IV.
Tyylin ominaisuuksia. — Kielenkäyttö.
Tyylissä kuvastuu runoilijan sisin olemus. Tarkkaamalla Krohnin tyylin ominaisuuksia koetamme vielä täydentää ja tarkistaa sitä runoilijamuotokuvaa, joka edellisissä luvuissa on esitetty. Havaintojemme valaisemiseksi lienee tarpeetonta tähän painattaa täydellisiä esimerkkipoimintoja, koska aineiston jokainen helposti löytää Krohnin runoista. Ainoastaan tyypillisimpiin seikkoihin kiinnitettäköön huomiota.
Runouden luonteeseen kuuluu kuvakielen käyttö. Kertovalle ja ilmiöitä tasapuolisesti tarkastelevalle runoudelle antavat vertaukset selvyyttä ja tyyneyttä, mutta myöskin subjektiivisempi tunnelyriikka käyttää niitä mielellään, sillä vertaus tuo esitykseen elävyyttä ja havainnollisuutta lisäten sen kautta myös sanonnan tunnepitoisuutta ja esteettistä tehoa.
Vertauksia käyttää Krohn ahkerasti. Niiden joukossa on tietysti jokin määrä yleistä käyttötavaraa, jossa runoilijan luonteen laatu ei juuri pääse kuvastumaan. Mutta sellaiset aivan sovinnaisetkin vertaukset, kuten esim. "tyynnä lahti niinkuin peili vielä lepäävi", "kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta", "lampi läikkyväinen mielenikin on, päivän hälinässä raukka rauhaton", "mustana kuin yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa ja silmät tuikkivat kuin tähtien tulet" j.n.e., elävöittävät esitystä ja lisäävät sen vaikuttavaisuutta. Aivan hedelmättömiä vertauksia ei Krohnin tuotteissa juuri ollenkaan tapaa. Sen sijaan useimmissa hänen vertauksissaan, vaikka ne yleensä eivät ole kaukaa haettuja, on jotakin omaperäistäkin. Siksi ne aina vaikuttavatkin ja antavat tyylille erikoisen sävyn.
Mitä pitemmäksi ja yksityiskohtaisemmaksi vertaus Krohnilla on kehitetty, sitä omaperäisempi ja runoilijaa kuvaavampi se silloin myös on. Esimerkkeinä mainittakoon runot "Puolen vuoden päästä", "Järven rannalla", "Sun tahtosi tapahtukoon" ja pitkät vertaukset runossa "Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille".
Krohnilla on monesti vertauksia, jotka ovat aivan omintakeisesti muodosteltuja ja osoittavat suurta ajatuksen ja tunteen voimaa. Semmoinen on runossa "Ihmis-seuroissa" runoilijan vastaus ystävän kysymykseen, miltä tuntuu suuren surun kohdattua ihmisseuroissa:
Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
Tuul' ajon' yksin keikkuu avaralla,
Kun laiva särkyi haaksirikkohon.
Vertaus, jota ei voi osoittaa lainatuksi, on tässä koko runon kannattavana voimana ja saa unohtamaan muodon puutteellisuudet — katkotut sanat ja proosallisen verbin "keikkuu". Runo "Purjehdusretki" sisältää pitkin matkaa vertauksia, jotka tekevät runoilijan mietelmät esteettistä mielihyvää synnyttäviksi. Krohnin ajatus- ja tunnetapa kuvastuu selvästi myös säkeistössä:
Ja henkesi jos pilkkoimeihin
Suljettu oisi valon pelon tähden —
Kuin kukka pantu pohjaan kellarin,
Voit ojentaa tok' edes yhden lehden
Ylöspäin luokse rautaristikon
Ja kuolla tok', jos kuoleminen on,
Näin, valon kultasätehiä nähden.
(Tervehdysrunoja).
Samassa runossa muodostelee Krohn tuon verrattain ylimalkaisen ja aikaisemmin käyttämänsä vertauksen, että Suomen kansa on kuin kallio, taiteellisesti vaikuttavammaksi:
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse j.n.e.
Samoin jokseenkin paljon käytetty vertaus, yliopisto — Suomen sydän, on runossa "Brahen patsasta paljastettaessa" kehitetty pitemmälle. Aivan itsenäisiä vertauksia on laulussa "Pohjolan valkeneminen". Vertaus runossa "Tähden tuikkiminen"[168] on vilpittömän tunteen ilmaisu. Onhan runo kirjoitettu v. 1869, jolloin Krohn ankarien sisällisten taistelujen jälkeen nöyrästi alistui Jumalan tahtoon tunnustaen hänet rakastavaksi isäksi.
"Kuun tarinoissa" ei ole vertauksia kovin runsaasti, mutta ne ovat sattuvia ja kauniita, harvoin aivan sovinnaisia. Tarinain neljästoista ilta on hyvä esimerkki Krohnin taidosta vertausten käyttämisessä. Että runoilijan vertauksia ei saa ilman varmoja todisteita pitää lainoina, siitä on esimerkkinä "Kuun tarinain" kolmastoista ilta. Siinä esiintyvä runollinen vertaus — kallein kaste kauneimmassa ruusussa on nuoren neidon kyynel taistelutantereen hankea punaavalla isänmaansa puolesta kaatuneen urhon veriruusulla — tavataan Cygnaeuksen runossa "Rosorna om våren 1808", mutta Krohn ilmoittaa nimenomaan, että hän kirjoittaessaan vertauksensa ei tuntenut Cygnaeuksen runoa. Täysin itsenäisiä ovat nekin Krohnin vertaukset, jotka johtavat mieleen Schillerin, kuten esimerkiksi kuvaus tulesta liedessä ja valloilleen päässeenä ("Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille", IV) tahi arvoitus "Runoniekan sydän".
Krohn osoittautuu siis vertausten käyttämisessä melkoisen itsenäiseksi. Sitäpaitsi hänen vertauksensa osoittavat hyvää runollista aistia ja tarkkaa luonnon tuntemista. Vertausten havainnollisuus johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että Krohn melkein aina rinnastaa abstraktisen konkreettiseen, henkisen aistimilla havaittavaan. Vain runossa "Purjehdusretki" on verrattu metsän kohinaa kosken ääneen, veneen kulkua kotkan leijailuun, veden jättämiä jälkiä emännän siivoamispuuhiin, purjeen pullistumista sotaorhin vilkastumiseen. Pari kertaa on henkinen ilmiö rinnastettu henkiseen, ja tulos on sangen vaikuttava. Semmoista on aikaisemmin siteeratussa runossa "Ihmis-seuroissa", jossa kahta tunnetta verrataan toisiinsa.
Paitsi havainnollisuutta on Krohnin vertauksissa vielä muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät ne esteettisesti vaikuttaviksi. Välimatka varsinaisesta mielikuvasta sen kanssa rinnastettuun ei tosin koskaan ole niin suuri, että vertaus tuntuisi rohkealta ja vaikuttaisi sen kautta voimakkaasti, mutta se on kuitenkin riittävän suuri synnyttääkseen tarkoitetun esteettisen mielihyvän. Usein ovat rinnastetut mielikuvat myös sitä laatua, että lukijan mielikuvitukselle jää liikkumisvapautta. Vielä pistää Krohnin vertauksissa silmiin tarkkuus ja täsmällisyys. Kokonaisuutta, johon vertaus kuuluu, on aina pidetty silmällä, niin että harmoniaa ei rikota. Vertauksen yksityiskohdat on huolellisesti muodosteltu. Joku tilapäinen kompastus tosin voi löytyä. Vanhempana, jolloin Krohn kirjoitti etupäässä juhlarunoja, hän paisutti toisinaan vertauksensa laajoiksi. Niihin yhtyy tällöin tavallisesti mietelmiä, jommoisiin Krohnilla oli taipumusta jo alusta pitäen. Filosofoimista löytää vertauksien ohella sangen monesta Krohnin runosta, joten häntä voi hyvällä syyllä nimittää mieterunoilijaksi. Myöskin huumoria on vertauksissa joskus, esim.: "Mutta vuodet vierivät, ja huonotkin kosiomiehet yhä harvenivat sitä myöten kuin hampaat harvenivat vanhan Liisan suusta" (Viimeinen Kosija). Tämmöinen on kuitenkin aivan tilapäistä Krohnin puhtaasti kaunokirjallisessa tuotannossa. Kansantajuisissa tieteellisissä esityksissään hän sen sijaan käytti runsaammin humoristisia vertauksia.
Vertauksen ja metaforan raja on epämääräinen. Voimme tässä sivuuttaa ne rajatapaukset, joita löytää Krohnin tuotannosta, ja siirtyä tarkastamaan selviä metaforia hänen runoudessaan. Niitäkin on runsaasti, kuten tavallista onkin mieterunoudessa, mutta niillä ei ole liiaksi raskautettu sanontaa. Yleensä niistä voi sanoa samaa kuin Krohnin vertauksista. Kuitenkaan ne eivät tee niin omaperäistä vaikutusta kuin parhaat vertauksista, vaan vaikuttavat verrattain persoonattomilta. Tunnelmaa ne kyllä kohottavat ja osoittautuvat hyvällä aistilla valituiksi, mutta yleensä niiden kyky herättää lukijan mielessä assosiatioita ei ole varsin suuri.
Töllikkö[169] on aivan oikein huomauttanut, että Krohnin metaforissa voi huomata jonkinlaista mieltymystä väreihin, loisteliaisuuden etsiskelyyn. Ne sisältävät siis koko joukon romanttisia aineksia. Sopinee tässä yhteydessä viitata siihen, että koulupoikana pitämässään päiväkirjassa Krohn osoittaa ilmeistä mieltymystä väriloistoon.
Metaforain käyttö osoittaa myös Krohnin ja Topeliuksen runouden sukulaisuuden.
Samaa sukulaisuutta voi jossakin määrin havaita myös tavassa, jolla kumpikin elävöittää luonnon. Verrattakoon esimerkiksi Krohnin promotiorunon säkeitä:
Lehdet löyhyelee ja rannass' aaltonen huokaa,
Luojaa kunnioittain luonto nyt rukoelee
Topeliuksen sanontaan:
Och lunderna hålla sin aftonbön.
(Finlands namn).
Muuten lienee kylläkin Krohnilla usein tavattava personifikatio, jos välttämättömästi tahtoo etsiä vaikutuksia ulkoa päin, pikemminkin peräisin kansanrunoudesta. Vanhalla suomalaisella runomitalla kirjoitetut runot ovat hengeltään ja sävyltään hyvin lähellä kansanrunoa. Niinpä runossa "Rauta" saa rauta itse kertoa vaiheensa. "Yhteen kasvaneet koivut" kuiskailevat, puhelevat. Mitään erikoisen omaperäistä ei Krohnilla personifikatiossakaan esiinny, mutta kieltämättä hän tätä esteettistä apperseptiomuotoa käyttämällä säännöllisesti saa runoihinsa runollista väriä ja eloa ja tuo jossakin määrin näkyviin oman luonteensa laatua. Reippautta tuovat runoon sellaiset säkeet kuin "Suksimiesten laulun":
Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään
tahi "Purjehdusretken" vertaukset ja metaforat, joihin sisältyy personifikatio, kuten esim.:
Tuossa näet ylpeä
Seisoo kallio;
Hänpä tahtoo kylpeä:
Paljaaks riisui jo
Ruumiinsa hän, veteen astui,
Mutta vasta jalat kastui. —
Tässä kas kuin koivu nuori,
Metsän sorja neitinen,
Kasvojansa hymyillen
Kuvastaa.
Personifikation avulla esitetään elävästi myös hallan tuhotyöt runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi". Samaan tapaan "Kuun tarinoissa": "Suon myrkkyhenki ei tänäkään yön hetkenä saanut unta. Hän nousi lietevuoteeltaan, kulki hiljaa hiipien maita myöten ja levitti koko seudulle valkean sumupeitteen. Hän sen kääri joka kukkaseen, joka tähkään, niin huolellisesti kuin hellä äiti sairasta sydänkäpyään peittelee. Vaan tämä peite ei lämmittänyt, ei varjellut, se jäähdytti, se kuoletti." — (Neljäs ilta).
Koko "Kuun tarinoille" ominainen runollinen kuudanhämy perustuu suureksi osaksi niihin assosiatioihin, jotka kuun personifioiminen tuo mukanaan. Samoin saattaa Krohnilla kokonaisen pitkän runon pääviehätys perustua personointiin. Hyviä esimerkkejä siitä ovat runot "Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi" ja "Hyljätty äiti".
Viimeksi mainitussa runossa on ajan hengen ja kirjallisen makusuunnan mukaisesti personoitu isänmaa. Samoin on Krohnin sydämelle läheinen suomalaisuuden aate saanut elävän olennon ääriviivat sonetissa "Rouva Winterhjelm'in muistikirjaan". Lempi — Krohnilla usein esiintyvä käsite — on kerran elollistettu kerubiksi. Arkisemmista personifikatioista on erikseen mainittava "Naurava käki", joskaan tämänniminen runo ei ole vaikuttava. Runon perusajatus — houkka se, ken palkatta laulaa — on proosallinen ja samoin aiheen käsittely.[170] Ei siis riipu suinkaan vain kuvaimista ja teknillisestä taidosta, että Krohnin useimmista runoista henkii todellinen runollisuus.
Sellainen runoilija kuin Krohn, joka rakastaa retoorista paisutusta ja tavoittelee pateettista sanontaa, käyttää mielellään kaikkia tuonlaatuiselle tyylille ominaisia taidekeinoja. Niinpä Krohn vaikuttaakseen elävämmin usein asettelee vierekkäin vastakohtia ja tiivistää ne toisinaan antiteeseiksi. Tätä pohjaltaan kansanomaista tyylikeinoa[171] käyttävät aivan erilaisten kirjallisten makusuuntien edustajat, sillä se saavuttaa aina tarkoituksensa, kun vastakohta on oikein ja terävästi muodostettu. Krohnin henkiselle rakenteelle se oli omiaan, sillä ajatuksen selvyys ja täsmällisyys on hänen vahva puolensa, niin paljon romantikkoa kuin hänessä onkin. Mieterunoudessa on antiteesi paikallaan. Ihailemansa Runebergin Krohn näki ahkerasti turvautuvan kontrastivaikutuksiin, mutta enimmän on tässä suhteessa varmaankin vaikuttanut Krohniin toinen hänen mielirunoilijansa ja hengenheimolaisensa, antiteesien harrastaja Schiller.
Rakkauden ja vihan johtuu runoilija helposti asettamaan rinnakkain. Niin tekee Krohn vaikuttavasti promotiorunonsa IV osan lopussa. Vaikutuksen tehostamiseksi hän vielä käyttää sanoja lempi ja lempo. 1870-luvulla teki noihin sanoihin kiteytetty antiteesi tarkoitetun vaikutuksen. Nyt on lempi-sanan tunnearvo jo muuttunut ja myös sana lempo miedontunut. Käytetty antiteesi ei enää pysty juhlamieltä kohottamaan, mutta sopii kyllä hyvin humoristiseen esitykseen, jommoisessa se Krohnilla myös tavataan:
Lempenä neitonen liehui; kaikki sydämet syttyi. Miekkoinen, joka sen nai, Lemmon kekälen sai!
Juhlarunoissa on usein käytetty vastakohtia. Muuallakin kuin juhlarunoissa Krohn käyttää vastakohtia elävöittämään kuvaustaan. "Kuun tarinoissa" niitä on (esim. 1., 2., 5. ilta); samoin kansanrunon sävyä tapailevissa tuotteissa, kuten esim. runossa "Neuvo" (heinä heiluvainen — kanto, laine läikkyväinen — jää, perho — toukka). Tuomatta näillä, retoorisilla kuvioilla mitään erikoisesti persoonallista piirrettä runouteensa Krohn kuitenkin niidenkin käyttämisessä osoittaa hyvää makua ja kehittynyttä tekniikkaa ja vaikuttaa sillä hyvää ympäristöönsä.
Yhtä vähän persoonallisia ja tyylillisesti verrattain vähän vaikuttavia ovat metonymia ja synekdoke Krohnin käyttäminä, kuten esim. "miss' äidinsilmä on, tuo väsymättä valpas, tuo uinahtumaton?" — "taas huojeni huoleva rinta"; — "sä maasi hikihelmet joit". — Useimmin esiintyy näin käytettynä sana rauta:
Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.
Kädessäns' on rauta; sill' ikkunalta luukun murtaa pois.
Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo!
Ahneesti veljen vert' joi veljen rauta.
Enemmän tunnetta ja havainnollisuutta ja siis runollisuutta tuottaa kiertäen sanominen, vaikka sekään ei Krohnilla ole erikoisen omaperäistä eikä kauas menevää. Tavallisesti se on kansanrunosta tahi kielen valmiista varastosta saatua, kuten esim.: "metsän kuulu kuningas" (= karhu); "mannun lapsi" (= ihminen), tahi vaihtelun vuoksi: "maailman lapsi", "ilkeä inehmon lapsi", "tomun lapsi". Vaikuttava, vaikka ei aivan harvinainen on runossa "Armahalleni" puhuttelu: "Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo." Omintakeista, vaikka edelleen hyvin lähellä kansankieltä, on sanonta: "Jos nukutella voisin ma kielin sataisin" (= satakielenä).
Symboolin käyttöön ei Krohn juuri ole turvautunut ja vain poikkeustapauksissa hän etenee niin paljon reaaliselta pohjaltaan, että antaa äkillisesti hämmästyttävän muutoksen tapahtua. Esimerkkejä näistä on runossa "Hyljätty äiti":
Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
Kohoova katto on kohta,
Ja laajaks seinät käy ahtahat:
Kuin keisarin linna se hohtaa.
Ja äitis vanhan ja vaivaisen
Näet nuoreks nuortuvan taasen,
Ja kruunun painavi kultaisen
Hän otsaansa kirkkahasen.
Samantapainen muutos esitetään runossa "Runebergin patsasta paljastettaessa". Runossa "Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi" on säkeet:
Ja silmät kauan umpisokeat
Nyt ihmein näki kaikki selvällehen.
Vain Krohnin viimeisen runoilukauden juhlarunoissa tapaa tämmöistä.
Enemmän kuin useimmat edellä kosketellut tyylilliset seikat kuvaa yleensä runoilijaa se tapa, jolla hän käyttää epiteettejä. Väittääpä Weise juuri epiteettien käytöstä ilmenevän, onko runoilija laulaja Jumalan armosta vai eikö.[172] Epiteetit todellakin tuovat tyyliin väriä ja valoa, loistetta ja tuoksua, eikä niitä suinkaan osaa vaikuttavasti käyttää kuka runoilija tahansa. Varsinkin adjektiiveissa piilee esteettinen teho,[173] jota ei jokainen saa niistä esille.
Elsterin määritelmän mukaan on epiteeteille ominaista, että ne ovat esteettisesti arvokkaita, mutta ei asiallisesti välttämättömiä[174] lisiä käsitteiden ilmaisuille. Tämmöistä tyylikeinoa odottaisi Krohnin runsain määrin käyttävän. Hänellähän on kieltämättä taipumusta laajasanaisuuteen, retoorisuuteen, pateettisuuteeu. Jo alusta alkaen on hänen mielirunoilijoitaan ja oppimestareitaan Schiller, joka käyttää, taitavasti epiteettejä. Ensimäisessä varsinaisessa voimainkoetuksenaan suomenkielisenä runoilijana, "Sukeltajaa" suomentaessaan, Krohn jo kohtasi Schillerissä tämän puolen. Suomennos osoittaa, että Krohn tajusi epiteettien tehon. Parhaansa mukaan hän koettaa ne säilyttää käännöksessään. Esim. säkeistöt:
Denn unter mir lag's (das Bodenlose) noch bergetief
In purpurner Finsternis da,
Und ob's hier dem Ohre gleich ewig schlief,
Das Auge mit Schaudern hinunter sah,
Wie's von Salamandern, Molchen und Drachen
Sich regt' in dem furchtbaren Höllenrachen.
Schwarz wimmelten da, in grausem Gemisch,
In scheusslichen Klumpen geballt,
Der stachlichte Roche, der Klippenfisch,
Des Hammers greuliche Ungestalt,
Und drünend wies mir die grimmigen Zähne
Der entsetzliche Hai, des Meeres Hyäne.
suomentaa Krohn:
Alahallani purppurankarvaista
Syvyytt' oli vuorittain,
Siell' ääntä ei milloinkaan kajaha,
Vaan hirmuksein sen nähdä sain;
Lohikäärmeillä sisiliskojen kanssa
Se helvetin kattila ol' majanansa.
Ja vilskuvan siellä ma näin, sekasin
Mytyss yhdess uiksellen,
Monipiikkisen rohkan ja tursaankin
Sekä moukkuripään ison venkalehen.
Mull' irvisti hirveät hampahat siellä
Meren kauhistus haj, mua pyytäen niellä.
Krohn, joka katsoi olevansa synnynnäisiltä taipumuksiltaan pikemmin maalari kuin runoilija, varmaankin hyvin ymmärsi Messingin kehoituksen: "Der Dichter soll immer malen." Maalaamista Krohnin epiteettien käyttö pääasiassa onkin. Hän tyydyttää näköaistin, mutta ei sanottavasti muita aisteja. Mielellään hän esittää valoilmiöitä ja värivaikutuksia sekä erikoisesti silmiinpistäviä ominaisuuksia.
Muihin aisteihin kohdistuvia epiteettejä on Krohnilla sangen niukasti, siinä määrin on huomio kiintynyt näköaistin vaatimuksiin.
On nimitetty, kenties hieman epätarkasti, karakteristisiksi määräyssanoiksi eräitä epiteettejä, jotka kylläkin ovat kuvaavia käyttäjälleen, mutta tarkoittavat enemmän tunnelman synnyttämistä kuin ilmiön laadun tarkkaa määrittelyä.[175] Semmoisia on Krohnilla paljon. Esim.:
Pyhää neittä ihaellen.
Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
Luojan enkelien lahja lempeileväin.
Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
Oi sä raitis, jalo miehentyö
Nuoruus nopsakenkä.
Levolla makailevan Ruotsinmaan.
Ja jonka niska jäykkä, visapuinen.
Tää Suomen kansa jörö, umpisuinen.
Myös täystähkäinen ruis huoleti huojuelee.
Kauneimpia epiteeteistä ovat sellaiset, jotka antavat elottomille esineille elävien olentojen ominaisuuksia ja siis ovat tavallaan personifikatiota, kuten esim. Krohnilla:
Virvatuli viekas olet.
Sukkelat on sukset meillä.
Tuossa näet ylpeä seisoo kallio.
Silmänsä nerokas.
Että tällöin erityisesti partisiippimuodot ovat vaikuttavia ja elävöittäviä, sen voi todeta Krohnin runoista pitkin matkaa. Krohnin proosatyylissä on silmiinpistävänä ominaisuutena, että hän sanoo mielellään asian kahdella, joskus useammallakin vieretysten asetetulla synonyymilla tahi merkitykseltään läheisesti yhteen kuuluvalla sanalla rinnastaen ne pilkkua käyttämällä (esim. "Kuun tarinoissa". Samoin esim. "Koottujen runoelmain ja kertoelmain" ensimäisen painoksen esipuheessa: "sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut: — mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos sirotellut"). Runoissa tämä ominaisuus ilmenee samaa merkitsevien tahi merkitykseltään läheisten epiteettien kasaamisena, joka saattaa johtaa suorastaan pleonasmiin taikka vaikuttaa tarpeettomalta laajasanaisuudelta. Esim.:
Orjat uskottomat, pettäväiset.
Sä olet aarteen' armaimman, kalleimman ryöstänyt.
Mitätön, tyhjä uni vain.
Useimmiten kuitenkin kahden epiteetin asettaminen peräkkäin havainnollistuttaa mielikuvaa ja vahvistaa tunnelmaa ja on siis perusteltua. Toiselta puolen taas näyttää alliteratio joskus houkutelleen runoilijaa käyttämään epiteettejä, jotka tuovat sanontaan epäselvyyttä ja vaikuttavat häiritsevästi, kuten esim.:
Toinen ankaraa anovi valtikasta.
Aurinkoisen tuimat tulet.
Ja varjon valjun heittänyt.
Maneeriksi ei Krohnilla epiteettien käyttö koskaan kangistunut. Hän pyrki ilmeisesti valitsemaan epiteetit aina tilanteen mukaan. Vain muutamat määräyssanat toistuvat hänen runoissaan useamman kerran. Niitä ovat autuas, tyhjä, ankara.
Viimeksi mainittu sana äsken siteeratussa esimerkissä käytettynä ("Toinen ankaraa anovi valtikasta") tuo mieleen Aleksis Kiven tyylin (esim. "Nummisuutareissa", V näyt.: "Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui — — —".). Mahdollisesti se onkin muistelma Kivestä. Jos tältä kannalta tarkastelee Krohnin epiteettejä, niin kenties voi nähdä silloin tällöin hyvin lievää vaikutusta muualta. Niinpä säkeessä: "Katkerat kyyneleehet, hurmeet huuruavat" on ikäänkuin jälkikaikua Ahlqvistin erikoislaatuisista, ei juuri esteettisesti tehoavista säkeistä: "Kohta kyllä rauta riehuu, verivirrat höyryää". Antiikin kirjallisuudesta saatuihin esikuviin taas viittaa säe "Nuo sijat miehien syöjät — —". Mistään jäljittelystä ei tässä voi olla kysymystäkään.
Näkyy vain tässäkin Krohnille ominainen kyky ottaa vastaan runsaasti vaikutelmia eri tahoilta ja sulattaa ne kokonaan henkiseksi omaisuudekseen.
Yleensä Krohn ei käytä epiteettejä niin runsaasti kuin saattaisi odottaa. Hän on kirjoittanut koko joukon runoja, joissa epiteettejä tuskin on nimeksikään. Krohnin käyttämät epiteetit eivät ole erikoisen omaperäisiä eivätkä vaikuttavia. Arvattavasti Krohn, joka ei koskaan eksynyt luulemaan liikoja runoilijalahjoistaan, itse huomasi taikka ainakin vaistomaisesti tunsi tämän, ja se selittää hänen pidättyväisyytensä epiteettien käytössä. Hänen epiteettinsä eivät ole juuri koskaan karakterisoivia, vaan jokseenkin ylimalkaisia, tunnelman herättämistä tarkoittavia. Ylimalkaiset epiteetit ovatkin ominaisia runoudelle, joka on luonteeltaan idealistista.[176] Semmoiseksihan olemme havainneet Krohnin runouden. Epiteetit, jotka tavoittelevat enemmän tunnelmaa kuin karakteristiikkaa, antavat tyylille romanttisen värityksen. Krohnin ja hänen aikalaistensa kirjallista suuntaa voi, kuten on tehtykin, hyvällä syyllä nimittää kansallis-romanttiseksi. Muistettava vain on, että Krohn, jolle suomalaisuuden aatteen ajaminen merkitsi käytännöllistä toimintaa, ei pohjaltaan ole mikään romantikko, niinkuin sitä ei ollut Ahlqvistkaan eivätkä muut fennomaanit. Krohnin viileä järkevyys ja hyvä maku johtivat häntä käyttämään epiteettejä sillä tavoin, että ne eivät riko hänen tyylinsä yleisluonnetta ja että ne kaikessa sovinnaisuudessaankin vaikuttavat elävöittävästi ja tunnelmaa tiivistävästi. Osoittautumatta siis tämän tyylikeinon käyttämisessä miksikään "runoilijaksi Jumalan armosta" Krohn on kuitenkin sillä taitavasti lisännyt runojensa vaikuttavaisuutta ja viehätystä.
Niinkin rohkea sentään saattaa Krohn joskus olla epiteettien käytössä, että muodostuu oxymoron, konsentroitu antiteesi:
Ah suloinen mun suruisuuteni,
Ah suruinen mun suloisuuteni.
Siinä on Krohnin taipumus antiteeseihin johtanut hänet tavallisuudesta poikkeavan epiteetin hakuun.
Epiteetti tahi tavallinen attribuutti saattaa liittyä pääsanansa kanssa yhdyssanaksi. Liittosyntyisiä sanoja on Krohnin kielessä paljon. Se osoittaa, että Krohn pyrkii saamaan sanontaansa vauhtia ja eloa. Ainahan yhdyssana merkitsee tavallista nopeampaa ajatuksen kulkua sekä mielikuvain tiivistymistä ja rikastumista. Kun tarkastaa yhdyssanoja Krohnin tuotannossa tyylin kannalta, täytyy kuitenkin jättää suurin osa niistä huomioon ottamatta. Ne ovat enimmäkseen tavalliseen kielenkäyttöön vakiintuneita, arkisia sanoja, joilla ei mitään erikoista tyylillistä etua ole saavutettu eikä tavoiteltukaan. Mutta sittenkin jää vielä ylijäämä yhdyssanoja, jotka ovat mielenkiintoisia. Semmoisten yhdyssanojen joukossa, joissa oikeastaan vain on epiteetti liittynyt pääsanaan (kultakiehkerö, lumikaapu, sulokuva), tapaa yleisestä kielenkäytöstä poikkeavaa sanontaa, joka antaa tyylille erikoisvärityksen, esim.: suruvaatteet, valhekoi (toisella kertaa: valhevalo), salaluoto, (auringon) loistovirka, valloitusvankkuri, valloitussankari, salavimma, alhomaa, keskipuu (= puun keskiosa), hurmetanner. Joku yhdistelmä saanee kiittää asustaan Krohnin muukalaista kielikorvaa tahi kielen silloista vakiintumattomuutta, kuten esim.: vuorikukkula, lempionni, maailmamatka, neitilempi. Mutta yhdyssanojen joukossa on myös useita tyylillisesti vaikuttavia ja hyviä muodostelmia: unhotusjyvänen, aatevirta, murhamiellä, verivainolainen, iloparvi ("täynn' iloparvia sirkkusien"), kaikkiluova ("Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon"), alku-öinen pimeys (kaoksesta puhuttaessa), haluhelmi, armolaina; tias-pikku, vyöhyt-valkeainen (koivusta puhuttaessa). Joskus tuntuu yhdistelmä harha-iskulta tahi ei tehoa kylliksi, esim.:
Ihmis-siip' on aivan hento.
Musta, murtumaton, solkinen sankari-vyö (= harjanne).
Tyhjä seinäkuva hengetön.
Esimerkit osoittavat myös, minkälaisesta elämänpiiristä Krohnin yhdyssanat on saatu. Tyylille luonteenomaista on, että verrattain usein on yhdyssanan alkuosana sana sulo-, iki-, ihmis-. Silmiinpistävää myös on, että suurin osa yhdyssanoista on muodostunut kahdesta substantiivista. Muut sanaluokat ovat paljon heikommin edustettuina. Täten tyylissä kuvastuu enemmän käsitteellistä ajattelua kuin herkkää tunneläikähtelyä.
Yhdyssanat johtavat meitä tarkkaamaan Krohnin kielenkäyttöä yleensä.
Siinäkin kuvastuu hänen persoonallisuutensa laatu selvästi.
Tulokseksi Krohnin proosakielen ja -tyylin tarkastelusta saadaan, että hän kirjoittaa erittäin puhdasta, svetisismeistä vapaata suomenkieltä ja osoittaa hyvää kieli- ja tyyliaistia. Olematta varsinaisesti mikään sanaseppä hän käyttelee kielen varoja niin taitavasti, että kielelle oudot ja uudet asiat saavat luontevan ja täsmällisen ilmaisun. Tämä saavutus on sitä kunnioitettavampi, kun Krohnille tuotti vaikeuksia hänen muukalainen syntyperänsä ja kun suomenkieltä vasta hänen toiminta-aikanaan alettiin muodostella aikakauden korkeimman kulttuurielämän ilmaisuvälineeksi.
Runossa jää kielenkäytölle jo itse asian laadun vuoksi suurempi vapaus kuin proosassa, jossa kirjailija on enemmän vastuunalainen jokaisesta käyttämästään sanasta, muodosta ja käänteestä. Runoilijaluonteensa yleisen laadun mukaisesti Krohn runoissaan liikkuu suhteellisesti ahtaalla alalla. Hän maalailee levein vedoin ja tuo esille ylimalkaisesti, suurin piirtein, tunteensa ja isänmaallisen paatoksensa, pyrkimättä kuvauksissaan yksityiskohtaiseen karakterisointiin taikka hienojen tunnevivahdusten erittelyyn. Siltä kannalta on kielenkäyttö hänelle helpompaa kuin asiallisessa proosassa, mutta toiselta puolen taas tuottaa runomuoto vaikeuksia kielen käyttämisessä. Runossa, jossa on tarkoin pidettävä silmällä sanojen ja niiden yhtymäin esteettistä puolta, on vielä monin verroin vaikeampaa kuin proosassa käyttää kieltä, jonka vasta täysikasvuisena on oppinut. Ja uudenaikaisen taidelyriikankin välineeksi oli suomenkieli Krohnin ryhtyessä runoilemaan verrattain vähän muokattu. Jo kohta alussa, v. 1861, lausui ehkä pätevin silloinen asiantuntija, Ahlqvist, Krohnin tuotteita arvostellessaan: "Suonion kieli on kaunista ja rikasta".[177] Jos ottaa vaivakseen tarkastaa Krohnin runoja kronoloogisessa järjestyksessä, niin huomaa kielenkäytön niissä yhä vakiintuvan, sanonnan täsmällistyvän ja rikastuvan. Huomaa myös syyn siihen: runoilija on koko elämänsä ajan innokkaasti tutkinut kansankieltä ja kansanrunoutta. Näistä lähteistä hän ammensi jo nuoruudestaan asti, ja niin tulikin hänen osuutensa Suomen kirjakielen kehittämisessä varsin huomattavaksi.
Kaarlo Niemisen tutkielma "Suomalaisen taiderunouden kielestä viime vuosisadalla"[178] antaa jonkunmoisen kuvan äänne-, taivutus- ja johto-opillisista seikoista Krohninkin runokielessä. Huomaamme siitä, että runoilijalle suotujen kielellisten vapauksien käyttämisessä Krohn ei suinkaan mene pitemmälle kuin aikalaisensa; pikemminkin hän pysyttelee lähempänä normaaliproosan sanontoja. Moni nykyaikaisesta lukijasta oudolta tuntuva tahi loukkaava muoto Krohnin runoissa on tietoista pyrkimystä kehittää runokieltä lyhyyteen ja kartuttaa loppusointuja. Tässä valossa on arvosteltava sellaiset säkeet kuin:
Yks paikk' on kieltty vaan.
Suomenkielen sanojen pituus ja taipumattomuus loppusointuihin olivat tietenkin seikkoja, joihin alkavan runoilijan huomio heti kohdistui hänen koettaessaan käyttää suomenkieltä uudenaikaisissa runomitoissa. Vuonna 1862 julkaisi Krohn muutamia ajatuksia näistä asioista.[179] Hän ehdottaa m.m.:
"Sopinee kukaties viljellä muutamia lyhennyksiä, jotka runsaalta kartuttaisivat sekä kaks- että ykstavuisten riimein paljouden. Semmoisia olisivat:
1) vanhassa kirjakielessämme tavallinen, vaan nyt pahaksi onneksi hyljätty monikon 3 tekijä, esim. teit = tekivät, söit = söivät, näit = näkivät, vannoit = vannoivat.[180] Muissa tehdikköin ajoissa ja tavoissa, missä tämä lyhennys ei sopine, voisi vanhain runoin esimerkin mukaan käyttää yksikköä, esim. miehet menee = menevät; 2) löynnyt = löytänyt, lennyt = lentänyt; 3) löytty = löydetty, säätty = säädetty; 4) leten = lentäin, rieten = rientäin; 5) pyys, kääns, morkkas, lentäis, kääntäis; 6) sorja, norja, palvelja; 7) Suomalain, nuorukain; 8) autuun = autuuden, autuussa = autuudessa: 9) kalatuus = kalattomuus, mittömyys = mitättömyys. — Kaikki nämä lyhennykset olivat vanhassa kirjakielessämme tavalliset, paitsi viimeinen, joka Kalevalassa on löytyvä.
Sanain loppujen katkaisemista esi-isämme viljelivät liiaksi, niin että värsy siitä tuli kankeaksi ja rumaksi. Mutta muutamat varoisat lyhennykset eivät haittaisi meidän aikuisissakaan runoelmissa. Suuressa osassa maatamme (Itä-Suomessakin) ei suupuheessa enää kuulu loppuäänikästä Translativossa, Inessivossa ja määräsanain päätteestä -sti. Sen voisi runoilijakin käyttää hyväksensä edes parittoman tavuisissa sanoissa kun tulevat värsyn loppuun, esim. maass(a), taivahass(a), avarast(i). Värsyn sisässä sitä kuitenkin pitäis karttaa ja lopussakin, jos sana on kakstavuinen, koska siitä lopputavuu tulisi kovin raskaaksi ja kankeaksi.
Värsyn sisässä olkoon loppuäänikkään poisheittäminen luvallinen ainoastaan kun seuraava sana alkaa äänikkäällä, j:llä tai samalla kerakkeella, johon katkaistu sana tulee päättymään, esim. maas' ja taivahassa, rinnass' sotamiesten, siivill' linnun sukkelilla, suureks sankariksi paisui; muissa sijoissa kuin Inessivossa, Adessivossa ja Translativossa kuitenkin ei pitäis heittää pois äänikästä muun kerakkeen edeltä kuin j:n. Partitivoapa sopinee käyttää yhtähyvin katkaistuna kuin täydellisenä, esim. marjoi ja marjoja."
Erikoisen rohkea ja uudistushaluinen ei Krohn siis ole ehdotuksissaan. Mutta näitä omia sääntöjäänkään hän ei kaikkia noudattanut. Niinpä näkyy hänen korvansa vieroneen sitä kalevalaista lyhennystä, joka yllä on esitetty 9:nnessä kohdassa. Hänen runoissaan ei ole uudemmassa runokielessämme viljalti esiintyviä muotoja semmoisia kuin "onnettuutta", "toivottuutta" (— vieläpä "varhaisvaikuttamattuutta"). Vain poikkeuksellisesti tavataan vanhalla suomalaisella runomitalla kirjoitetussa "Suvilaulussa": "Sydämeskö sulatuutta?" Tahtoisimme lukea tämän seikan hänelle ansioksi. Myöskään muihin uudemman runokielemme mauttomuuksiin ei Krohn ole ollut myötävaikuttamassa. Milloin joku nuoremman polven runoilijain käyttämä oudonpuoleinen sana soinnahtaa jo Krohnin runoudessa tapaamallemme, on se tavallisesti käyttökelpoista tavaraa, kuten esim. Eino Leinolla runossa "Kimmon kosto" tavattava sana potkee. Krohnin "Suksimiesten laulusta" tunnemme säkeen "Jalka potkee". — Uusimpaan runokieleemme näkyy vakiintuneen sanalle sydän rinnakkaismuoto syön, jota esim. V.A. Koskenniemi käyttää hyvin painokkaissakin paikoissa. Tätä jo Lönnrotin käyttämää, mielestämme rumaa muotoa Krohn välttää. Se osoittaa hyvää makua ja kieliaistia. Todistukseksi viitattakoon vain siihen, että Eino Leino, joka sanojen ja muotojen valinnassa on sangen ennakkoluuloton, käyttäen rohkeasti kieltä aina sen mukaan mitä tilanne kulloinkin vaatii, ei parhaissa tuotteissaan käytä sanaa syön = sydän.
Löydämme tietysti Krohnin runoista kuitenkin murteellisuuksia tahi omituisia muotoja, jotka osoittavat, että hän ei aina onnistunut täysin voittamaan kielen vastarintaa. Viipurilaiselle oli houkuttelevaa kirjoittaa helmii, ihmissilmii, purppuraperhoo, hämärässä horjuvii, retkii riettahien, polkui pilkkaajien, syntyy eriseuroi j.n.e. Samoin:
Kuuluu laulu loittoo.
Mun emä maahan puotti.
Käsi sauvan toinen rauvan teräväisen —.
Talonväälle syvään nukkuvalle.
Myöhemmin on runoilija itse vaihtanut "Suksimiesten laulussa" muodon rauvan muotoon raudan, vaikka muutos rikkoi loppusoinnun. Se osoittaa, että Krohn pyrki mahdollisimman lähelle normaaliproosaa. Täytyihän hänen korvassaan virheellisen loppusoinnun sorahtaa pahalta. Nykyaikainen lukija, joka jo vaatii ehdottomasti täydellistä loppusointua, tuskin voi olla kiitollinen tuosta Krohnin oikeakielisyysharrastuksesta tässä tapauksessa eikä voi puolustaa sitä tässä muulla kuin sillä, että Krohnin aikana suomenkielisessä runoudessa ei asetettu kaikkein ankarimpia vaatimuksia loppusointuun nähden, kun kerran kieli silloisella kehitysasteellaan oli osoittautunut vastahakoiseksi semmoiseen. — Muodon talonväälle vaihtaminen muotoon talonväelle on taas luonnollinen seikka, pikkuasia rytminkin kannalta.
Murteellinen muoto pauhajaa (pro pauhaa) esiintyy aivan tilapäisesti. Samoin esiintyy Krohnilla suhteellisesti harvoin tuo kansanrunoudessa tavattava, mutta taiderunoudessa arveluttava pääte -kana (pro -kaan): silloinkana, puhkeskana, luulinkana, käännykänä. Toista samanlaatuista taiderunoudessa vähemmän toivottavaa päätettä, nim. -nunna käyttää Krohn myöskin verrattain säästeliäästi: sortanunna, paennunna (tahi lyhennettynä: huojentanna, synnyttännä). Molempien päätteitten käyttö kuuluu Krohnilla enemmän nuoruuden aikaan kuin myöhempien vuosien tuotantoon. Tässä yhteydessä voi mainita myös verrattain harvoin esiintyvät muodot sellaiset kuin: sydäntähän, veljeähän; velvollisuunna. Jos ryhtyy poimimaan murteellisuuksia ja omituisia muotoja Krohnin runoista, niin saalis osoittautuu Krohnin tuotannon laajuuteen nähden melkoisen niukaksi.
Yksi kielellinen omituisuus on kuitenkin runsaasti edustettuna läpi tuotannon: diminutiivimuotojen käyttö. Jos voisikin tässä otaksua jonkun verran saksan- ja venäjänkielen vaikutusta, niin täytyy kuitenkin katsoa diminutiivimuodot juuri runsaslukuisuutensa takia luonteenomaisiksi Krohnille. Miten paljon vähemmän löytääkään semmoisia Ahlqvistin runoista! Krohn on lempeämpi, hempeämpi, sirompi kuin Ahlqvist. Siksi hänellä on pitkin matkaa: viinitarhasessa, ikkunaisen alla, aurinkoinen (subst.), päivänen, pimeäinen, kurjainen, linnut laulaa virtosia, soittain kielosia (epäselvyyden uhallakin!), kirkkahainen, ankarainen, emäntäinen, matalainen, Suomenniemyt, sulosilmyet — vieläpä helminen, nieminen, akkanen (aivan kuin sukunimiä!).
Joskus johtaa loppusoinnun tarve Krohnin käyttämään sanoja, joita hän muuten välttää: vaiki, läksi. Rytmin takia on hänellä myös joskus muotoja, joita muuten ei olisi syytä käyttää, esim.
Net kuka säilyttää sydämessään, siltä ei katoo Koskahan kuitenkaan nuoruus loistehineen.
Krohnin kielenkäytössä pistää nykyaikaisen lukijan silmään myös sana neiti. Kirjakielen kehitys ei ollut vielä 1860-luvulla täysin vienyt siihen eroitukseen, minkä kieli nyt merkitsee sanoilla neiti ja neito. Esteettistä nautittavuutta neiti-sanan käyttö ei vielä pahasti häirinne säkeissä semmoisissa kuin:
Oi neiti, rangaistukseni on tosin armoton.
Useinhan myös poika neiti-lemmen näin sytyttää.
Metsän sorja neitinen.
Ja kalliolla neiti tuoss' istui ihana.
Pikemminkin voisi odottaa, että myöhäisempien sukupolvien korvissa sana neiti antaisi Krohnin säkeille hieman arkaistisen sävyn, joka varsinkin viimeisessä esimerkissä, Lorelein suomennoksesta otetussa, olisi eduksi. Kerran on Krohnilla myös neito: "Närkästyen neito lausui" ("Neuvo"). Murteellisuuksien lisäksi voisi Krohnin syntyperää muistaen otaksua hänen runokielessään olevan muukalaisuuksia. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Huomautimme jo edellä, että Krohnin proosakieli on ihmeteltävän vapaa svetisismeistä. Runokieli jo luonnostaankin vieroo muukalaisuutta. Omituista on kuitenkin, että Krohn, joka perin taitavasti korvasi suomenkielen epäonnistuneita lainoja ruotsinkielestä, käyttää vielä viimeiselläkin runoilukaudellaan sanaa rinki:
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme.
Runosuomennoksessa "Käynti valunpajassa" tavatan sanat passata, passari, kyttä. Siinä onkin kaikki korvaa loukkaava epäsuomalaisuus, mitä Krohnin runoista löydämme.
Sen sijaan on Krohnin sanastossa alkuaikoina suomalaisia sanoja, jotka hän pian itsekin huomasi epätyydyttäviksi. Poimimme "Syyn sovituksesta" seuraavat esimerkit: luoma (= Schicksal), valju (= unfreundlich), valjuus, suuteloilla apattaa, sydäntä hellää runnahtaa, haudan teljet ruhdaista. Tähän kuuluu myös, nähtävästi Santalalta (esim. Heinen "Du bist wie eine Blume" runon suomennoksesta) saatu sana hempukka. Nämä sanat kaikki katoavat pian Krohnin runoista. Kun Krohnin runollinen luomisvoima on korkeimmillaan, on hänen sanastonsa ylimalkaan runollista, korutonta ja luontevaa. Jokin tyylillinen kompastus, jokin mauttomuus silloin tällöin saattaa esiintyä, mutta ne ovat poikkeuksia. Kun Krohn kielen varoista itse muodostaa jotakin uutta, esiintyy tavallisesti hänen hyvä kieliaistinsa (tyynenkylmä, kantopoika). Aivan uusia sanoja hän esittää harvoin. Kuvaavia ovat ehdotukset louhikäärme (pro lohikäärme) ja suvenkorento (pro sudenkorento), joka viimeksimainittu ei kylläkään esiinny Krohnin runoissa. Krohn tekee uudistusehdotuksensa saadakseen käytäntöön luonnollisemman sanan,[181] hän tahtoo enemmän järkeä nimitykseen. Ajatuspuoli hänessä on voimakkaampi kuin tunnepuoli. Hän painuu mieluummin arkiseksi käyttämällä nimitystä louhikäärme kuin antaa mielikuvituksensa lähteä hillittömästi lentoon lähtökohtana hieman hämärä sana lohikäärme.
Yksi seikka Krohnin kielenkäytössä vielä mainittakoon. Hän kuten Ahlqvistkin katkoo sanoja enemmän kuin nykyaikainen maku sallisi, mutta ei enemmän kuin muut hänen aikalaisensa. Näimmehän edellä hänen itsensä tuomitsevan liiallisen sanain katkomisen virheeksi, joka suorastaan pilaa vanhan suomenkielisen taiderunouden. Tätä virhettä hän parhaansa mukaan välttää. Kun Krohn alkoi runoilunsa, oli Ahlqvist jo kielenkäyttöön nähden kohonnut auktoriteetin asemaan. On kunniaksi Krohnille, että hän verrattain pian vapautuu Ahlqvistin auktoriteettipainon alta. Niinpä esim. sellaista lyhennystä, että sanan kahdesta loppuvokaalista toinen on heittynyt,[182] jommoista Ahlqvistilla kyllä tapaa, on Krohn käyttänyt runoilukautensa alussa vain yhdessä sanassa ja vain kaksi eri kertaa, nim.:
Kätes armollisen alta mu' ei tempaa (Ps. 139).
Mu' oisit surreet ja itkeneet (Nuoruuttaan surija).
(Mansikoita ja Mustikoita III.)
Krohnin asema suomalaisessa kirjallisuudessa on sellainen, että hänen tyylinsä ennemmin tahi myöhemmin on otettava perinpohjaisesti tutkittavaksi. Tällainen tutkimus voi tuoda esille ja selvittää yhtä ja toista runoilijan sisimmästä, vaikeasti tavattavasta olemuksesta. Mutta todennäköisesti se arvostelu, minkä tuleva tutkimus antaa Krohnin runotyylistä, on pääasiassa sama, mikä tulee lopputulokseksi tässä luvussa esittämistämme seikoista, nimittäin että Krohnin runotuotanto juuri tyylillisillä ominaisuuksillaan on kehittänyt suomenkielistä runoutta entistä suurempaan hienouteen, notkeuteen ja täsmällisyyteen.