa runon muodossa niinikään, mutta hän tarvitsi sopivan lähtökohdan ja etsi sitä ulkoa päin. Saatuaan semmoisen hän muovaili kyllä aiheen aivan itsenäisesti lopulliseen muotoon. Wecksellin jäljittelemisestä ei Krohnia voi syyttää, vaikka runot itse asian laadun vuoksi ovat suuressa määrin samankaltaisia. Taiteellisesti on Wecksellin runo arvokkaampi. Itse asettelu, suomenkieli ja ruotsinkieli vastakkain, on tehoavampi kuin Krohnin yksipuolinen sovinnollinen puhe suomalaisen suulla. Wecksellin runo käsittelee aihetta syvemmin ja perusteellisemmin kuin Krohnin, joka on kuin lyhyt yhteenveto keskustelun tuloksista. Muodollisestikin on Wecksellin runo vaikuttavampi. Sen pitkät säkeet antavat esitykselle vakavuutta, kun taas Krohnin kevyesti luistavat säkeet tuovat sanontaan liian nopean tempon. Vielä on Wecksellillä sekin etu puolellaan, että hänen välineenään on hiottu, vanha sivistyskieli, kun taas Krohnin säkeet kovin selvästi osoittavat, että "uudenmoinen runotaito Suomen kielessä vielä käypi koulua". Näistä eduistaan huolimatta Wecksellinkin runo sai Snellmanilta hylkäystuomion ja ansaitsikin sen, sillä kieltämättä sekin on pääasiassa epärunollinen. Onhan m.m. Wecksellin kauniisti muovailtu loppusäkeistö runollisesti jokseenkin vähän vaikuttava:

Svenskan.

Icke mer vi bryte lansar, ingen seger så blir spord;
Offrande åt ljuset stride vi för samma dyra jord.
Af din framtid vill jag lära, af min forntid du igen —
Och så evig striden varar, lika ädel vare den.

("Papperslyktan").

Samaa voi sanoa Krohnin loppusäkeistöstä:

Siis veljeni, heitä jo pois viha, vaino!
Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo.
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä
Ken Suomea parhaiten rakastanee.

("Mans. ja Must." III).

Näitten säkeistöjen vertailu osoittaa, että Wecksellin runon vaikutus Krohniin on melkoinen, kenties suurempi kuin vieras vaikutus missään muussa Krohnin runossa, mutta Krohn ei kuitenkaan jäljittele eikä mukaile Weckselliä, vaan tuo esille, vaikkakaan ei varsin onnistuneesti, oman paatoksensa ja katsomuksensa.

Runollisempi kuin "Suomalainen maamme ruotsalaiselle" on Porthan-juhlassa 1861 laulettu "Pohjolan valkeneminen". Siinä on taas Krohnilla muoto ollut valmiina, runo kun on kirjoitettu tutulla säveleellä laulettavaksi. Ajatussisällys on siitä piiristä, joka tähän aikaan pääasiallisesti askarrutti Krohnia. Hänen runoilunsa vahvat puolet pääsevät tässä oikeuksiinsa: kyky lausua sanottavansa kauniisti ja sujuvasti, hyvä maku, kuvarikkaus. Olematta mikään erikoisesti vaikuttava tahi huomattava luoma oli "Pohjolan valkeneminen" kuitenkin varteenotettava lisä silloiseen suomenkieliseen runouteen.

Muodon hallitseminen ja aiheen läheisyys runoilijan sydämelle ei suinkaan vielä riitä synnyttämään kunnollista runoa. Krohniinkin nähden pitää toisinaan paikkansa lause: "facit indignatio versus". Mutta ne Krohnin runot, joihin tuo lause soveltuu, eivät ole hänen parhaitaan. Yksi esimerkki semmoisista on vuoden 1861 tuotannossa, nimittäin "Suurelle herralle". Vihaa ja halveksumista ei Krohn saa vaikuttavasti esille. Hän on sovun, ystävyyden ja rakkauden runoilija.

Niinpä on "Yhteen kasvaneet koivut" kaunis ja runollinen.. Epävarmuutta kielen käytössä osoittaa säepari:

Oi kumppalini kulta,
Kuin tiesit tänne tulta,

jotka onkin myöhemmin korjattu. Ajanhengelle kuvaavaa on, että tässäkin runossa tahdottiin nähdä jotakin valtiollista sisältöä. Runoilijalta odotettiin enemmän aatteellisuutta kuin persoonallisten elämysten ja tunteitten esittämistä. Sen voi ottaa huomioon lieventävänä asianhaarana, kun tarkastellessaan Krohnin runoutta havaitsee sen kovin suurelta osalta liian vähän persoonalliseksi.

Useimmissa vuoden 1861 runoissa on sisällyksenä rakkaus. Ehein ja tunnelmallisin niistä on ehkä "Kultaa odottaessa". Se on noita Krohnin pikku runoja, joissa koko kuva nähtävästi on valmiina noussut tunnelman pohjalta eikä muodonkaan haku ole tuottanut vaikeutta, sillä kansanlaulun henki ja sävel on ollut lähellä apuaan tarjoamassa. Kansanrunoudesta on muotopuoleen nähden saanut tukea myös näppärä ja kuvista rikas "Neuvo", jonka Snellman lainasi "Litteraturbladet" lehteensä (1861, N:o 12) näytteenä Krohnin suuresta taidosta runoniekkana. "Kova rangaistus" ja "Neidon rukous" taas ovat syntyneet Runebergin merkeissä. Lainasta ei tässä voi olla puhettakaan, mutta kyllä Runebergin vaikutuksesta. Yleensä on Krohnin suhde Runebergiin se, että hän ilmeisesti pitää Runebergia oppimestarinaan ja on tämän vaikutuksen alainen, mutta verrattain harvoin hän ottaa nimenomaan jonkin määrätyn runon esikuvakseen taikka edes käyttää yksityiskohtia suorastaan mallinaan. Katsomus ja henki ovat Krohnilla ja Runebergilla samat, mutta ilmaisukeinoihin ja taiteelliseen muovailuun nähden jäävät niin Krohn kuin Ahlqvistkin pieniksi Runebergin rinnalle. He ovat todellakin vain "kaikenlaisia laulajia ja kanteloisen kantajia". — "Kova rangaistus", jossa itse ajatus Snellmanin mielestä tuntui hieman pakoitetulta, tuo mieleen Runebergin "Hämnden" ja myös runon "Fågeln" ("Öppet är min flickas fönster"). "Kova rangaistus" tekee sen vaikutuksen, kuin se olisi ajattelemalla tehty, jonkunmoista älyn leikkiä, mutta se ei ole vailla runollisuutta. Kelpaahan, kuten Theodor M. Meyer osoittaa,[136] elävä ajatuskin runon lähtökohdaksi ja kannattajaksi. Runo "Neidon rukous" on myös yleissävyltään runebergilainen ja tarjoaa vertauskohtia "Tili Frigga" runon alkusäkeisiin tahi serbialaisen kansanlaulun "Önskningarna" loppuosaan. "Varotus tytöille" puhuu leikillisesti poikien uskottomuudesta, kuten Runebergkin toisinaan tekee (esim. "Vill du byta öde?"). Pikku runo "Varotus" taasen on kenties jonkunmoista jälkikaikua Franzénin runosta "Den sena våren", vaikka ajatus näissä kahdessa runossa onkin aivan erilainen. Kenties Krohnin mielessä kuitenkin ovat jossakin määrin soineet Franzénin säkeet:

Stackars fjäril! som i dagen
Kom att bli af kölden slagen.
Nu der flyger fram en an'n —
Ser du barn, så grann, så grann!
Akta, då med utsträckt finger
Du att honom fånga springer.
Han på nässlan sätter sig.
Akta barn! hon bränner dig.

Vuoden 1861 rakkausrunoissa soinnahtaa Krohnilla myös sävel Topeliuksesta. Runomitan yhtäläisyys ja laulavaisuus pakoittaa nimittäin asettamaan yhteen runon "Nuoruuttaan surija" ja Topeliuksen kirjoittaman ja säveltämän "Hvem är du, fria och klara ton". Topeliuksen ja Krohnin keskinäistä suhdetta joudumme vielä koskettelemaan etempänä. Runoa "Nuoruuttaan surija" piti Krohn itse nähtävästi heikkona, koska hän ei ottanut sitä runokokoelmiinsa.

Myös Körner ja Schiller vaikuttavat edelleen Krohnin runoiluun. Edellinen olikin Krohnin mielirunoilija nuorena. Hänen vaikuttamakseen täytyy selittää Krohnin tuotannossa oudonlaatuinen, mutta reipas ja luistava "Sotamiesten laulu", vaikkakaan ei voi osoittaa esikuvaksi mitään määrättyä runoa. Myöskin Petöfin vaikutus on tässä ajateltavissa. Mutta runon alkujuuret löydetään jo nuoruusvuosilta. Koulupoikana Krohn ruotsinsi saksasta sotamieslaulun ("Soldatvisa"), jossa on hiukan vertauskohtia "Sotamiesten lauluun". — Myöhemmin Körner väistyy Krohnin fantasiaelämässä yhä enemmän taka-alalle ja sen sijaan saa Schiller enemmän vaikutusvaltaa. Luonteitten yhtäläisyys veti mietelmiin ja idealismiin taipuvaa Krohnia lähelle Schilleriä. Vuoden 1861 tuotteista on "Runoniekan sydän" suuressa määrin Schillerin arvoitusten kaltainen. "Elämän menot":

Nuoruus nopsakenkä tepastellen
Elon tanssiin rientävi;
Vanhuus sauva käessä hoiperrellen
Ringist' eri pyrkivi

lausuu toisenlaisin kuvin saman ajatuksen kuin Schillerin "Erwartung und Erfüllung":

In den Ocean schifft mit tausend Masten der Jüngling;
Still, auf gerettetem Boot, treibt in den Hafen der Greis.

Vertailu on valaiseva. Krohn otti herkästi vastaan vaikutuksia eri tahoilta, mutta sulatti ne omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja toi ne semmoisena ilmi. Tätä on jo tähänastinen esityksemme valaissut ja lisää valaisevia tapauksia tulemme vielä koskettelemaan.

Edellä mainittujen pienten mieterunojen joukkoon kuuluu myös "Kaste ja kyynel". Ajatus ja vertaus ei siinä ole uusi, mutta tämmöisetkin pikku murut rikastuttivat ja hienostuttivat vielä epävarmoin askelin kulkevaa taidelyriikkaamme.

Omintakeisia olivat ja tunnustusta osakseen saivat Krohnin kuusi muodostelmaa Taavetin psalmeista. Ankara Yrjö Koskinenkin oli tyytyväinen näihin mukaelmiin, johdonmukaisesti kylläkin, sillä tässähän taas runoilijalla oli sisällys valmiina ja hän saattoi suunnata koko voimansa muotoon. Oivallisiksi lisiksi suomalaiseen virsikirjaan sanoo niitä myös Snellman. Kumpikin arvostelija kiinnittää huomiota länsisuomalaisen korvalle outoihin muotoihin sekä sanain lyhennyksiin, mutta pitää niitä sopivina tässä yhteydessä. — Kiitosta nämä runot ehdottomasti ansaitsevatkin. Paria epärunollista käännettä lukuun ottamatta ("Kun sanoasi solkkivi näin vihollisten vaino", Ps. 12; "Sill' uhkaellen häristä tai mua lyöden väristä", Ps. 23) on niiden sanonta kaunista ja tunnelmallista. Mutta pääasia on, että niissä vallitsee oikea psalmihenki, jommoisen vain todella uskonnollinen runoilija saa esille. Miten paljon onkaan hengellistä runoutta, joka on muodoltaan siloiteltua, mutta hengetöntä! Krohnin muodostelmien omintakeisuus käy myös selville, kun vertaa niitä muihin samanlaatuisiin tuotteisiin. Valaiskoon tätä yhtenä esimerkkinä Ps. 19. Runomitta siinä on tuttujen esikuvien mukainen. Olihan Cajanuksen virsi:

Etkös ole Ihmisparca
Aivan arca
Coscas itket ylen öitä
Coscas suret suuttumata
Puuttumata
Coucon mustan Murha-töitä

saanut vanhassa virsikirjassamme (N:o 278) muodon:

Etkös ole ihmisparka!
Aivan arka,
Ettäs itket, yli öit',
Ettäs suret suuttumata
Puuttumata
Koukon mustan murhatöit!

joka on juuri Krohnin käyttämä runomitta. Valmistumaisillaan olevassa väitöskirjassaan[137] Krohn oletti Cajanuksen malliksi muodollisesti Lucidorin hautausvirren "Usle menske barn betrakta, Märk och akta — —", jonka runomitta on sama kuin Krohnin käyttämä. Aivan samaa runomittaa käyttäen oli myös Runeberg virsikirjaehdotukseensa mukaillut nyt kysymyksessä olevan psalmin 19 ("Himlars rymd sin Konung ärar"). Mutta sisällyksellisesti ovat Runebergin ja Krohnin samasta alkuteoksesta tehdyt mukaelmat niin erilaisia, että täytyy empimättä todeta Krohnin menetelleen täysin itsenäisesti.

Kun lukee näitä Krohnin nuoruudessaan sepittämiä hengellisiä runoja ja sitten johdattaa mieleensä esimerkiksi nykyisen virsikirjamme virren N:o 284 ("Mun silmän', käten' nostan"), jossa värähtelee syvä ja harras tunne ja jolle omituiset sanamuodot ja käänteet antavat arkaistisen sävyn kohottaen yhä virren runollista tehoa, niin alkaa selvitä, miten äärettömän suuret ovat olleet Krohnin ansiot virsikirjamme aikaansaamisessa. Tutkimus tuskin enää voinee täysin selvittää niitä jälkiä, joita hänen hyvä muotoaistinsa ja esteettisesti kouliintunut fantasiatoimintansa on virsikirjaan jättänyt.[138]

Vuonna 1861 Krohn ryhtyi myös suomentamaan Petöfiä. Tähän aikaan näkyy mielenkiinto Petöfiä kohtaan meillä olleen melkoisen suuri. Aikakautisissa julkaisuissa oli seikkaperäisiä esityksiä Petöfistä,[139] hänestä pidettiin esitelmiä.[140] hänen tuotteitaan käännettiin ruotsiksi. Tuntien Krohnin innostuvaisuuden ja perusteellisuuden uskallamme otaksua, että hän luki Petöfin teosten saksannoksia. Niitä oli juuri näihin aikoihin saatavissa. Vuonna 1858 oli ilmestynyt Karl Maria Kertbenyn käännös.[141] Vähän myöhemmin, jolloin Krohn edelleen suomensi Petöfiä, tuli julkisuuteen Theodor Opitzin saksannos (1864) ja jonkun vuoden kuluttua (1867) toinen, helppohintainen painos siitä.[142] Petöfin runouden viehätysvoima on niin suuri, että hyvin voimme ymmärtää Krohnin viehättymisen siihen. Krohnin ja Petöfin runoudessa on kyllä myöhemmin jonkun verran vertauskohtiakin. Nyt alussa näkyy erityisesti Petöfin isänmaallinen paatos innostuttaneen Krohnia. "Mansikkain ja Mustikkain" III osassa julkaistu suomennos "Kultain ja miekkain" jo viittaa siihen. Se seikka, että Petöfin lukuisat juomalaulut eivät ole millään tavoin vaikuttaneet Krohnin "Juomalauluun", osoittaa Krohnin vasta vuonna 1861 ryhtyneen Petöfiä opiskelemaan. Suomentaessaan Petöfin runoja ei Krohn vielä kylliksi osannut unkarinkieltä, mutta suomennokset ovat kuitenkin alkuteosten mukaisia, sillä, kuten Krohn itse ilmoittaa, O. Blomstedt suomensi hänelle runot suorasanaisesti.

Vuodelta 1861 on myös Krohnin tunnetuin runosuomennos "Lorelei". Heineä ei tietysti kukaan nuori saksalaisen kirjallisuuden harrastaja voi kylmänä sivuuttaa. Tiedetäänhän m.m. Ahlqvistin lukeneen ihastellen Heineä. Krohnin koko temperamentille oli vierasta Heinen iva ja pessimismi, mutta hieman jälkiä on Heine kuitenkin jättänyt Krohnin runouteen. Ja onhan Heinellä semmoisiakin runoja, joissa nuo Krohnille vähemmän mieluisat ominaisuudet eivät esiinny, jotapaitsi Heinen sanonnan yksinkertaisuus ja runollisuus on omiansa ihastuttamaan ketä tahansa. Voi siis hyvin ymmärtää, että juuri "Lorelei" sai Krohnin suomentajakseen. Krohnin kyky saada runon muoto sujuvaksi, miltei laulavaksi, esiintyy taas tässäkin suomennoksessa. Godenhjelm huomautti jo arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa[143] ja myöhemmin vielä uudelleen, että "suomennoksenkin sointuisissa värsyissä ikäänkuin kuvauu tuo aaltojen lainehtiminen, jota kuuntelija luulee huomaavansa alkuperäisessä runossa". Suomennoksessa sen tekevät suureksi osaksi taitavasti käytetyt l-äänteet ja huoliteltu rytmi. Myöhemmin varovaisesti tehdyt korjaukset ovat vielä nimenomaan rytmipuolta parantaneet. Verrattakoon esimerkiksi näitä säkeistöjä:

V. 1861:

Net sukien kummanlaisen
Hän laulun lauleli;
Se laulu lumoavainen
Sydämet vietteli.

Myöhemmin:

Ja laulua kummallaista
Hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä ken lumoavaista
Kuul' laulua kerrankaan!

Pitkien tavujen asettaminen toisen ja neljännen säkeen loppuun kohottaa melkoisesti runon vaikutusta ja lähentää sitä myös alkuteokseen. — Eräs alkuperäisen runon koristeellinen kohta on tässä yhteydessä saatu suomennoksessa vain heikosti esille, vaikka semmoinen koristeellisuus oli Krohnin tyylin luonteen mukaista, nimittäin säkeet:

Ihr goldnes Geschmeide blitzet,
Sie kämmt ihr goldenes Haar.

Sie kämmt es mit goldenem Kamme.

Suomennoksen kokonaisvaikutus on kuitenkin varsin hyvä.. — Valter Juva on voinut suomentaessaan "Lorelein" uudelleen käyttää hyväkseen kielemme nykyistä kehitysastetta, ja runotekniikan saavutuksia, mutta suomennoksella on ansionsa uuden käännöksen rinnalla.[144]

Ennenkuin siirrymme seuraaviin vuosiin, mainittakoon tässä vielä täydellisyyden vuoksi, että Krohn julkaisi vuonna 1861 lehdessä "Från nära och fjerran" pienen, topeliusmaisen suorasanaisen kappaleen "Det var ju bara en fantast" (N:o 10) ja runon "Memnonsbilden" (N:o 12). Kerrottuaan runossaan Memnonin patsaasta Krohn lopettaa:

Så i menskohjärtat gömd,
Knappast anad, knappast drömd, —
Slumrar mången ljuflig sång,
Tills utur den kalla barm
Kärlekslågan ljus och varm
Väcker den till lif engång.

Sitaatti olkoon tässä sallittu tyypillisenä, luonteenomaisena näytteenä. — Samassa lehdessä on vielä (N:o 6) P. Mansikan "Oravan valitus" ja O. Lyytisen "En laulamasta lakkaa" suomeksi, vieressä ruotsinkielinen runomittainen käännös. Sekin on Krohnin työtä. Jo edellistä lehden vuosikertaa oli Krohn avustanut painattamalla siihen suomeksi runonsa "Iltaselle" ja "Neidon lohdutus" (1860, N:o 5) sekä ruotsiksi kuvauksen Helgolandista. Vielä aikaisemmin oli samassa lehdessä ollut pieni palanen Krohnin "Angelica"-suomennosta. Runot "Provessori Lönnrotille" (1862) ja "Taideniekkaseuran vuosijuhlassa" (1865) ovat tilapäisiä tuotteita, mutta hyvin suoritettuja. Viimeksi mainittu ansaitsee huomiota onnistuneena kokeena jäljitellä sapholaista runomittaa. Suomenkielinen juhlarunous oli nyt saanut edustajan, joka yli parin vuosikymmenen aikana ahkerasti ja hyvällä menestyksellä edusti tätä runouden lajia.

Vuoden 1865 tuotteita on myös runo "Suomalaisille". Sen synnystä on jo aikaisemmin (s. 49) kerrottu. Siinä on taas paheksumisen tunne synnyttänyt runon, tällä kertaa verrattain onnistuneen ja omintakeisen. Voimakas siveellinen suuttumus on runon kannattavana voimana ja samalla on myös selvästi esitetty positiivinenkin toimintaohje. Ytimekkäät säkeet:

Kumpi suurna, kumpi piennä,
Olkoon lasten riitana;
Kyynärähän tok' ei liene
Miehen kunnon mittana!
Ylempänä, alempana,
Mitä siitä huoltakaan,
Kun vaan kukin portahana
Onpi Suomen kunniaan!

sisältävät ajatuksen, katsomuksen, joka kulkee punaisena lankana läpi koko Krohnin runouden jo kouluajoilta ("Uppmuntran") aina viimeiseen tuotteeseen asti. Yksilön ja hänen onnensa vähäpätöisyydestä suuren asian rinnalla oli Topeliuskin laulanut. Krohn lausuu saman asian kuitenkin aivan omalla tavallaan, kun sen sijaan Paavo Cajander melkein sanasta sanaan toistaa Topeliuksen runon "Ynglingens drömmar" lopun.

Ennenkuin siirrymme Krohnin runoilun toiseen nousukauteen, on vielä mainittava muutama Petöfi-suomennos, kansanlaulun pohjalta nousseet kauniit ja tunnelmalliset "Rauta" ja "Turvaton" sekä ennen kaikkea pienokaisen kuoleman johdosta kirjoitettu "Pikku Julius vainaa":

Mamman Luli pikkarainen
Ivaksi maailma-matkalleen,
Mut' jo pian lapsukainen
Väsyi pienin jalkoineen.

"Syliin, syliin!" itki
"Enemp' astua en voi!"
Kohta enkeli jo tuli,
Lepoon Lulin päästä soi.

Kieltämättä tämä pieni runo on kaikkein kauneimpia Krohnin kirjoittamista. L-äänteet antavat sanonnalle pehmeän, lapsellisesti lepertelevän sävyn, mutta runo ei ole liian lapsellinen, vaan siinä vallitsee vakava, eheä tunnelma. Sangen itsenäistäkin on tässä hyvin tavallisen aiheen käsittely. Sovinnaisempi on esimerkiksi Ahlqvistin "Pikku Annan kuoltua", jossa lapsen esittäminen maan päälle vierailemaan saapuneena enkelinä on, kuten on huomautettu,[145] runouden yleistavaraa. Choraeuksen runosta "Vid lilla Ludvigs graf" ei Krohnin runo myöskään ole riippuvainen. Yhtäläistä kummassakin tosin aluksi oli se, että kumpikin antaa kuolleen lapsen puhua äidilleen. Krohnin runon päällekirjoituksena oli alkujaan "Pikku Julius äitillensä" ja siinä oli kolmas säkeistö, joka tekee tuon päällekirjoituksen ymmärrettäväksi. Tämä muodostelma ei kuitenkaan tyydyttänyt Krohnia, vaan hän poisti kolmannen säkeistön, jolloin runon nimikin oli muutettava. Vaikeata on mennä väittämään, että Krohnin runo ensimäisessäkään muodossaan on missään tekemisissä Choraeuksen runon kanssa, siinä määrin erilaisia ovat nuo kaksi runoa. — Tämä runon vertaaminen Topeliuksen ihanaan "En liten pilt" osoittaa myös Krohnin itsenäisyyttä ja samalla hänen arvostelukykyään, joka varjeli yrittämästäkin tässä Topeliuksen jäljittelemistä. Tunteen aitoutta, todistaa se, että aihe ei ole johtanut Krohnia esittämään sellaisia mietelmiä kuin Runeberg runossaan "På ett barns graf". Krohnin runoilun ensimäisen ja toisen nousukauden yhdistää toisiinsa kolme runoa, jotka tavallaan kuuluvat kumpaankin. Ne ovat: "Tottelemattomat jäsenet", aloitettu vuonna 1860, valmistettu Wiesbadenissa marraskuun 3 p. 1868, "Armahalleni", kirjoitettu ruotsiksi vuonna 1861, ja "Lempeni ja viisas ystäväni", josta on olemassa ruotsinkielinen, nähtävästi aikaisempi laitos nimellä "Fantasi".

"Tottelemattomat jäsenet" muistuttaa sekä runomittansa puolesta että yleiseltä sävyltään Runebergin leikillisiä lemmenlauluja. Tuollainen aihe ja käsittelytapa oli kyllä Krohninkin luonteen mukainen, mutta Runebergiltä hän on epäilemättä oppinut lisää näppäryyttä ja täsmällisyyttä. Runo semmoisenaan ei kuitenkaan ole erikoisen vaikuttava eikä huomattava. Syy siihen on tietenkin konseptiossa. On lähdetty ajatuksesta, leikillisestä käänteestä ja hakemalla haettu sille muoto. Useimmiten on tällöin tulos heikko.

Mielenkiintoisempi runo on "Armahalleni". Sen ruotsinkielistä alkuteosta emme tunne. Suomenkieliseen runoon on olemassa konseptiluonnos, jota on korjailtu aivan pitkin matkaa, mikä ei ole tavallista Krohnilla. Runotar lienee ollut sitä kirjoitettaessa vastahakoinen. Melkeinpä ainoa paikka, joka on ilman korjauksia, on säepari:

Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa.

Siinä on runon ydin ja lähtökohta. Runon pääsisältö voi olla muistelma ennen luetusta. Franzénin runojen joukossa on "Varning", jossa puhutaan rakkauden tulosta ja jonka toinen säkeistö kuuluu:

Med bäfvan möt den gudamagt, som stiger
In i sitt tempel, till hans tjenst beredt,
Och i den hemlighet, han än förtiger,
Träng ej att forska med förtidigt vett.
Njut tyst den eld från himlen, som inviger
Ditt rena hjerta, ack! så oförsedt.
Men vårda den, att den ej lös må rasa.
Ack! lifvets glädje blir så lätt dess fasa.

Ensi kertaa on Krohn tässä koettanut käyttää eleegistä runomittaa omassa runossaan. Hän ei enää polje korkoa, kuten hän oli tehnyt suomentaessaan Malmströmin "Angelicaa", mutta hän ei pane kylliksi huomiota laajuuteen. Sen vuoksi on rytmi huonoa, useat säkeet epäonnistuneita. Epäonnistuneisuutta vielä lisää loppusointujen käyttäminen, joilla runoilija kai on koettanut pelastaa asiansa, mutta jotka ovat aivan sopimattomat eleegiseen runomittaan.[146] — Yksi pikkuinen yritys käyttää eleegistä runomittaa on kylläkin vielä aikaisempi, mutta runo on niin lyhyt katkelma, ett'ei sitä juuri voi ottaa lukuun. Sen nimi on "Nuorukais- ja miesijän vaiheella" ja se kuuluu:

Oi uni sä suloinen, sano miksi jo luotani lensit,
Miks mua hyljäten haihduit, miksikä pois pakenet.
Tähti sa rakkauden, joka taivahallani tuikit,
Miks tules sammunut on, vaalennut valos on.
Suljettu paratiisini on, sen enkeli seisoo
Portilla tulinen kalpa — — — kädessään.

Näkyy, miten vaikeata Krohnin alussa oli käyttää heksametria ja pentametria, joita hän myöhemmin juhlarunoissaan suosii ja myös hyvin hallitsee. Voisi ajatella, että tämä katkelma, jonka sävyssä on jotakin Ahlqvistin tapaista, on jollakin tavoin vaikuttanut runon "Armahalleni" syntyyn, niin erilainen kuin runojen sisällys onkin. Eiväthän nämä runot syntymäaikaan nähden ole aivan kaukana toisistaan. Jos tällä yhteen asettamisella on oikeutusta, niin se osoittaa, miten pitkän tien runoilijan fantasiatoiminta on kulkenut, ennenkuin runo "Armahalleni" on saanut lopullisen muotonsa. Vuosien kuluessa saavutettu kypsyys on alkuperäisestä subjektiivisesta minä-runosta tehnyt ulkokohtaisemman.

"Lempeni ja viisas ystäväni" muistuttaa yleissävyltään hiukan Topeliuksen runoutta. Topeliukselta saatu, kenties tajuton laina, on viisaan ystävän mainitseminen. Alkujaan, runon ruotsinkielisessä laitoksessa, ei esiinny tämä sanamuoto vaan "de vises skara". Muuten ruotsinkielinen ja suomenkielinen runo ovat hyvin lähellä toisiaan. Voisipa melkein puhua suorastaan käännöksestä.[147]

Kaunis runo "Rantakalliolla keväällä" on myös niitä Krohnin tuotteita, joitten aihe nousi runoilijan mieleen kotimaassa, mutta itse runon sepittäminen on suoritettu ulkomailla ollessa. Sekin on Krohnin fantasiatoimintaa hyvin kuvaava. Runon ajatussisällys on peräisin kaikesta siitä, mitä runoilija ajatteli ja tunsi nälkätalven aikana, mutta aihe tiivistyi kiinteäksi, ääriviivoiltaan selväksi kokonaisuudeksi, kun runoilija keväällä katsellessaan Tähtitornin mäeltä vielä jäässä olevalle merelle näki taivaanrannalla sinisen vesiviirun ja samalla hänen mieleensä nousivat sanat, jotka ovat erään Topeliuksen runon päällekirjoituksena: "Den blå randen på hafvet". Siitä sai Krohnin runo lähtökohdan:

Sä siintävä sininen reuna,
Tuoll' takana talvisen jään!

Se on ainoa kosketuskohta Krohnin ja Topeliuksen runon välillä. Niinkuin lentokone tarvitsee hiukan alkuvauhtia kohotakseen ilmaan, samoin tavallisesti Krohnin runo saatuaan pienen alkusysäyksen ulkoa päin irtautuu maakamarasta ja lähtee lentoon, ei tosin huimaaviin korkeuksiin eikä erikoisen pitkille matkoille, mutta suorittaen vakavasti kauniita lentoja niin korkealle, että avautuu uusia näköaloja ja kauniita, valoisina kajastavia kokonaiskuvia. "Rantakalliolla keväällä" on eheä, kaunis ja tekijänsä luonnetta hyvin kuvaava runo.

Samantapainen on "Myrskyn ajalla Genève-järven rannalla." Siinäkin on lähtökohtana näkökuva, luonnon ilmiö, mutta värit ja valaistus ovat aivan toiset kuin edellisessä tapauksessa. Luonnonkuvaus tässäkin supistuu vähiin. Runo on aateruno. Molemmille runoille on yhteistä optimismi, luja luottamus siihen, että Jumala pitää huolen ihmisestä eikä ole häntä unhoittanut silloinkaan, kun asema näyttää synkältä. Mutta runossa "Järven rannalla" tekijä esittää tuon huolenpidon nimenomaisena ehtona sen, että ihminen jättää "uhkaylpeyden", luottamuksen omiin voimiinsa, nöyrtyy, tyyntyy ja tyytyy Jumalan tahtoon, joka aina on armollinen ja hyvä. Sisäisten taistelujen kautta saavutettu vakaumus puhuu tässä voimakkaasti ja vakuuttavasti. Voi panna kysymyksen alaiseksi, onko tässä runossa aiheen käsittely onnistunut, runo esteettisesti tehoava. Paljon riippuu lukijasta tässä suhteessa. Huomautettakoon, että esitys runossa on melkoisen havainnollista, kuvat esiintyvät selvinä ja mielikuvituksen havainnollisuus näkyy kielenkäytössäkin. Yksinpä outo sanamuodostelma "ihmissiip'" on tässä yhteydessä paikallaan. Siihen muuten sisältyy kuva, jota on verrattain paljon käytetty runoudessa ja joka sen vuoksi on helposti ymmärrettävä.[148]

Näkökuva ja siitä johtuneet mietelmät ovat pikku runojen "Clarensin hautausmaalla" ja "L'Isle de la paix" synnyttäjiä. Runot ovat vähäpätöisiä. Sen sijaan on samalla tavoin konsipioitu "Koivu Etelässä" soma ja runollinen, sillä tekijän koti-ikävän tunne ja kiintymys kotimaahan on päässyt esille tässä runossa. Muoto on niin yksinkertainen ja tottuneelle runoilijalle helposti tarjoutuva, että on turhaa hakea sille esikuvia. Krohnin mieltymys jambisiin sakeisiin, vaikka ne ovat suomenkielellä vaikeita rakentaa, ansaitsee hänen temperamenttiaan kuvaavana huomiota.

Vuoden 1868 runoista herätti "Karkuri" enimmän huomiota. Se onkin Krohnin parhaita saavutuksia ja kykenee yhä edelleen löytämään ihailijoita. Runon syntymähistoriaa on jo edellä (s. 55) esitetty. Sanomalehtien kertomukset rikollisista, jotka koti-ikävä pakoittaa pyrkimään läpi tuhansien vaarojen Siperiasta takaisin lapsuuden leikkipaikoille, ovat liikuttaneet runoilijaa ja jääneet hänelle mieleen. Ulkomailla, itse kotimaahan ikävöidessään, runoilija tuntee noitten muistelojen tiivistyvän runon aiheeksi, ja eräänä kauniina päivänä vuoristossa liikuskellessaan hän sepittää runon "Karkuri", kuvauksen Korven Kustasta, joka synkkänä, myrskyisenä syysyönä saa rauhaa ja sopusointua mieleensä katsellessaan kotitalonsa väen rauhallista nukkumista. Kamppailtuaan sitten vielä jonkun aikaa muodon kanssa runoilija saa syntymään taiteellisesti eheän ja vaikuttavan runon, jossa romanttiset ja realistiset ainekset on sulatettu yhteen. Aleksis Kiven vaikutusta ei ole huomattavissa tässä runossa eikä koko Krohnin tuotannossa. Kivi oli itsenäinen runoili ja nero, joka loittoni niin kauas suomalaisten runoilijatoveriensa runebergilaisista ihanteista, ett'ei Krohnin kaltainen runoilija voinut häneltä saada mitään vaikutuksia tuotantoonsa. Hyvä sekin, että Krohn edes ymmärsi, joskaan ei aina täydellisesti, Aleksis Kiveä eikä Ahlqvistin tavoin käynyt hänen kimppuunsa. Jos Kiven "Karkurit" on jättänyt joitakin muistelmia Krohnin mieleen, niin ei näillä kuitenkaan ole mitään oleellista merkitystä runon "Karkuri" syntyyn nähden. — Runebergin vaikutusta sen sijaan näkee "Karkurin" tyylissä. Runomittakin on sama kuin "Matkamiehen näyn", johon runoon on vertauskohtia.

Minkätähden "Karkuri" tekee voimakkaan vaikutuksen lukijaan, synnyttää esteettisen nautinnon? Sentähden, että runoilija on siihen vuodattanut omaa itseään: ikäväänsä, rakkauttaan kotiin ja kotimaahan, myötätuntoaan onnettomia ja hairahtuneita ihmisveljiä kohtaan. Kun runoilija saa tämmöisen persoonallisen aineksen runoaan kannattamaan, syntyy hyvä runo; milloin hän ei onnistu sitä kyllin voimakkaasti saamaan esille, tulee runosta huono, olkoonpa aihe miten mielenkiintoinen tahansa ja runon muotokin moitteeton taikkapa taiturimainenkin. Tämän valaisemiseksi johdatettakoon mieleen Krohnin runo "Vakoja", joka on kirjoitettu vain neljä päivää sen jälkeen kuin "Karkuri" sepitettiin. Aihe on saatu samalla tavoin kuin "Karkurinkin": runoilija on lukenut kuvauksen elämästä, sodan tapahtumista, ja tuo kuvaus on häntä syvästi liikuttanut. Kuvattu tositapaus on inhimillisesti mielenkiintoinen ja sopiva aihe taiteellisesti käsiteltäväksi: viaton, rakkauden työtä harjoittanut henkilö saa palkakseen hyvyydestään rääkkäystä ja häpeällisen kuoleman, sentähden että sota sokaisee ja raaistaa ihmiset. Tästä aiheesta ei Krohn saanut syntymään kelvollista runoa. Hän vain esittää tapauksen osaamatta tuoda näkyviin omaa persoonallista suhtautumistaan siihen. Tämä oman persoonallisen suhteen esittäminen, oman sydämen sykinnän kuuluviin saattaminen on juuri sitä salaperäistä luomistyötä, jota ei voi toiselle opettaa ja jota ei tutkimus voi täysin selvittää, vaan ainoastaan todeta sen onnistumisen. Ylimalkaisella pateettisella huudahduksella se ei ole suoritettu. Runoilija voi kyllä olla vilpitön ja tarkoittaa aivan täyttä totta, mutta hänen huudahduksestaan puuttuu tuo salaperäinen "jokin", joka tempaa lukijan mukaansa. Niin on "Vakojan" viimeisen säkeistön laita:

Oi ihmiskunta, ken voi lukeakaan vammas,
Joit' yhä repii viha, käärme myrkkyhammas,
Mi huokuin epäluulon sumut sakeat.
Mustaapi syylliseksi myös viattomat!

Muotokin on epätyydyttävä. Sekin on seurausta todellisen inspiration puutteesta. Muodon voisi siloittelemalia saada paremmaksikin, mutta runo ei silti muuttuisi hyväksi. Joko on Krohn ollut "Vakojaa" kirjoittaessaan liian järkytetty "Gartenlaubessa" olleesta kuvauksesta voidakseen suhtautua siihen esteettisesti tahi oli hänen runoilunsa senlaatuista, että vasta kauan mielessä olleet aiheet piilotajunnan jatkuvan työn kautta voivat hänessä kiteytyä taiteelliseen muotoon. Itsekin Krohn ymmärsi "Vakojan" heikkouden eikä ottanut sitä "Valittujen runoelmiensa" kokoelmaan. Työnsä tuloksia Krohn yleensä arvosteli tyynesti ja oikein.

Vuonna 1869 kirjoitettujen runojen joukossa on muutamia Krohnin huomattavimpia. Tunnetuin niistä on "Virsi, kotimaan puolesta". Sekin on todistus entisten lisäksi siitä, että ulkomailla ollessaan Krohn koko sydämensä lämmöllä oli kiintynyt köyhään kotimaahansa ja muisteli sitä. Onnistuneeksi tekee tämän runon se, että siinä yhtyy sopusointuisesti kaksi Krohnin runouden huomattavinta tekijää: uskonnollisuus ja isänmaallisuus. Näin ollen se on tekijälleen sangen luonteenomainen. Myöskin fantasiatoiminnan laatu on samantapainen kuin Krohnilla yleensä. Muistelmat ennen luetusta runoudesta tuntuvat selvästi. Muoto on saatu Runebergiltä runosta "Fosterlandet". Paitsi runomittaa on molemmille näille runoille yhteistä myös koruton, täsmällinen sanonta. Osittain liittyy "Virsi kotimaan puolesta" sisällyksellisestikin Runebergiin, mutta vielä paljon suuremmassa määrin Topeliukseen. Nöyryys, oman pienuuden tunto ja siihen tyytyminen, mutta samalla varma vakaumus, että Herra on heikoissa väkevä ja voi käyttää pieniäkin suuriin töihin — kaikki tuo on Krohnin omaa katsomusta, mutta myös Topelius laulaa samaan henkeen:

O arma land, o rika land, du sköna, offerkrönta strand, som polens isar gärdat, till hvilka värf har Herrans röst dig korat ut i tidens höst, när så vid nödens modersbröst han tusen år dig härdat?

Böjdig i stoftet för hans bud, och sen stå upp, var stark i Gud att all din nöd betvinga! Och. lef, när dagens suck förgår, odödligt än i tusen år, att vittna hvad Guds makt förmår, Guds makt uti de ringa.

(Septembernatten).

Topeliuksen runo "Septembernatten" on kirjoitettu vuonna 1867, joten sen jättämä vaikutus on Krohnin mielessä vielä hyvin tuntunut, kun Krohn sepitti virtensä. Topeliuksen luja vakaumus, että Suomen kansa on Jumalan valittu kansa, suuriin tehtäviin aiottu, ei ole ollut aivan ilman vaikutusta Krohnin runoon. Mutta itsenäinen on Krohn esikuvistaan huolimatta tässäkin runossaan. Sangen luonteenomainen Krohnille on loppusäkeistö:

Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa.

Muistuu mieleen, mitä Krohn kerran kirjoitti vanhemmilleen toisten, valistamisesta. Sana valo alkaa tästä lähin yhä enemmän esiintyä Krohnin runoissa, mutta sen rinnalla myös sana lämpö.

Toinen huomattava runo vuodelta 1869 on "Vieras lippu". Jo muodollisestikin on se uusi voitto suomenkieliselle runoudelle, siinä kun ensi kerran ottave rime soi suomenkielellä kauniina ja täyteläisenä. Aatesisällys on siinä ilmaistu kauniisti ja vaikuttavasti. Runossa esitetyillä ajatuksillahan onkin keskeinen asema Krohnin koko henkisessä elämässä. Itse runon perus-ajatuskin, vieraan kielen vieras lippu peittää kaikki suomalaisten saavutukset ja riistää heiltä ansaitun kunnian, oli ollut kauan Krohnin mielessä. Jo väitöskirjassaan hän sen esittää Jusleniuksen lausumana. Samaan mieheen siirtyy ajatus, kun runoilija luettelee suomalaisten suurtekoja ja ansioita. Mutta nuo ansiot eivät synnytä runoilijassa tyhjää ylpeilyä. Itselleen uskollisena hän muistaa, että kaikki menestys saavutetaan vain Jumalan tahdosta ja avulla. Siinä on kosketuskohta tämän runon ja kotimaan puolesta viritetyn virren välillä:

Oi Suomen lapsi! Herra kansallemme
Matalan, halvan sijan tänne loi.

Tämä Krohnilla tavan takaa esiintyvä pienuutemme ja ulkonaisen arvottomuutemme alleviivaaminen voisi tuntua epämiellyttävältä, jos siihen ei runoilijalla aina yhtyisi innokas vakuutus, että tästäkin huolimatta suomalaisilla ja suomalaisella kulttuurilla on kehitysmahdollisuutensa ja varma tulevaisuus. Tämä puoli on Krohnille pääasia, ei vähäväkisyytemme kuvaaminen, joka vain on tausta, totuuden vuoksi ja vaarallisten kuvittelujen välttämiseksi mainittava tosiasia. — Topeliusta tulee ajatelleeksi myös runoa "Vieras lippu" tarkastellessa.

Tulevaisuutemme takia on kansan kieli kohotettava arvoonsa ja luotava suomenkielellä kansallinen sivistys, se on Krohnin kanta. Mutta suomalaisuus on niin heikko, historiallisten olojen luoma vääryys suomenkieltä kohtaan niin suuri, että tuo suuri tulevaisuuden ajatus voi jäädä toteuttamatta. Siksi Krohn omasta puolestaan uhrasi kaiken tarmonsa ja kykynsä suomalaisuuden hyväksi, edisti sitä uupumatta sanalla ja työllä. Siksi hän myös "joskus saattoi tulistua silmättömäksi" suomalaisuuden puolesta. Ei ainoastaan ihmisenä ja kansalaisena, vaan myös runoilijana. Silloin runo helposti menettää Krohnille ominaisen lempeän, harmoonisen, idealistisen luonteensa ja sen kautta myös suuren osan viehätystään, mutta osoittaa sen sijaan, että runoilijassa on tulta ja voimaa. Sanonta muuttuu tällöin kiihkeän vauhdikkaaksi, "krampaktigt forcerad" sanoo siitä Lönnbeck.[149] Esimerkkinä tästä vuodelta 1869 on runo "Tuhma, raak' on suomalainen". Jo ensimäisen säkeen akustinen vaikutus, milt'ei korvia särkevä äänneasettelu:

Tuhma, raak' on suomalainen!

antaa runolle erikoissävyn, joka on poikkeuksellinen Krohnin runoudessa. Vääryys synnyttää vihaa ja kostoa, sanoo runoilija tässä suomenkielen polkijoille. Näin kuljetaan onnettomuuteen.

Mutta vieläkin suurempi onnettomuus on seurauksena, jos kansa itse hylkää oman kielensä. Tämänkin mahdollisuuden Krohn ottaa huomioon ja varoittaa siitä pari vuotta myöhemmin kirjoittamassaan, aikoinaan hyvin populaarissa runossa "Fenialaiset".

Juuri sen vuoksi, että suomalaisuus Krohnille oli kaikki kaikessa, hän — syystä kyllä — suuresti ihaili ja ylisti keisari Aleksanteri II:ta. Sen olemme jo nähneet hänen kirjeistään vanhemmilleen. Runossaan "Huhtikuun 16 p. 1869" Krohn selvästi lausuu, että keisari on nuoren kansallisen elämämme tuki ja auttaja. Keisarin ylistelyssä hänellä oli vanhempana toverina ja alkusysäyksen antajana Topelius, joka oli laulanut keisari Nikolainkin kunniaksi. Muut runoilijamme olivat tässä suhteessa pidättyväisempiä, mutta Krohn ei välittänyt ympärillään vallitsevasta hiljaisuudesta, vaan toi muista riippumatta esille omat ajatuksensa ja tunteensa, kuten hänen tapansa oli.

Aleksanteri-runojen ja samanhenkisten juhlarunojen sarja, jonka alkuna runo "Huhtikuun 16 p. 1869" on, jatkuu vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, ja näillä komeilla juhlarunoilla päättyykin Krohnin kaunokirjallinen toiminta. Mutta siinä välillä on joukko toisenlaatuisia runoja, joiden syntymäaikana Krohnin runollinen luomisvoima on ollut suurimmillaan ja tekniikka täysin kehittyneenä. Ne eivät mene ulkopuolelle sen ahtaan piirin, jossa runoilija tavallisesti liikkuu, mutta ovat somia ja miellyttäviä.

Vuoden 1869 joukossa on muutamia, joissa entiseen tapaan rakkaus on pääsisällyksenä. Näppärä, mutta ei erikoisen runollinen, on "Ne ovat vait!". Sen sijaan "Ainoa hetki" viehättää hartaudellaan ja lyyrillisyydellään. Vertaus Runebergin runoon "Den enda stunden" tarjoutuu itsestään jo päällekirjoitusten samankaltaisuuden vuoksi ja antaa saman tuloksen kuin aikaisemmatkin vertailumme, nimittäin että muisteluilla ennen luetusta on suuri osuus Krohnin runojen syntymässä, ja Runeberg varsinkin on tässä suhteessa vaikuttanut paljon, mutta vieras vaikutus on Krohnilla sittenkin vain lähtökohtana. Itse runon muodostelu on itsenäistä. Kuitenkin on "Ainoa hetki" lähempänä esikuvaansa kuin useimmat muut Krohnin runot. Verrattakoon vain säkeitä:

Oi riemuisaa,
Oi katkeraa,
Oi hetkeä yhtä ja ainoaa

Den korta stunden
Blef hos mig evigt,
Den bittra stunden,
Den ljufva stunden.

Runo "Miks sua rakastan" ei kohoa samalle tasolle. Armaan omistamisen onnellistuttavaa tunnetta ei ole saatu esille niin voimakkaasti, että se vaikuttaisi lukijaan. Tulos johtunee siitä, että runossa on liian paljon käsitteellistä resonemangia, "tervettä järkeä" runon muodossa, lähtökohtana ajatus eikä tunteen rytmillinen liikahtelu. Jos tämmöinenkin runo, jonka ajatussisällys on kovin yksinkertainen ja helposti mieleen nouseva, on syntyäkseen vaatinut kirjallisen esikuvan, niin semmoisen kenties löytäisi Petöfin runoista.[150]

"Viinitarhan edustalla" on pieni, onnistunut lyyrillinen palanen ilman mitään häiritseviä sivuääniä. Se on niitä harvoja Krohnin runoja, joissa selvästi tuntuu vaikutusta Heinestä.

Laajempi kuvaus ja myös Krohnin parhaita runoja on "Purjehdusretki saaristossa", joka syntyi siihen aikaan, kun Krohn piti ballaadia ja suurempaa kertomarunoa oikeana alanaan. Runon syntyyn nähden selviää Krohnin lausunnoista, että hän tässäkin taas etsi taikka odotti ulkoapäin sopivaa muotoa lähtökohdakseen. Ilmeistä on, että sen antoi hänelle Schillerin "Das Lied von der Glocke". Ansioksi Krohnille on luettava, että hän tämmöinen malli silmiensä edessä on osannut hyvin hillitä taipumustaan tehdä runoistaan aatteiden tulkkeja ja pannut "Purjehdusretkessä" pääpainon luonnonkuvaukseen, johon mietelmät ja ihmiselämään viittaavat vertauskohdat liittyvät kevyesti ja luontevasti. Topeliuksen runo "Metaren" tuskin on ollut Krohnilla "Purjehdusretkeä" sepitettäessä erikoisesti mielessä, mutta kuitenkin sen vaikutus tuntuu. Niistä monista aineksista, joista Krohnin runo on syntynyt, on osa peräisin Topeliuksen mainitun runon alkuosasta. Muodollisesti on "Purjehdusretki" sangen hyvä saavutus, suorastaan voitto suomalaiselle runotaiteelle. Aivan oikein huomauttikin Godenhjelm arvostellessaan Krohnin toista runokokoelmaa:[151] "Monessa kappaleessa on hän viljellyt konstillisempiakin runomittoja, kuin mitä meidän kirjallisuudessamme tähän asti on uskallettu käyttää. Kuinka oivallisesti tämmöinen taiteellisempi värsynrakennus usein on häneltä onnistunut, todistaa muun muassa 'Purjehdusretki'."

Hyvä ja Krohnin katsomusta kuvaava runo vuoden 1869 tuotteiden joukossa on myös "Tähden tuikkiminen". Hänestä tähden valo ei ole kylmä ja tunteeton, kuten Lauri Stenbäckistä, vaan se tuo pyhää rauhaa sydämeen, on opastajana tiellä isänkotia kohti. Koulupoikana Krohn heikossa ja sekavassa tekeleessä vertasi tähden tuikintaa kuolleen lemmityn lempeään silmäykseen, kypsyneenä miehenä hänelle ei enää kelpaa tuommoinen aihe, vaan hän tuo sen sijaan syvemmän ja runollisemman. Krohnin elämä oli yhtämittaista kehitystä, ei vain valistamista, vaan myös valistumista. — Sanonnan sävy ja runomitta osoittavat Runebergin "Flyttfåglarne" runon vaikutusta, mutta sisällys ja kuvat ovat toisenlaiset.

Toista puolta Krohnin runoudessa edustaa pikku runo "Suurisuiselle ystävälle". Se on hyvä ja älykkäästi sepitetty kompa, jonka kärki on kyllä terävä, mutta tekijä kuitenkin varoo pistämästä liian syvälle. Tyhmyys ja tyhjyys sietää hieman naurua, mutta asiaa ei pidä paisuttaa suuremmaksi kuin se on. Kaikessa lyhyydessään tämä palanen on Krohnia hyvin kuvaava. Ahlqvistimaisten kompien sepittämiseen ei hänellä ollut halua eikä juuri edellytyksiäkään. Lähempänä häntä oli leppoisa huumori, jommoinen oli Ahlqvistille aivan vierasta. Tuo huumori pääsee Krohnin tuotannossa jokseenkin vähän esille, sillä sen työntää syrjään Krohnille ominainen isänmaallinen paatos. Joskus se kuitenkin vilahtaa esille kesken vakavan työn, kuten hauskassa runossa "Laiskuuden ylistys". — Muistaen Ahlqvistin puuttuvaa huumorin tajua ja verratessamme hänen ja Krohnin toiminnan yleistä luonnetta me toteamme, että Krohnin tunneasteikko oli laajempi ja monivivahteisempi, hänen näköalansa avarammat, hänen henkensä kultturoidumpi ja eurooppalaisempi kuin Ahlqvistin. Sen sijaan Ahlqvist on voimakkaampi persoonallisuus. Tämän vuoksi sekä runolahjoiltaan etevämpänä ja raskaamman muokkaustyön suorittajana suomenkielisen taiderunouden kehittämisessä Ahlqvist on saanut ja ansainnutkin huomattavamman sijan suomalaisen runouden historiassa kuin Krohn. Huolimatta aikalaisten ja myöhempienkin polvien suopeista arvosteluista on Krohn kuitenkin liian paljon jäänyt Ahlqvistin varjoon. Tämä johtui jo alusta alkaen siitä, että Krohn oli nuorempi. Milloin kohtalo johdatti nämä molemmat runoilijat esiintymään samassa tilaisuudessa, himmensi Ahlqvist aina Krohnin. Niin tapahtui Schiller-juhlassa 1859, jolloin Ahlqvist luki suomentamansa "Laulun kellosta", Krohn "Sukeltajan", niin tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin Suomalaisen Seuran iltamassa syksyllä 1869, jolloin Krohn lausui vaikuttavimmat runonsa "Karkuri" ja "Purjehdusretki", mutta Ahlqvistia edusti "Koskenlaskijan morsiamet" rouva Raan lausumana. Samaa voi sanoa, kun vertaa Ahlqvistin ja Krohnin promotiorunoja. Krohnin runous toi sisällyksellisesti jokseenkin vähän uutta siihen, mitä Ahlqvist oli antanut, ja aikalaisilta jäi huomaamatta se suuri työ, minkä Krohn suoritti suomenkielisen runouden muodon kehittäjänä ja hienostuneempana edustajana.

Siirtyessämme tarkastelussamme eteenpäin ajassa kohtaamme n.k. Emma-runot ja mitä niiden yhteydessä on sepitetty. Nämä Krohnin runoilun kolmannen nousukauden parhaat tuotteet ovat persoonallisempia ja itsenäisempiä kuin mitkään aikaisemmat hänen runoistaan. Aiheensa puolesta on Emma-sikermä uutuus kirjallisuudessamme eikä aivan tavallinen maailmankirjallisuudessakaan. Harvoin on naiselle puolisona laulettu niin harrasmielisiä säveliä kuin näissä runoissa. Suoranaista esikuvaa niille ei ole, sillä ne ovat elettyä, suoraan sydämestä noussutta runoutta. Rückertin "Liebesfrühling" ei ole näihin runoihin jättänyt jälkiä. Joitakin kosketuskohtia on Petöfin kanssa, joka ylisti avio-onnea. Jokin soinnahdus kenties on peräisin Franzénilta. Hakemalla voisi löytää myös jotakin yhtäläisyyttä Böttigerin sonettisikermän "Emma" kanssa. Olemme lausuneet todennäköistä olevan, että Krohn tunsi Böttigerin tuotantoa. Mainittava kuitenkin on, että Krohnilla ei itsellään ollut Böttigerin kirjoja eikä hän ainakaan ollut niin ihastunut Böttigeriin, että olisi ottanut puheeksi muitten kanssa Böttigerin tuotannon. Böttiger ja Krohn ovat jossakin määrin sukulaissieluja ja tämmöisten teoksissa tavattavat yhtäläisyydet tutkimus tavallisesti osoittaa toisistaan riippumattomiksi. Tässä tapauksessa yhtäläisyydet supistuvat siihen, että Böttigerilläkin on sanonta "säde Emman silmästä"[152] ja että myös Böttigeriä kiusaa ihmisseurain melu ja hänkin menee armaan haudalle, mutta kaikki tuo on runoudessa niin yleistä, ett'ei se tässä oikeuta mitään yhteenasettamista. Yhteistä Krohnille ja Böttigerille ylimalkaan on halu kokeilla uusilla, vaikeilla runomitoilla, mutta Emma-runoja kirjoittaessaan Krohn eli syvän persoonallisen surun vallassa eikä hänellä tällöin ollut aikaa sorvata sonetteja kehittymättömällä suomenkielellä. Hänen runonsa ovat Böttigerin sonetteihin verrattuina muodollisesti kömpelömpiä, mutta tunne niissä sen sijaan on syvä ja aito. Runossaan "Det lyckliga hemmet" Böttiger nimittää vaimoa kodin sieluksi. Krohn käyttää vaimosta nimitystä "kodin henki hoitava" ("Tyhjyys"). Jos tämmöisiä yhtäläisyyksiä ajaa takaa ja niille rakentaa, niin silloinhan koko Krohnin runouden voi konstruoida kokoon lainapalasista. Ja kuitenkin Krohn, niinkuin tähänastiset vertailumme toivoaksemme epäämättömästi osoittavat, oli runoilijana melkoisen itsenäinen. Emma-sikermässä hän on sitä vielä suuremmassa määrässä kuin muualla.

Suureen suruun ei heti voi suhtautua esteettisesti. Tunteitten runollinen lievennys, joka on yksi runouden normeja,[153] edellyttää jonkinmoista tunne-elämän tasapainoa. Kun se on saavutettu, kelpaa persoonallinen menetyskin runon aiheeksi. Krohnin ensimäinen Emma-runo "Unhoitus" on kirjoitettu, kun yli kaksi viikkoa oli kulunut vaimon kuolemasta. Runon ytimenä ja lähtökohtana on ajatus, mutta se on runollinen eikä saa ylivaltaa tunteen kustannuksella. Sentähden on tämä pieni, muodollisestikin moitteeton runo sangen vaikuttava. Samaa voi pääasiassa sanoa seuraavana päivänä kirjoitetusta runosta "Haudan partaalla". Merkille pantavaa on, että runon heikoin kohta on siinä, missä runoilija siirtyy käsitteelliseen refleksioon ja suorastaan sanaleikkiin:

"Miksi: elo?" kysyin ennen; "Ilohan ois oikeempi! Ah nyt ilon' katos tännen, Elostani erosi."

Jokseenkin samalla tasolla kuin edelliset on "Mut miltä tuntui katsees?" Siinäkin on refleksiota, mutta ajatus on itsenäinen ja runollinen ja tunne kietoutuu kiinteästi siihen. Jonkun verran vaikeatajuisena tahi hämäränä voisi kenties pitää runon loppua.

"Tyhjyys" vaikuttaa myös tunteen voimakkuudella ja sisällys siinä on havainnollisesti esitetty. — "Kahden kesken" runon lähtökohtana on armaan kuvan näkeminen, joka johdattaa mieleen entiset onnen päivät. — "Uusi sulhas-aika" sisältää muistokuvia. Loppupuolella havaittava tunteen nousu vaikuttaa edullisesti. Säkeet:

"Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —
Päässeekö vaan hän toimitettavilta?" —
Samassa suukkonen jo sulle vastas.

tuovat mieleen Schillerin runon "Die Erwartung", varsinkin sen loppusäkeet:

So war sie genaht, ungesehen,
Und weckte mit Küssen den Freund.

Tässä ei tietenkään voi väittää edes muistelman Schilleristä olevan kysymyksessä. Suukkosista puhuu Krohn usein muuallakin.

"Ihmis-seuroissa" on hyvä kuten edellisetkin. Huomio kohdistuu siinä loppusäkeistön sattuvaan ja omintakeiseen vertaukseen. — "Kaikkein vaikein" sisältää mietiskelyä, joka heikentää tunnepuolta, niin ett'ei runo tunnu yhtä välittömältä kuin edellä mainitut. Aivan toisenlainen on seuraavana päivänä kirjoitettu "Helmi ja isänsä". Se tekee valoisan ja vapauttavan vaikutuksen sen takia, että runoilija siinä jo on voittanut surunsa katkeruuden, alistunut kohtaloonsa ja ottaa taas osaa elämään säilyttäen vainajan muiston pyhänä ja kirkkaana mielessään. — "Hiljaa" palauttaa vielä uudelleen mieleen sen hetken, jolloin armas lepäsi jo kylmänä ja äänettömänä, mutta nyt näyttää runoilija tuon kuvan kirkastettuna, ihanana, semmoisena kuin sen voi nähdä vasta sitten, kun suru on puhdistanut sydämen ja poistanut siitä kaiken itsekkyyden:

Mieltä riuduttava rakkaus,
Rintaa kalvavainen kaipaus,
Ikäväni, tunteheni kaikki
Itsekkähät, olkaa vaiki!
Hiljaa! — Armahani nukkuu. — Hiljaa!

Se on todellista, elettyä runoutta, joka ei voi jättää kylmäksi ketään, jolla on runouden ymmärtämiselle avoin mieli. Muodon epätäydellisyys on tällöin toisarvoinen tekijä.

"Puolen vuoden päästä" on kirjoitettu, kuten nimikin osoittaa, lähes puoli vuotta sen iskun jälkeen, joka oli saanut Krohnin runohetteen tulvilleen. Entinen surun tunne on taustatunnelmana tässäkin runossa, mutta miedontuneena. Retoorisuus on saanut sijaa vertauksessa, joka kuitenkin on hieman puutteellisesti kehitetty. Säkeissä:

Vaan näitkö rannalla Sicilian
Sä koskaan Etnan vuorikukkulan

tuntuu olevan muistelma Choraeuksen sanoista "förtviflans Etna" ("Menniskans värde").

Viikkoa myöhemmin kirjoitettu "Vapaa" sisältää sattuvan vertauksen, mutta on ehdottomasti proosallinen. Sen sijaan pari viikkoa tämän jälkeen kirjoitetussa "Ma olin rikas" on onnistuneen vertauksen lisäksi myös runollisuutta ja tunnetta, mikä osoittaa, että elävä ajatus kyllä voi olla hyvän runon lähtökohtana. Samana päivänä valmistunut, viikkoa aikaisemmin aloitettu "Sydämen taisteluita" kuuluu sisällyksellisesti Emma-sikermään, vaikka tekijä ei ole sitä siihen sijoittanut. Kuvineen, mietelmineen ja antiteeseineen se tekee jokseenkin heikon vaikutuksen ja antaa vähemmän kuin otsikko panee odottamaan. Tuntien tekijän elämänvaiheet me ymmärrämme runon aiheen, runoilijan sydämen taistelut, mutta emme runossa pääse niitä niin lähelle, että voisimme elää mukana niissä. Aiheitten erilaisuuden vuoksi ei vertaus Ahlqvistin runoon "Sydämeni asukkaat" tässä ole oikeutettu, mutta jos Krohn runonsa päällekirjoituksella saa Ahlqvistin runon nousemaan lukijan mieleen, niin lukija sitä selvemmin huomaa, että Krohn toisinaan ei saa täyttä otetta aiheeseensa nähden. Runon teennäisyyteen viittaa sekin, että se ei valmistunut heti runoilijan ryhdyttyä aiheeseensa. Yleensähän Krohn tuotti helposti, usein melkein improvisoiden.

Joulukuun 6 päivänä 1875 kirjoitettu runo "Mun suun' on mykkä" on jonkinmoista jälkikaikua "Sydämen taisteluista". Voimme sen tässä sivuuttaa, koska Krohn ei itsekään pitänyt sitä julkaisemisen arvoisena.

Runo "Sun tahtosi tapahtukoon" kuuluu myös sävynsä, sisällyksensä ja syntymäaikansa puolesta Emma-sikermään paljon suuremmalla syyllä kuin ne ennen vaimon kuolemaa kirjoitetut runot, jotka tekijä "Valituissa runoelmissaan" on siihen sijoittanut. Alkujaan näkyykin Krohn aikoneen yhdistää tässä käsittelemämme murherunot sarjaksi nimellä "Pimeitten päivien ajalta". Siihen olisi "Sun tahtosi tapahtukoon" ollut kaikin puolin arvokas loppuruno. Jo runon päällekirjoitus osoittaa, että Krohn siinä esittää sisintä, ankarimmilla taisteluilla saavutettua vakaumustaan. Hän voittaa taaskin kohtalonsa ja saavuttaa sielulleen rauhan nöyrtymällä ja alistumalla Jumalan johdantaan. Ei se nytkään käynyt helposti, mutta kun taistelu oli loppuun taisteltu, huomasi runoilija taas selvästi, että Jumala on rakastava isä:

Juur' ankarimpan' olit laupiain,
Suurimman armos tuskass' annoit mulle.
Ma näin, ett' onni onnist' autuain
On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle.
Herra, ma kiitän Sua!

Runo on harras ja syvä. Sekin, ken ei persoonallisesti ole kokenut siinä ilmaistua uskonnollista tunnetta, luottaa runoilijan vilpittömyyteen.

Kun koettelemus on kestetty, taistelu Jumalan avulla voitokkaasti taisteltu, silloin voi runoilija sanoa rohkaisevan sanan toisillekin kärsiville. "Pää pystyyn!" on hyvä ja voimakkaasti tehoava runo sen vuoksi, että sillä on pitkä esihistoria. Se on askel eteenpäin kaikesta siitä, mitä runoilija oli kokenut ja mihin hän oli päässyt kirjoittaessaan runon "Sun tahtosi tapahtukoon". Lähes kaksi kuukautta aikaa on näiden runojen syntymän välillä, mutta ne kuuluvat kiinteästi yhteen. Se on asiallisesti Emma-sikermän loppuruno.

Seuraava tuote on kaunismuotoinen ja sujuva "Oi kiitos!" Sen tunnelmallisuus todistaa, että runoilija tässäkin esittää jotakin elettyä, jotakin lyhytaikaista, mutta kaunista, semmoista minkä muisto ei hevin haihdu. Näin ollen tämä runo on jossakin määrin samanlainen kuin "Ainoa hetki", mutta hillitympi, kauniimpi ja persoonallisempi. — Heikompi on runo "Keväällä 1876", mutta siinä viehättää tekijän toivehikas mieliala, joka on selvästi tuotu esille sanoin ja kuvin ja värähtelee runon rytmissäkin.

Yleisempää laatua ja nimenomaan taas suomalaisuuden aatteen inspiroima on "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Se on Krohnin ainoa sonetti. Vaikeata runomuotoa Krohn tässä hallitsee täydellisesti eikä sisällyksessä tunnu mitään muodon vaikuttamaa pingoitusta. Sonetti on sopiva muoto mieterunoilulle, joka nimenomaan onkin Krohnin alaa.

Toinen murhevuonna 1875 sepitetty yleisluontoinen runo on "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Tuollainen tilattu ja tilapäinen tuote luonnostaankin jo kuvastaa enemmän ajan yleistä katsantotapaa ja makua kuin tekijänsä persoonallisuutta. Valaisevana seikkana voi kuitenkin panna merkille, että tämä Krohnin runo ja Topeliuksen samaan tilaisuuteen sepittämä ruotsinkielinen juhlaruno hipovat samoja aloja ja osoittavat runoilijain luonteitten ja ajatustavan yhtäläisyyttä, kun taas Cygnaeuksen juhlarunon kanssa Krohnilla ei ole kosketuskohtia. Muodollisesti on Krohnin runo niin hyvä kuin suomenkieliseltä runolta siihen aikaan suinkin voi odottaa. Heksametri ja pentametri soivat jokseenkin täyteläisinä ja moitteettomina. Taidekeinojen käyttäminen osoittaa tottumusta ja varmuutta. Niinpä jo alkuun on vaikuttavasti sovitettu tuo ajatusrunoudelle ominainen alius, jota Krohn joskus muulloinkin käyttää:

Muut vaan kiitelkööt sotasankarien verityötä.

Kenties tässä on jälkikaikua, heikko muistelma Kallion säkeestä: "Huoleti kiitelkööt muut Alppien seutuja kauniiks". Sitä saattaa otaksumaan eräs toinen paikka samassa runossa, jolla on myös yhtäläisyyttä Kallion "Oman maan" erään kohdan kanssa:

Kontion suuttunehen kanss' yhä painia löi.

Selvää tietysti on, että Krohnilla kirjallisuuden tutkijana oli hyvästi mielessä Kallion runo, joka oli siihenastisessa lyriikassamme aivan erikoisuus. Laina voi Krohnilla olla tiedoton ja sitä helpommin mieleen nouseva, kun Kivelläkin "Metsämiehen laulussa" on säe: "Karhun kanssa painii lyön". — Krohnin runon II osan toisessa ja kolmannessa säkeistössä esitetty kuvaus käsittelee vanhaa aihetta, joka jo nuorena innostutti tekijää kirjoittamaan "Kuun tarinain" viidennen illan. Lämpö ja innostus on tässä miehuuden ajan tuotteessa sama kuin "Kuun tarinoissakin". Veljesviha oli Krohnista suurimpia onnettomuuksia, mitä hän tiesi.

Siirryttyämme näin juhlarunoihin meidän on mainittava ensiksi jo pari vuotta aikaisemmin, onnellisina elämänvuosina kirjoitettu "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille". Ne, jotka olivat uskoneet promotiorunon Krohnin sepitettäväksi, eivät pettyneet toiveissaan. Runo on aatesisällykseltään ja muodoltaan täysin ajan vaatimusten mukainen, "kauniin muotonsa puolesta todellista juhlarunollisuutta" sanoi siitä eräs arvostelija.[154] Lajiaan hyvä runo se onkin ja myös Krohnille luonteenomainen. Siinä on mielikuvitusta, tunteen lämpöä, vakaumuksen voimaa, selkeyttä ja kiinteyttä, samoin myös sopiva annos retoorisuutta. Krohnille luonteenomaiset sanat valo ja lämpö ovat siinä saaneet huomattavan sijan.

Mikäli voimme seurata runoilijan fantasiatoimintaa hänen sepittäessään tätä runoa, havaitsemme samaa kuin ennenkin. Runoilija esittää niitä ajatuksia ja tunteita, jotka hänelle ovat läheisiä ja olennaisia, ja menettelee runoa muodostaessaan täysin itsenäisesti hyvän makunsa ja kritiikkinsä ohjaamana. Mutta hänen tajunnassaan oleviin mielikuviin assosioituu muistelmia kuullusta ja luetusta, ja ne pääsevät myös vaikuttamaan runon muodosteluun ilman että tekijä ketään jäljittelee. Niinpä on säe:

Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee

aivan kuin Topeliukselta saatu.[155] Laaja luonnonkuvaus runon alussa on tosin, kuten tavallista Krohnilla, vertauskuvallinen, mutta ansaitsee semmoisenaankin huomiota yksityiskohtaisuutensa vuoksi. Krohn rakastaa ja tuntee luontoa, mutta hän kuvailee sitä tavallisesti ylimalkaisin vedoin saamatta esille voimakasta tunnelmaa. Ajan aatteellisuus ja kirjallinen maku ovat olleet johtamassa häntä tähän suuntaan. Tosin oli lähellä sellainen luonnonkuvauksen ja nimenomaan Pohjolan kesäyön kuvauksen mestari kuin Runeberg.[156] Mutta hän oli Krohnille niinkuin muillekin aikalaisilleen saavuttamaton esikuva.

Runon I osan loppu esittää samoja ajatuksia kuin Ahlqvistin promotiorunon (1869) II osan loppusäkeistöt. Runojen suurta yhtäläisyyttä voinee pitää todistuksena siitä, että Krohn ei ole tietoisesti lainannut Ahlqvistilta, sillä sitähän hän ei olisi tahtonut eikä tarvinnut. Näkyy vain, miten suuressa määrin pohjaltaan samanlainen on Krohnin ja Ahlqvistin katsomus ja kirjallinen maku. Esitetyt yhteiset ajatukset ovat myös niin yleistä laatua, ett'eivät ne senkään vuoksi kelpaa todistamaan tässä olevan kysymyksessä lainan.

II osan säkeistö:

Valohon luotu ihmis-henki on —
Valost' ei Luoja luotuansa kiellä —
Kuin kotka nouskoon siis luoks' auringon,
Yl' auringonkin kiitäköhön vielä
Ja rientäköön halk' avaruuksien. —
Miss' asunto on itse Taivaisen,
Tiedustusmatkan pää vast' olkoon siellä!

herättää huomiota lennokkuudellaan. Noin rohkea rynnistely ei ole aivan tavallista Krohnin runoudessa. Siihen verrattava on III osan viimeisen säkeistön alku:

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää,
Mutta sydän-juuret maahan, isänmaahan kiintäkää!

Näitten paikkojen tavallista huimemmassa fantasian lennossa on varmasti Petöfillä osuutta. Olihan Krohn suomentanut Petöfin "Runoni". Sieltä on peräisin tuo mittasuhteitten paisutus. Mutta edellytykset tuommoiseen voidaan löytää jo paljon aikaisemmiltakin ajoilta. Huhtikuun 9 päivänä 1859 Krohn kirjoittaa ystävälleen Slöörille: "Ensimmäisten joukkoon meidän kyllä on kaikkein pyrkiminen, vaikka tulisiki loppu semmonen kun Ikaros-paralle muinoin." Ken nuorena näin ajattelee ja kirjoittaa, hän voi kyllä omasta aloitteestaankin, mutta tietysti vielä helpommin toisten innostamana, miehenä runoilla:

Veljet, aurinkohon asti ylös nostakaatte pää!

Kuvaus tulesta runon IV osan alussa on peräisin Schillerin "Kellolaulusta", mutta itsenäisesti muovailtu ja vain lähtökohtana sille, mitä runoilija lopuksi vielä erityisesti tahtoo painaa nuorten promovendien mieleen. Sillä, mitä hän puhuu eripuraisuuden tulesta, on soveltuvaisuutensa nykyaikaankin. Koko runosta voi sanoa, että sen varsinainen ydin, sen aatesisällys, tulee kaikkina aikoina saamaan kannattajia. Mutta esitystapa, runoilijan suhtautuminen aiheeseensa, ei runoutemme kohottua suurempaan taiteellisuuteen enää ole uuden ajan lisääntyneiden vaatimusten mukainen. Silloinkin kun ajan henki yleensä lähestyy niitä ihanteita, jotka innostivat Krohnia ja hänen aikalaisiaan, vaikuttaa hänen juhlarunotyylinsä liian naivilta ja vanhentuneelta. Esteettiset herkuttelijat eivät siitä voi nauttia. Mutta kehitys-ijässä olevaa nuorisoa ja muita, joiden kirjallinen maku vasta on varmistumassa, tämmöinen runous edelleen viehättää, kuten oppikouluissa tekemämme havainnot ovat osoittaneet. Se on hyödyllistä ja suositeltavaa luettavaa opiskeleville. — Mitä tässä on sanottu runon "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille" perusteella, pitää paikkansa niihin muihinkin juhlarunoihin nähden, joita meidän vielä on tarkastettava.

Vähimmän muitten juhlarunojen kaltainen on vuonna 1879 kirjoitettu "Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi". Se osoittaa tekijän virkeyttä ja joustavuutta aikana, jolloin muut työt taas tyrehdyttivät vapaan runoilun. — Seuraavat kaksi juhlarunoa, "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä" ja "Aleksanteri II:n muistoksi", ovat jatkona siinä sarjassa, jonka "Huhtikuun 16 p. 1869" oli alkanut. Henki kaikissa kolmessa on sama, Aleksanterin ihailu nimenomaan Suomen hyväntekijänä kaikissa pääsäveleenä. "Se tuli sydämestä", kirjoitti Krohn vanhemmilleen runosta "Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä". Paitsi ylistystä keisarille sisältävät nämä runot myös Suomen kansan ihannoimista. Molemmat piirteet ovat Krohnilla yhteisiä Topeliuksen runojen kanssa. Krohn toistaa uskollisesti kaiken sen, mitä Topelius jo parikymmentä vuotta aikaisemmin oli sanonut Suomen kansasta esim. runossa "Vår enda arfvelott":

Vi äro dock ett trofast folk, vi höjde aldrig svekets dolk, vi aldrig lyft förmäten hand mot furste och mot fosterland. Vi stridt för dem med hjältemod, vi gett för dem vårt hjärteblod.

Mahdollisesti on myös Franzén antanut jotakin aineistoa tähän suitsutukseen. Krohn kirjoittaa:

Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Äänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.

Franzénilla on säkeet:

Blott en sann välgörare sin gåfva
Lemnar så på altaret och går,
Och ej hör dem som hans mildhet lofva,
Och ej ser ens deras tår.

("Vid Bilmarks grafsten").

Vaikka onkin ilmeistä Topeliuksen sanain toistamista se Suomen kansan kuvaileminen, jota Krohnin keisarirunot sisältävät, niin ei tässäkään edes voi puhua vain pelkästä lainasta semmoisenaan. Se, mitä Krohn Suomen kansasta sanoo, on ollut hänen syvintä vakaumustaan jo koulupojasta asti, mahdollisesti kyllä jo silloin osittain Topeliuksen ja Runebergin vaikutuksesta. Todistuksena siitä on Krohnin runo "Lyxen", joka on kirjoitettu helmikuun 17 päivänä 1852 ja kuuluu:

En främling kom från söderns land.
Skön, ung, i granna kläder;
Han stannade på Suomis strand
Och vandra' kring dess städer.

Han bjöd oss rikedcm och makt
I stället för vår heder;
Han såg med hån cch med förakt
På våra enkla seder.

Men här han fann, det han ej trott
I fattigt land sig finna:
Förnöjsamheten med sin lott,
Som intet mer vill vinna.

Förgäfves han sin vara bjöd
För priset af vår heder;
Hvar ville hellre vara död
Än svika gamla seder.

O främling! Fly från denna ort
Med dina toma luster.
Du aldrig hade komma bort
Till våra arma kuster.

Krohnkin on ollut tehokkaasti myötävaikuttamassa sen liiaksi ihannoivan käsityksen syntyyn Suomen kansasta, joka hänen aikakaudeltaan siirtyi perinnöksi seuraaville sukupolville, varsinkin Topeliuksen "Maamme kirjan" välityksellä — teoksen, jossa Krohnillakin on huomattava osuus. Topelius nimittäin lainasi "Maamme kirjaan" Krohnin kuvauksia Suomen historiasta.

Runosta "Runebergin patsasta paljastettaessa" on kaiken edellä esitetyn jälkeen enää vähän sanottavaa. Siinä tuodaan esille yhtä ja toista, mitä Krohnin runoudessa jo aikaisemmin on tavattu (vrt. esim. "Suomalainen maamme ruotsalaiselle") ja siinä on myös yhtymäkohtia Ahlqvistin runouteen sekä Topeliuksen runoon "Kantele". Kuvaavaa on, että niin Krohn kuin Topeliuskin kosketellessaan Suomen henkistä elämää välttävät mainitsemasta Snellmania. Vasta Krohnin runouden suoranainen jatkaja Paavo Cajander, joka on kauempana ajassa, tuo esiin hänet ("Vapautettu kuningatar").

Tyypillinen on runo "Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa". Siinä on silmiinpistävä loogillinen dispositio, toisin sanoen runo on disponoitu eikä komponoitu. Runon kannattajana on loogillisesti etenevä ajatus, jonka valaisemiseksi on haettu joukko kuvia. Tämän runon käsikirjoituksia on Krohnin papereitten joukossa kolme kappaletta. Se johtunee runon erikoisesta kohtalosta. Kun Krohn oli saanut runonsa valmiiksi, pani hän sen kirjekuoreen osoitettuna Turkuun ja merkitsi kuoreen "Sisäänkirjoitetaan" sekä lähetti pikku tyttösen viemään sitä postiin. Tyttö pisti kirjeen postilaatikkoon, josta sen varkaat veivät luullen saavansa rahaa. Asiasta johtui vaikeuksia, kun kadonnut käsikirjoitus oli ainoa. Koulun vihkiäisjuhla lykkäytyi sen takia. Muistutellen mieleensä mitä oli kirjoittanut Krohn kirjoitti koko runon uudestaan.[157]

Krohnin viimeinen juhlaruno "Brahen patsasta paljastettaessa" on sommittelultaan edellisen kaltainen: loogillinen ajatus on somistettu kuvilla ja sanonnassa on juhlarunon tyyliin sopivaa retoorisuutta. — Juhlarunon luontoinen on myös vuonna 1888 kirjoitettu "Hyljätty äiti", paljon romanttisia aineksia sisältävä, Krohnille luonteenomainen runo, jonka on synnyttänyt "katkera mieli nähdessä kuinka aivan suomalaisella tavalla kasvatetut nuorukaiset, sekä nuoret miehet että naiset, niin usein vielä koulusta tultuansa hylkäävät suomalaisuutensa". Näin tuo Krohnin joutsenlaulu[158] vielä tuo voimakkaasti esille sen aatteen, joka oli ollut keskeisin koko hänen runoudessaan ja kaikessa hänen toiminnassaan. Samalla se sekä konseptioon että kompositioon nähden ja muissakin suhteissa on valaiseva näyte siitä, mihin Krohn runoilijana pyrki ja mihin asti hän epäsuotuisissakin olosuhteissa tavallisesti pääsi. Se ei ole Krohnin parhaita saavutuksia, mutta kuvaa hyvin hänen luonnettaan. Jonkunmoista vaikutusta sen syntyyn on voinut olla Krohnin lähimmän hengenheimolaisen Topeliuksen runolla "Sången".

* * * * *

Edellä oleva esitys Krohnin runoilijaluonteesta ja harrastusten laadusta lienee omiansa osoittamaan, että tämä puhdassydäminen ja hellämielinen, ihanteita tavoitteleva, mutta aina vankalla todellisuuspohjalla pysyttelevä laulaja, joka suomenkielen varoista houkutteli kuuluviin sointuisia ja vaivattomasti muodostuvia säveleitä, oli aivan kuin luotu lasten runoilijaksi. Tälle alalle häntä houkutteli luontaisten taipumusten ohella myös Topeliuksen esimerkki.[159] Olemme runoilijan elämäkerrassa luetelleet hänen julkaisemansa lasten kirjat.[160] Hän itse sanoo[161] näillä kirjoilla osittain tarkoittaneensa omien lastensa tarpeitten tyydyttämistä. Sen mukaisesti on niissä sisällyskin aluksi pienempiä, myöhemmin varttuneempia lapsia varten. Erittäin hyvän palveluksen Krohn näillä kirjoillaan teki suomenkielisille kodeille, sillä hänen lapsia varten sepittämänsä runot ovat sangen hyviä, lasten käsityskannan mukaisia ja samalla runollisia, hyvää makua kehittäviä.

Krohnin ensimäisessä lapsikirjassa "Pienokaiset" (11 Oskar Pletschin piirustamaa kuvaa) tapaamme m.m. nuo yhä populaarit lasten laulut "Tipu, tipu, kuulepas" ja "Mun pupu jänöni pienoinen". Seuraava kirja "Metsä-elävät" (12 värikuvaa, H. Leutemannin piirustamia) on vain suomennos ja suorasanainen. "Koti-eläimet" (8 väripainokuvaa, Leutemannin) sisältää taas yhä edelleen lasten keskuudessa eläviä "värssyjä". Tätä runokokoelmaa vastaan esitti eräs arvostelija ainoana muistutuksenaan, että "tuommoiset sanat kuin 'ryökäleet' ja 'sontalapio' saisivat jäädä pois lasten liverryksistä".[162] Arvostelijan huomautus saattaa olla varteenotettava, mutta nähtävästi hän liioitteli mainitsemiensa sanojen turmiollista vaikutusta. Liika "livertely" on myös vaarallista, ja sen vaaran on Krohn hyvällä vaistolla välttänyt.[163] — "Minun äitini" ei ole kuvitettu. Sen sisällyksenä on pitkä, kuusiosainen runo, jossa paikoittain on hiukan käytetty lähteenä myös Topeliuksen iki-ihanaa runoa "Min moder". Runon viimeinen osa, laulunakin hyvin tunnettu "Nyt umpeen vaipui se kirkas silmä", johtaa mieleen samanaikuisen runon "Tyhjyys" ja koko Emma-sikermän. Loppusäkeet:

"jok' unhottaa oman äidin voisi, Maan päällä petturi ilkein oisi!"

ovat jälkikaikua promotiorunon säkeestä:

Köyhäst' äidistään ken luopuu, pettureist' on ilke'in.

Seuraava kirja oli "Pikku joululahja. Kuvilla varustettuja värssyjä, sepittäneet Suonio ja Samuli S." Pääasiassa se on Krohnin työtä. Hänen runojaan siinä on 9, joukossa pitkiäkin, Suomalaisen kirjoittamia vain 3. — Viimeinen Krohnin lastenkirjojen sarjassa on "Kylän lapset" (kuvat Pletschin).[164]

* * * * *

Luotakoon tässä vielä lyhyt, kokoava loppusilmäys siihen, mitä vieraita vaikutuksia olemme havainneet Krohnin runoudessa.

Se maaperä, josta Krohnin runo aluksi sai enimmän ravintoa kasvuvoimalleen, enimmän raaka-ainetta omaan olemukseensa sulatettavaksi, on suomalainen kansanrunous. Kalevalan runomitalla kirjoitetuissa runoissa on Krohnilla paljon kalevalaisuuksia ja suoranaisia lainojakin.[165] Uudempi kansanlaulu on myös jättänyt jälkiä Krohnin runojen sekä muotoon että sävyyn. Joskus Krohnilla, kuten Ahlqvistillakin, on runon ensimäinen säkeistö kansanlaulua, jatko omaa.

Suomenkielisen taiderunouden vaikutus Krohnin tuotantoon on vähäinen siitä luonnollisesta syystä, että Krohnin alkaessa esiintyä runoilijana oli suomenkielistä taiderunoutta olemassa varsin niukasti. Ahlqvistin esimerkki semmoisenaan oli kylläkin kannustava. Juuri Krohnin tullessa ylioppilaaksi, vuonna 1853, oli Ahlqvist sangen tuottelias.[166] Näiden kahden runoilijan luonteitten erilaisuudesta ja katsomuksen samanlaisuudesta on jo huomautettu. Tuon yhtäläisen katsomuksen ja aatemaailman vuoksi juuri ei voi katsoa olevan Ahlqvistin promotiorunon vaikutusta Krohnin promotiorunon samankaltaisessa kohdassa eikä myöskään olettaa Ahlqvistin vaikutukseksi sitä yhtäläisyyttä, minkä voi löytää Krohnin runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa" ja Ahlqvistin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin painetussa runossa "Valtiollista". Krohnin runojen muotoon on tietysti runomittateoriamme vakiinnuttaja Ahlqvist vaikuttanut, mutta Krohn jatkoi tässä Ahlqvistin työtä kokeilemalla uusilla ja mutkikkaammilla runomitoilla, hiomalla ja keventämällä uudenaikaisen suomenkielisen runon muotoa. Juuri tässä suhteessa Krohnin ansiot runoilijana ovat kaikkein suurimmat.

Juhana Cajanuksen ja Kallion vähäinen vaikutus on jo mainittu. Muitten suomenkielisten runoilijain tuotteista ei Krohn näy vaikutusta saaneen. Se on luonnollistakin. Olihan Krohn sekä henkisesti rikkaampi ihminen että suurempi muodon taitaja kuin muut hänen aikuisensa suomenkieliset runoilijat, tietysti Ahlqvist ja Kivi pois luettuina.

Franzénin, Runebergin ja Topeliuksen vaikutusta olemme löytäneet hiukan enemmän. Hengeltään on Krohn heidän heimoaan ja seuraa heidän jälkiään, kuitenkin aina säilyttäen itsenäisyytensä. Ahlqvistin promotiorunossaan antamaa neuvoa seuraten hän ymmärsi, että Suomen Runottarella oli vielä paljon oppimista, ja istuutui oppia ottamaan Suomen suurimpien ruotsinkielisten runoilijain jalkain juureen. Se oli todellista itsenäistä oppimistyötä, ei koskaan hengetöntä jäljittelyä, ja siksipä juuri Krohnin osaksi tulikin ensimäisenä laajennella uusin kielin Suomen Runottaren viisikielinen kannel. Runeberg, aikakautensa kirjallisen maun määrääjä Suomessa, painoi lähtemättömän leiman Krohnin runouteen. Sama isänmaallinen henki, johon Krohn syvästi eläytyi varsinkin askaroidessaan "Vänrikki Stoolin tarinain" suomennostyössä, siirtyi Krohninkin runouteen ja hankki sille ystäviä. Runebergin runojen taiteellinen muoto, harmoonisuus ja selvyys, oli esikuva, ihanne, jota tavoittelemalla Krohn omasta puolestaan kohotti suomenkielistä runoutta, nimenomaan sen muotoa, entistä suurempaan taiteellisuuteen ja siten vaikutti kauas eteenpäin ajassa. Topeliuksen vaikutusta on, että Krohn sai tuoneeksi suomenkieliseen kirjallisuuteen sen laulahtelevan tunnelyriikan, jota raskasaatteisempi ja raskasliikkeisempi Ahlqvist ei voinut tarjota. Tähän on lisäksi vaikuttanut myös Franzén, joka osaltaan myös on johtanut siihen, että Krohn laulaa tunteensa julki välittömämmin, naivimmin kuin Ahlqvist. Raskasverinen, hämärä, mahtipontinen Fredrik Cygnaeus ja ahdaskatseinen, karu Lauri Stenbäck eivät olleet Krohnin hengenheimolaisia, mutta varmaankin on Krohnille runoilijanakin ollut hyödyksi edellisen aatteellisuus, humaanisuus ja kulttuurivalppaus, jälkimäisen runojen hartaus, miehekkyys ja taiteellisuus.

Suomalaisen kirjallisuuden hyväksi tuli vielä sekin, että Krohn noudatti työssään johtolausetta:

Sun Europalt' on oppi ottaminen,
Jos elämähän Europassa jäät.

Eurooppalaista runoutta näyttää Krohn tunteneen melkoisen laajalta. Hänen omaan tuotantoonsa ovat vaikuttaneet kuitenkin vain etupäässä Körner ja Schiller, joihin hän oli tutustunut jo kouluaikana. Nuoruusvuosina tuli lisäksi Petöfi. Kosketuskohtia Tegnérinkin runouteen on Krohnilla. Tulkitseehan Krohn samaa katsomusta kuin Tegnér runossa "Fridsröster". Sivumennen olemme Krohnin runoja tarkastaessamme johtuneet mainitsemaan Böttigerin ja Heinen. Silmiin pistävää on, että slaavilainen, nimenomaan venäläinen runous ei ole suuresta taiteellisuudestaan huolimatta kyennyt jättämään mitään jälkiä Krohnin tuotantoon — sekin todistus Krohnin länsieurooppalaisuudesta.

Krohn oli herkkä vastaanottamaan vaikutuksia, mutta hän sulatti ne aina omaksi henkiseksi omaisuudekseen ja painoi koko tuotantoonsa oman henkensä leiman. Hänellä oli oma soittimensa ja hän soitti sillä omia säveleitään. Lönnbeck vertaa tuota soitinta uudenaikaiseen kanteleeseen ja sanoo: "Sillä voi soittaa suuren joukon mitä viehättävimpiä säveliä, sekä kaihoisia että iloisia, mutta ei pidä yrittää antaa niille voimakkaampaa kaikua kuin soitin sallii".[167]

* * * * *

Julius Krohnin harras ja tuloksista rikas työ suomalaisen taiderunouden hyväksi on suoritettu aikana, jolloin meillä korkeimpia taiteellisia vaatimuksia täyttävää suomenkielistä runoutta ryhdyttiin luomaan, sille perustusta laskettiin. Sentähden on Krohnilla pysyvä ja sangen merkittävä sija runoutemme historiassa. Hän on klassikkojamme. Häneen soveltuvat Snellmanin sanat: "Vielä silloinkin kun Suomen kirjallisuuden omana kerran on oleva rikkaampi aartehisto lauluja ja runoja, onnellisempien nerojen ilmoillelaulamia, palataan kuitenkin aina niiden runoilijain luo, jotka ladun hiihtivät, tien osottivat, heitä ja heidän laulujansa kuulemaan."

Ken palaa Krohnin luo, hän löytää muutakin kuin miehen, joka uhrasi kaikkensa suomalaisen kulttuurin hyväksi, muutakin kuin jalon henkilön, joka elämäntyönsä runsaitten tulosten vuoksi on suurmiehiämme. Hän löytää runoilijan, herkkäsieluisen, lempeän ja esteettisesti nautittavan. Eino Leino on pikakuvissaan suomalaisista kirjailijoista liioitellut väittäessään, että Krohnin runous on nykyisin aivan vanhentunutta ja vanhenee yhä. Kun suomalainen lukijakunta kehittyy ja suomalainen kulttuuri syvenee, niin paljon uutta kamaa heitetään tieltä pois, ja silloin pääsevät taas paremmin näkyviin Krohnin parhaat runotuotteet, ne, joissa hän on saavuttanut suurimmat taiteelliset voittonsa.

Krohn itse ei koskaan luullut liikoja runolahjastaan, päinvastoin hän oli liiankin vaatimaton. Hän tyytyi ilomielin olemaan alempana portaana Suomen kunniaan, kunhan hän sillä vain helpoitti suomalaisen runouden kohoamista korkeuteen. Hän ei tahtonutkaan olla muuta kuin varpunen, jonka tirskutus unohtuu, kun tulee kevät laululintuineen. Ilokseen hän sai nähdä sen työn menestyvän, johon hän sydämensä koko lämmöllä oli ottanut osaa. Ei koskaan ollut hänen ilonsa suurempi kuin silloin, kun joku uusi huomattava voitto suomalaiselle kulttuurille ja nimenomaan suomalaiselle runoudelle oli saavutettu. Suomalaisen runouden tulevaisuudesta hän oli varma ja siksi hän lauloi riemusta värähtelevin mielin:

Kielemme — — — — —
Pilvihin päin kohoaa, yli maan leviää sadoin latvoin,
Suurena, pystyssä päin kuin korven tuo jalo honka,
Täynn' iloparvia sirkkusien, vain vartoen vielä
Oksilleen pian myös lumouttelevaa satakieltä.