ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Talon vanha, mustunut tupa. Perällä ovi. Ovesta sisään tultaessa on vasemmassa nurkassa takka ja sen sivulla toinen ovi kamariin. Oikeanpuolisessa seinässä on ilman verhoja oleva ikkuna ja nurkassa yksinkertainen aukioleva sänky. Ikkunan alla pitkä penkki ja edessä pöytä sekä tuoli. Muu kalusto mielen mukaan. On sunnuntai-aamu keväällä.
Ensimäinen sarja kohtauksia.
Heti esiripun noustua tulee Heikki sisään väsyneen näköisenä, lakki niskaan painettuna ja vaatteet ryvettyneet. — Emäntä, puettuna kirkkopukuun. — Hanna esiintyy koko näytöksen ajan puukengissä ja yksinkertaisessa arkipuvussa. — Viimeisenä Jussi, joka on huonosti puettu, melkein ryysyisenä.
HEIKKI (katselee ympärilleen). Olipa onnen lykky, että tupa on tyhjänä eikä kukaan sattunut näkemään tuloani. Nyt saan edes rauhassa hengähtää ja puhdistella itseäni, ennenkun tulevat kiusottelemaan. (Järjestää vaatteitaan.) Hitto vieköön! Miten ihmeessä minä sinne metsään olin ruvennut nukkumaan; kuka minut sinne vei? On se merkillistä, ett'en sitä voi muistaa. (Pudistelee itseään.) Huh, huh! Ja on niin pahuksen kova vilukin. Hui! (Istuu retkahtaen sänkyyn.) Ei ole koko elämästä mihinkään. Jokainen lauvantai-ilta on samanlainen ja tällä kertaa oli se peräti hullua. Olen toki tähän asti tietänyt tekoni ja retkeni, vaan nyt en muista mitään. (Silittää päätään, antaen lakin pudota.) Ja kovin on tämä pääkin kummallinen. Se on niin häijyn raskas ja pitää niin ilkeätä jyminää, että oikein tuntuu surkealta sitä kärsiä. (Raappii korvansa taustaa.) Voi toki sentään, miten paljon olen mahtanut juodakaan, sillä näin kovassa pohmelossa en ole vielä koskaan ollut. Ja mitä mahtaa äitikään ajatella, kun koko yön olen viipynyt? (Haukottelee.) Hoh-hoh-hoo, kovin on surkeata tällainen elämä. Ei olisi pitänyt mennä ollenkaan, koska näin paljon tulin juoneeksi. Nyt rupeavat he kiusaamaan minua koko päiväksi. (Nousee.) Mutta minä menenkin maata, niin saan olla parhaiten rauhassa äidiltäkin. Puhukoon sitte perästäpäin, jos haluttaa.
(Aikoo riisua takkinsa. Emäntä tulee.)
EMÄNTÄ. No joko nyt olet viimeinkin löytänyt kotisi, Heikki? Missä olet koko yön viipynyt? (Heikki istuu hämillään sänkyyn.) Missä?… Etkö tahdo puhua, kun kysyn?
HEIKKI. Mitä te siitä huolitte?
EMÄNTÄ. Mitä? Enkö minä saisi kysyä, missä poikani yötä pitää, kun ei kotiin haluta tulla?
HEIKKI (kärsimättömänä). Mitä sillä sitte väliä on, missä minä oleskelen?
EMÄNTÄ. Ooho, poika! Älä yhtään rupea kiertelemään, vaan sano suoraan missä olet ollut?
HEIKKI. Mitä varten te sitä nyt niin tahdotte tietää, koska ette ennenkään ole kysellyt?
EMÄNTÄ. Sitä varten, että olen jo tarpeeksi kauvan katsellut tällaista elämää ja olen päättänyt kerrankin puhua, koska sinä näytät tulevan yhä hullummaksi, mitä vanhemmaksi tulet. Sentähden tahdon nyt ensiksi tietää, missä olit? —
HEIKKI. Naapurikylässä!
(Nojautuu pöydän laitaan ja tukee päätään käsillä.)
EMÄNTÄ. Vai niin, vai naapurikylässä! Häpeä vähän, kun siten menet yötisaikana toiseen kylään juopottelemaan; häpäiset siten itsesi ja minut. Pitäisi sinun se ymmärtää, mitä ihmiset siitä ajattelevat. Oletko yhtään nukkunutkaan?
(Istuu tuolille.)
HEIKKI (hämillään). Olen minä sentään nukkunut.
EMÄNTÄ. Niin, mutta missä? Sanoppas se myöskin! (Heikki kynsii otsaansa.) — Osaatpa sinä sentään hävetä, koska et tohdi sitä sanoa. Mutta minä tiedän sen, minä, vaikk'et sanoisikaan. Kuule, sinä olet nukkunut metsässä!
HEIKKI (vilkaisee äitiin). Mistä te sen tiedätte?
EMÄNTÄ. Huoli sinä siitä. Hyvä vaan, että olen senkin saanut kuulla. En olisi luullut sinua, poikaparka, niin onnettomaksi, että rupeat roistojen tavalla metsään nukkumaan. Tahdon sanoa sinulle, Heikki, että kyllä jo olisi aika parantaa elämäsi ja kääntyä oikealle tielle. Muista se, että tällaiselle elämälle tulee huono loppu sekä tässä että toisessa elämässä. Juomari ei voi koskaan periä…
HEIKKI (ärtyneenä). Lopettakaa jo! En minä viitsi enää kuunnella.
EMÄNTÄ (surullisena). Voi Heikki, Heikki, minun ainoa poikani! Kuinka voitkaan raskauttaa vanhan äitisi sydäntä tällaisilla sanoilla, kuinka voit sen tehdä? Ajattele minun suruani ja muista, että velvollisuutesi on kunnioittaa minua, äitiäsi. Älä unhota, että moni on samalla tavalla alkanut ja kurjuudella lopettanut elämänsä, ja että sinunkin tulevaisuutesi voi olla yhtä surkea. — Voi Heikki poikani, jos tämän oikein ymmärtäisit, niin toisin sinä varmasti eläisit. Mutta sinä et tahdo sitä ymmärtää, et tahtoisi edes puhettani kuunnella ja se minua enimmän surettaa. Voi, mitä minun pitäisi tehdä, että tulisit tämän ymmärtämään, sillä minä en voi nähdä sinua huonolla tiellä ja perikadon partaalla… Ei, ei! Se on niin katkeraa, ett'ei sitä sanoa saata! Minkätähden sinusta piti tällainen tuleman, kun isäsi ja veljesikin olivat niin siivoja? (Itkee.) Voi, voi, aina kun muistelen heitä, vaivaa minua kamala tuska. Armahtakoon Jumala minua, sillä itse olen syypää heidän kuolemaansa, vaikk'ei kukaan sitä usko. Voi, voi, mitä minun pitää tekemän?
(Pyyhkii silmiään ja menee kamariin.)
HEIKKI (katselee ihmetellen äidin perään). No mitä tämä nyt oli, kun noin rupesi itkemään ja valittamaan; mitä hän minusta tahtoi? Enhän minä silti mikään juomari ole, vaikka nyt olenkin vähän liiaksi maistellut ja ollut yön ulkona. Onhan se nuorten tapa, ja miks'en minä saisi pitää lystiä yhtähyvin kuin muutkin? Juovathan ne toisetkin ja enemmän vielä, eikä kukaan puhu mitään. Ei, kyllä hän nyt turhia minusta pelkää ja luulottelee. Mitä hän sitten sanoisi, jos olisin joka yö matkoillani, niinkuin moni tekeekin; sitten hän itkeä saisi, mutta nyt se on aivan tarpeetonta, sillä totta kai minä sen mahdan ymmärtää, mitä teen. Ja mitä hän isästä puhui ja veljistäni, kun itkee ja syyttelee itseään? Ei suinkaan hän ole niitä tappamaan ruvennut?
(Emäntä tulee kamarista kirja kädessä.)
EMÄNTÄ. Sinun täytyy kuulla äitisi sanoja, Heikki, ja parantaa elämäsi, ennenkun se on myöhäistä. Tahdotko tehdä sen?
HEIKKI. Mutta enhän minä…
EMÄNTÄ. Ei, älä rupea vastustelemaan, silloin ei siitä koskaan tule mitään hyvää. Jos annat pahalle vallan, niin silloin se viepi sinut kokonaan, ennenkun huomaatkaan. On synti, ett'en ole jo ennen puhunut sinulle näistä asioista. Eihän sinulla suinkaan ole aikomus ruveta huonosti elämään, vai kuinka?
HEIKKI (katselee synkästi eteensä). Eihän toki.
EMÄNTÄ. Niin, kukapa sitä olisi aikonut, mutta yhtä kaikki on niin paljon olemassa onnettomia ihmisiä. Sanoppas, mistä se tulee? — (Heikki raappii päätään.) Joo, se tulee siitä, että on annettu pahalle ohjat käteen ja se on taluttanut heidät sinne, mihin on tahtonut. Mutta sinulle ei saa siten käydä, ei missään tapauksessa. Katso, tässä on kirja, jota minä olen monta Herran vuotta lukenut ja aina löytänyt suurta apua ja lohdutusta (panee kirjan pöydälle). Rupea sinäkin lukemaan sitä, niin varmasti löydät itsellesi uuden elämän. (Istuu tuolille.) Lue nyt heti siitä jotakin, niin minäkin saan kuunnella ennenkun menen kirkkoon. Ja voit sitten jatkaa sinä aikana, sillä kirkkoon ei sinusta kumminkaan tällä kertaa ole.
HEIKKI (selailee kirjaa vastenmielisesti). Mitä minä täältä sitte lukisin?
EMÄNTÄ. Lue mitä hyvänsä, kaikki se on yhtä kallista Jumalan antamaa ravintoa.
HEIKKI. Mitä te äsken isästä puhuitte?
EMÄNTÄ. Isästä…?
HEIKKI. Niin, te syytitte itseänne…
EMÄNTÄ (katselee suruisesti Heikkiä). Muistatko vielä isääsi?
HEIKKI. En.
(Työntää kirjan sivulle.)
EMÄNTÄ. Niin, mitenkä sinä häntä muistaisitkaan; olithan vielä niin pieni, kun hän kuoli.
HEIKKI. Mitenkä hän kuoli?
EMÄNTÄ. Hän kuoli… (Pudistaa päätään surullisena.) Ei, ei, minä en voi sitä nyt kertoa.
HEIKKI. Kertokaa nyt vaan. Minä en tiedä juuri mitään isästäni, minkälainen hän oli. Oliko hän vahva mies ja joiko hän?
EMÄNTÄ. Ei, sitä hän ei tehnyt! Hän ei ollutkaan sellainen, kuin sinä olet! Toisenlainen komento oli silloin tässä talossa; onneton se, joka uskalsi edes puhuakaan viinasta. Sellainen mies oli sinun isäsi. Ja kumminkin hän kuoli viinan tähden.
(Peittää käsillä kasvonsa.)
HEIKKI (ihmetellen). Viinan tähden!… Mitenkä hän sitä…?
EMÄNTÄ (nyyhkyttää). Hän joi kerran… ja kuoli… kirottuna.
HEIKKI (hämmästyen). Mitä? Kirottuna!… Miten hän silloin joi?
EMÄNTÄ. Minä sitä juotin… Voi, voi!
(Itkee.)
HEIKKI. Te! Miten se tapahtui? Voi kertokaa!
EMÄNTÄ (kuivaa silmiään). Hän oli myöhään syksyllä pudonnut suohon ja tuli kylmästä puolikuolleena kotiin. Säikähdin kovasti hänen kamalaa näköään ja sitä, kun hän ei voinut mitään puhua. Kiireesti laitin saunan lämpimäksi ja vein hänet lauteille, ja Hesen isävainaja antoi minulle pullon viinaa, jonka juotin hänelle väkevän kahvin kanssa. Hän joi niinkuin se, joka ei lainkaan tiedä mitä tekee… Voi, voi, minä en tiennyt, että se piti olemaan hänen surmakseen.
(Nyyhkyttää.)
HEIKKI. Siihenkö hän kuoli?
EMÄNTÄ. Ei. Minä kylvetin häntä pari tuntia ja hieroin ankarasti, niin että isäparka oli aivan nääntynyt, ja poikien avulla sain hänet tupaan, jossa hän sitten nukkui yhteen menoon kaksi päivää. Kun hän viimein heräsi, oli hän taas virkeä kuten ennenkin ja minä kerroin hänelle kaikki. Hän ei puhunut mitään, mutta siitä hetkestä alkaen muuttui hän vallan toiseksi: hiljaiseksi ja surulliseksi, kävi joka pyhä kirkossa ja luki kotona sekä puheli poikien kanssa vedet silmissä, silloin kumminkin kun en itse ollut saapuvilla. En tiennyt mikä häntä vaivasi, enkä saanut häntä sitä sanomaan. Niin meni talvi ja keväällä rupesi hänen ruumiiseensa tulemaan punaisia vesinäppylöitä ja niitä tuli paljon. Parantelin niitä omilla lääkkeilläni ja ne paranivatkin, mutta seuraavana syksynä tuli hän uudestaan kipeäksi ja lääkäri, jonka haetin kaupungista, sanoi, että hän on kovasti vilustunut ja on epätietoista, tokko hän enää parantuu; eikä hän parantunutkaan. Pari viikkoa vaan kesti, ja kun joulu joutui oli hän jo haudassa.
HEIKKI. Isäparka.
EMÄNTÄ. Mutta ennen kuolemaansa käski hän meidät kaikki luokseen ja sanoi, ett'ei tässä enää mikään auta, sillä tauti on Jumalalta, koska hän on rikkonut valansa.
HEIKKI. Valansa!
EMÄNTÄ. Niin. Hän kertoi, miten hän nuorena poikana oli kerran juovuspäissään pahasti kohdellut äitiään ja katunut sitä niin kovasti, että oli vannonut hirmuisen valan: jos vielä kerrankin viinaa maistaisi, niin mädäntyköön itse elävänä ja kuolkoon koko sukunsa maan päältä. Tämän hän kertoi ja pelkäsi, että kirous nyt ulottuu poikiin asti.
HEIKKI. Herra Jumala, nythän ne ovat jo kuolleet!
EMÄNTÄ. Kaikki, kaikki. Sinä vielä olet…
(Itkee.)
HEIKKI (epätoivoisena). Voi, voi, miten kauheaa! Minunkin pitää siis kuolla!
EMÄNTÄ. Jos Jumala sitä tahtoo, niin et sinä voi sitä vastustaa.
Sentähden täytyy sinun valmistaa itsesi…
HEIKKI. Voi, voi, tämä on hirveätä!… Näin nuorena… ja jos hyvinkin pian… Ei, se ei saa tapahtua, minä en tahdo sitä!
EMÄNTÄ (surullisena). Et sinä poika parka sille mitään mahda. Turha on potkia tutkainta vastaan. Alistu siis kohtalosi alle ja valmistaudu ottamaan vastaan sitä, mitä tulemaan pitää. — (Nousee.) Tahdon lähteä kirkkoon rukoilemaan sinunkin puolestasi.
(Menee kamariin.)
HEIKKI (yksin). Voi, miten kauheata! Pitäisikö minunkin siis kuolla… minun? Ja minkätähden?… Niin, niinhän se on: isän pahat teot käyvät lasten päälle. Voi onneton isä! Minkä pahuuden oletkaan tehnyt, kun poikasikin kaikki kirottiin. Veljeni ovat jo kuolleet ja itse kuolen kai tänään tai huomenna… Jumala minua armahtakoon! En ole elänyt niinkuin olisi pitänyt, se on kyllä totta… Mutta mitä pitäisi minun tehdä, ett'ei kuolema minua saavuttaisi?… Löytää se minut sittekin, vaikk'en maistaisi viinan pisaraakaan enkä astuisi askeltakaan tuon kynnyksen yli. Löytää se, ja mihin minä sitte joudun… mihin?
EMÄNTÄ (tulee kamarista täydessä kirkkopuvussa.) Kyllä sinun oikeastaan pitäisi tulla mukana, mutta kun olet noin ruokottoman näköinen, niin on parasta kun pysyt kotona. Koeta virkistää itseäsi sinä aikana, niin saamme sitte puhua, mitä vastaisuudessa pitäisi tehdä.
(Menee.)
HEIKKI (huutaa perään). Käskekää edes Jussi tänne! — (Itsekseen.) Pitäisi edes jonkun olla täällä minun seurassani, sillä rupean jo pelkäämään… Jos tapahtuisi mitä hyvänsä, eikä kukaan ole auttamassa. (Sivelee otsaansa.) On tämä kauheata, ja jos olisin sen ennen tiennyt, niin en koskaan olisi maistanutkaan, vaan elänyt aina yhtä siivosti kuin veljenikin. Mutta nyt se on myöhäistä, paha pitää kyllä omansa. (Hypähtää ylös.) Hui! Niinkö se todella olisi? (Kävelee.) Ei, se ei saa tapahtua! Ei millään tavalla! Tahdon elää tästä puolen paremmin ja sovittaa kaiken pahuuteni kaikkien kanssa ketä vähänkin olen loukannut, ja sitten rupean elämään niinkuin äiti tahtoo.
(Hanna tulee kantaen kahvitarjotinta, jonka laskee pöydälle.)
HANNA. Emäntä käski tuoda kahvia teille.
HEIKKI (nöyrästi). Hanna.
HANNA (ihmetellen). Mitä?
HEIKKI. Oletko vihainen minulle?
HANNA. Minä?… Vihainen? Mistä?
HEIKKI. Olen joskus ollut paha sinulle ja puhunut kovia sanoja.
HANNA. Mikä teitä nyt vaivaa, isäntä?
HEIKKI. Jos minä vielä… Niin, minä vaan tahdon, ett'ei kukaan olisi vihainen minulle, sillä minä…
HANNA. Mutta Herran tähden, minä en ymmärrä, mitä te nyt puhutte. Kuka teille vihainen olisi ja mistä syystä?
HEIKKI. Sinä et ymmärrä minua, vaikka sanon, että se on surullista, kun minä…
HANNA. Miksi te tänään olette noin surullinen? Eihän siihen pitäisi mitään syytä oleman. Heittäkää surunne ja olkaa iloinen kuten ennenkin. Teidän sijassanne en surisi hölyn pölyäkään.
(Menee.)
HEIKKI (yksin). Hän ei sure… Niin, mitäpä hän surisikaan, hän, joka ei ole mitään tehnytkään? Toista on minun kanssani… On kyllä. (Istuu; miettivänä.) — Mutta enköhän minä sentään voisi saada jotakin lääkettä, joka lopettaisi tuon ilkeän jyminän kallostani? Olisi niin hyvä ottaa tässä kahvin kanssa muutaman tipan. Täytyy katsoa, eikö äidillä ole jotakin.
(Menee kamariin.)
JUSSI (avaa vitkaan ovea ja astuu sisään katsoen arasti ympärilleen.) Eihän isäntä olekaan täällä … tai olisko hän tuolla kamarissa? Niin, siellä hän onkin. Mutta miten suuttunut hän mahtaa olla, kun menin emännälle sanomaan, että hän metsässä makasi? Kyllä hän nyt toruu minua… kunhan ei vaan lyömään rupeisi.
(Heikki tulee kamarista kädessä pieni rohtopullo.)
HEIKKI (pysähtyy). Mitä sinä täällä teet?
JUSSI (pelokkaana). Minä… Emäntä minut käski.
HEIKKI. Jaa, niin, minähän sinua tänne tahdoinkin. (Istuu sänkyyn.) Sinun pitää oleman täällä niin kauvan kuin äiti on kirkossa. Tule istumaan tähän tuolille, Jussi.
JUSSI. Mitenkäs minä…?
HEIKKI. No tule nyt vaan, kun minä kerran niin tahdon. (Jussi lähenee ujostellen.) Ei sinun tarvitse minua peljätä… Ei nyt enää kumminkaan.
(Jussi istuu. Heikki sekottaa rohtoa kahvikuppiin ja
pistää sitte pullon taskuunsa.)
JUSSI. Oletteko kipeä, isäntä?
HEIKKI (surullisesti). Olen… kovasti kipeä. Voi tapahtua, että rupean kuolemaan.
(Juo kahvinsa.)
JUSSI (itkua tehden). Kuolemaan? Voi, — voi, mitä te puhuttekaan, isäntä?
HEIKKI. Ei sitä vielä varmasti tiedetä, mutta kumminkin se saattaa tapahtua ja sentähden tahdon sovittaa rikokseni… Oletko vihoissa minulle, Jussi?
JUSSI (nyyhkyttää). Voi, isäntä hyvä, kuinka te kipeäksi tulitte?
Siellä metsässäkö?
HEIKKI. Tiesitkö sinä, että makasin metsässä?
JUSSI (pelokkaana). Tiesin.
HEIKKI. Ja ilmoitit sen äidillekin?
JUSSI. Oi, isäntä hyvä, älkää olko sentähden vihainen. Hyvää minä sillä tarkoitin.
HEIKKI. Mitäs minä siitä vihainen olisin? Ei minua enää viha auta, kaikki on kumminkin kohta mennyttä ja viina on tähän syynä.
JUSSI (nyyhkyttää). Voi, voi, se on niinkuin äitini aina sanoi, kun olin pieni poika ja hän vielä eli.
HEIKKI. Mitä hän sanoi?
JUSSI. Hän sanoi: kun kasvat suureksi ja tulet maailmalle, niin saat nähdä paljon kurjuutta ympärilläsi; muista silloin, että kaikkeen siihen on syynä viina ja että se on meidänkin elämämme turmellut, poikaraukkani; väistä siis aina sitä, niinkuin väistetään kuolemanmyrkkyä. Niin sanoi äitini usein ja silitti itkien päätäni. Muistan sen vallan hyvin, vaikka olinkin pieni silloin.
HEIKKI. Niin, niin. Äitisi tiesi kyllä… Mutta entäs isäsi…?
JUSSI. Hänestä en muista mitään, mutta sen toki tiedän, että minullakin on isä ollut, vaikka minua aina pilkataan isättömäksi.
HEIKKI. Vissiin kai sinullakin… Oletko koskaan maistanut viinaa?
JUSSI. En milloinkaan… enkä tule maistamaankaan?
HEIKKI. Eikö kukaan ole tarjonnutkaan?
JUSSI. On kyllä, mutta minä en ole huolinut. Ennen kärsin vaikka selkäsaunan.
HEIKKI (synkästi). Vai niin… Mutta minä! (Hypähtää ylös; kiivaasti.) Minä olen juonut, minä! Ja juonut kuin viimeistä päivää! (Kävelee. Jussi hiipii ovelle.) Jumal'auta, miks'en minä voinut tehdä niinkuin sinäkin! Nyt on kaikki mennyttä ja ketä minä syytän tästä, ketä? (Pudistelee nyrkkejään.) Voi minua onnetonta! Minulla on ollut äiti ja veljet ja sittekin olen näin elänyt! (Pysähtyy. Jussille.) Mene matkoihisi, sinä! Mene heti! (Jussi aikoo mennä.) Ei, ei, älä mene! Tule takaisin! (Lauhtuneena.) Tule takaisin, Jussi, en minä sinua aikonut pelottaa. (Tarttuu Jussin käteen.) Älä pelkää, en minä sinulle mitään pahaa tee; itselleni minä tässä kiukuttelen. Tule istumaan taas, sinä et saa jättää minua… Tai mene vaan… Jätä minut vähäksi aikaa, tahdon nyt olla yksin, mutta ei kauvan, ei kovin kauvan! (Jussi menee.) — Hän on paljoa parempi kuin minä, hän, tuo Jussi, jota aina on pässiksi nimitetty… Jumaliste, enpä olisi uskonut sitä ja miten se on voinut mahdollista olla, että hän, jolla ei ole ollut isää eikä äitiä ja on kaiken ikänsä kiertänyt talosta taloon, että hän on voinut olla maistamatta, kun minä, joka olen kotona kasvanut äidin ja veljien joukossa, olen tällaiseksi tullut. (Istuu sänkyyn.) Se on vallan merkillistä… Sanovat häntä hassuksi ja hassuna minäkin olen häntä pitänyt, mutta kyllä hän siinä asiassa sentään on viisaimmin tehnyt kuin minä ja moni muu… Ottaisi ennen selkäsaunan, kuin maistaisi pisaraakaan. (Naurahtaa.) Oliskohan tuokin totta?… No olkoon, en minä sentään tahdo koetella; hyvin hän siinä tekee ja mitä minä siitä hyötyisin. Olkoon rauhassa minun puolestani. Hän on jo muutenkin niin arka, perin arka, ja onkos ihme, kun aina peljätetään. Miksi ihmiset häntä kiusaavatkin niin kovasti? Onko se hänen syynsä, että on huutolaiseksi joutunut ja toisten elätettäväksi; mitä hän sille voi?… Saakuli sentään, mitä varten minäkin olen häntä niin monta kertaa kiusannut? (Raappii päätään.) Olen pitänyt häntä hassuna kuten toisetkin, mutta luulen, että hän on hyvinkin viisas, vaikk'ei mitään puhu. — (Ryhtyy tupakoimaan.) — On tämä elämä sentään kummallista, tänään yhtä ja huomenna toista, eikä tiedä, mitä milloinkin sattuu ja mistä itsensä löytää. (Nojautuu pöydän laitaan. Synkästi.) En osannut vielä eilen arvata, että tänään jo saan kuolemata odottaa… Kunhan äitikin jo tulisi takaisin… Tuossa on tuo kirjakin, mutta mitä se minua nyt enää hyödyttää. — (Rappusilta kuuluu ääniä. Heikki kuuntelee.) Ketähän sieltä nyt tulee?
Toinen sarja kohtauksia.
Heikki. — Hese, Taneli ja Viku tulevat yhdessä ryhmässä, kädet toistensa kaulassa. Vikun taskussa on viinapullo ja Hesen kainalossa harmoniikka. Esiintyvät näiden kohtausten aikana puolipäihtyneinä. — Jussi. — Viimeiseksi Hanna.
HESE, TANELI ja VIKU (laulavat tullessaan):
Mammani minua varottaa
Ja pappani puhuu totta:
Ei saa tyttöjä rakastaa,
Ei omaksensa ottaa. —
Ei saa tyttöjä…
HESE. Morjens, morjens! Täällä sinä vaan istua kökötät kuin iankaikkinen tuohikontti, ja niin turkasen totisena. Mikä sinua vaivaa? Onko pääsi kipeä? (Pitelee Heikin otsaa.) Ai, ai, sinä tarvitset tohtooria, poika, muuten saat slaakin. (Panee harppunsa pöydälle.) Minun täytyy heti ruveta parantamaan sinua. (Vikulle.) Anna tänne se roppipullo, Viku, Heikin täytyy saada pikkunen huojennus.
VIKU. Sinulleko minä sen antaisin? Ee-ei, veisit omaan suuhusi. Itse minä sen Heikille annan. (Pudistelee pulloaan.) Se, ota pois! Se on oikein kymmenen kertaa puhdistettua… sitä parasta sorttia. Otatko?
HEIKKI (pudistaa päätään). En välitä!
VIKU. Mitä hullua?… Eikö kelpaa köyhän pisarat? Oohoh, on ne ennen kelvanneet!
HESE. Heikki, mikä sinua nyt vaivaa? Oletko oikein todella kipeä, vai oletko vihainen meille?
HEIKKI. Miksi minä vihainen olisin?
HESE. No mitä sinä sitte murjotat?
TANELI (ottaa kirjan). Oletko lukenut, koska tässä on kirja?
HEIKKI. En. Äiti sen siihen toi.
TANELI (heittää kirjan sivulle). Sitä minäkin…
VIKU. Mutta mitä sinä sitte hulluttelet? (Tarjoo pulloaan.) Ota pois!
(Heikki raappii päätään.)
HESE. Miks'et sinä huoli? Ota vaan, se virkistää sinua ja tulet iloiseksi kuten mekin.
VIKU. Niin, tiedäthän sen jo vanhastaan. Ei tämä pure eikä pistä, vaikka se rupeekin miestä heiluttamaan.
(Nauravat. Heikki hymyilee.)
HEIKKI. Sinä olet aina sama veitikka, Viku!
VIKU (lyö pullonsa pöytään). Kuinkas muuten! Veitikoita me olemme ja iloisia poikia jokainen. Ei meitä mure murra eikä suru saavuta. Yhden pullon olemme jo tyhjentäneet tänään, ja kun näimme äitisi menevän kirkkoon ja muistimme sinut, niin tulimme tänne tohtoroimaan. — (Ottaa piippunsa.) Mutta annas tänne se tupakkamassisi, Heikki, että saisi oikein herramaisia savuja tämän lystin päälle.
HEIKKI (heittää tupakkakukkaronsa pöydälle). Siin' on. Polttakaa niin paljon kuin haluttaa ja istukaa tähän pöydän ympäri.
(Istuutuvat.)
HESE. Kyllä kelpaa kartuusia pehmittää, kun on isäntämies ja rikas. Toista on sellaisten junttien, kuin minä ja nämä mullit tässä. Hyvä olisi, jos aina saisimme edes lehtitupakkaa piippuumme, vaan joskus täytyy tyytyä vain pelkkään palturiin.
VIKU. Tai sammaleihin.
TANELI. Ha-ha-haa, sen onkin Viku tehnyt! Viku, eikö totta, että olet polttanut seinäsammaliakin?
VIKU. Olen kyllä, paimenpoikana, ja hyi saakuri (sylkee), se vasta oli karvasta ja katkeraa. Poltin sitä maapiipussa ja vieläkin tuntuu paha katku kurkussani, kun muistelen sitä aikaa.
HEIKKI (Vikulle). Minkälainen se maapiippu on?
TANELI. Maapiippu! Etkö sitä tiedä?
HEIKKI. En ole koskaan kuullutkaan.
TANELI. Vai niin. (Vikulle.) No selitä se sitten Heikille.
VIKU. Eihän tuo mikään konsti ole. Kun kovaan nurmikkomaahan kaivat kepillä pienen pyöreän kuopan, kuten piipun pesän, ja sivulta pistät nurmen läpi olkikorren siten, että se menee kuopan pohjalle, niin se on maapiippu, se.
HEIKKI. Peijakas!
VIKU. Ja täytä sitte kuoppa tupakalla ja imeä nytkytä olkipillistä, niin savut lähtee ja suuret.
HEIKKI. Ja hyvät.
VIKU. Niin, hyvät myöskin, jos on hyvää tupakkaa.
HEIKKI. Sepä on sukkela konsti! Sitä pitää kerran koettaa. Olisin sen tiennyt silloin kuin piippu on sattunut unohtumaan.
HESE. Nyt sen tiedät ja ryyppy sen päälle. Pulputammeko pullosta, vai hankitko lasit?
HEIKKI (epäröiden). En minä tiedä.
HESE. Mitä? Mitä sinä nyt hulluttelet?
HEIKKI. En tiedä, uskallanko enää maistaa.
HESE. No perhana, mistä sinä sellaisen pään olet saanut?
HEIKKI. Äiti sitä tahtoo, sillä…
VIKU. Äiti! Mitä hittoa sinä äidistä? Oletko sinä enää mikään mamman poika, sinä, joka olet talon isäntä? Älä hulluttele! Tuo lasit tänne vaan!
HEIKKI (epäröiden). Mitä minun pitäisi tehdä?
(Menee kamariin.)
HESE (toisille). Mikä häntä mahtanee oikein vaivata tänään?
VIKU. Pahusko sen tietää. Mies on kuin puulla päähän lyöty.
TANELI. Entä jos äiti on häntä torunut?
VIKU. Mitä hittoa hän äidistä, ja mitä äidillä on siihen sanomista?
HESE. Ei tiedä. On se eukko hieman tuima vanhanakin.
(Heikki tulee ja asettaa lasit pöydälle.)
HEIKKI (synkästi). Tässä nämät olisi.
(Istuu.)
HESE (kaataa laseihin). Milloin sinä tulit naapurikylästä kotiin,
Heikki?
HEIKKI. Vähää ennen kuin äiti meni kirkkoon.
HESE. Missä sitten niin kauvan olit?
HEIKKI. Metsässä.
Toiset. Metsässä!
HEIKKI. Niin. Siellä minä heräsin erään puun alla, enkä voi muistaa, miten sinne tulin. Missä te sitten olette ollut?
HESE. Maattiin minun tuvassani. Me lähdimme sieltä heti, kun se rytäkkä nousi. Sinä olit niin saakurin täynnä, että kaaduit lattialle.
HEIKKI. Mikä rytäkkä siellä nousi?
TANELI (nauraen). Etkö muista?
HEIKKI. En.
TANELI. Ilmankos olitkin niin hassu.
HEIKKI. Mitä? Mitä olen tehnyt?
TANELI. Et paljon mitään. Halailit vaan erästä vaimoihmistä.
HEIKKI. Minäkö? Ketä? Sano, kuka se oli?
TANELI (toisille). Sanonko?
HESE. Sano vaan, mutta ensin ryypätään. (Ottavat lasinsa. Heikki viivyttelee.) No, Heikki… ota omasi!
HEIKKI (epäröiden). Mitä minä… (Tarttuu kiivaasti lasiin.) No olkoon miten hyvänsä… tämä kerta. (Juovat. Lyö lasinsa pöytään.) Ja nyt saat sen sanoa, Taneli, ja heti!
TANELI. Muista kuitenkin, ett'et sano minua valehtelijaksi. Hese ja
Viku todistavat sen.
HEIKKI. Sano vaan, ja kerro se kokonaan!
TANELI. No niin; me olimme, kuten tiedät, Mäkelän pirtissä ja pojat juottivat meitä aikalailla, varsinkin sinua, niin että tulit kovasti hutikkaan ja silmäsi olivat pyöreät kuin tarhapöllön. Et osannut sitten enää tanssiakaan, vaan istuskelit tyttöjen polvilla ja kaulailit kaikkia kanaljoita. En olisi uskonut sinun niin viitsivän, ellen olisi itse nähnyt. Kaikki meni sentään hyvin siihen asti, kun emäntä tuli pois käskemään, mutta silloin sinä otit emännän kiinni.
HEIKKI. Mitä?!
TANELI. Otit emännän kiinni, Mäkelän nuoren emännän, ja sanoit häntä omaksi kullaksesi. Kovasti häntä hyvänä pidit ja pussasit…
HEIKKI (kiivaasti). Häh? Onko se totta?
TANELI. Totta on joka sana! Emäntää pussasit… Mutta sitten nousikin rytäkkä. Emäntä itki kuin riivattu ja kylän pojat hyökkäsivät kimppuumme. Sinä kaaduit lattialle ja me pötkimme pakoon.
HEIKKI (lyö suuttuneena nyrkkinsä pöytään). Jumal'auta, semmoistako se olikin! Mikä kamala häpeä!
HESE (tyynnyttäen). No, no, veliseni, älähän nyt suutu. Mitä sinä tuosta…?
HEIKKI. Kiukuttaa tietysti sellainen tuhmuus! Ja se häpeä sitten, kun kaikki nauravat!
HESE. Mitäs tuosta. Tapahtuuhan sitä nuorelle miehelle usein kaikenlaista, kun on päissään. Minä nauraisin sinun sijassasi koko jutulle.
HEIKKI. Ei se ole naurun asia.
VIKU. Eikä myöskään itkun.
HEIKKI. Pikemmin sitäkin kuin naurua.
TANELI. Älä nyt viitsi tuommoisista surra, eihän se siitä parane. Vai tahtoisitko mennä anteeksi pyytämään?
HEIKKI. En ikinä! Sittepä ne vasta nauraisivat.
VIKU. Samat sanat sanon minäkin. Ei se passaa, että nuori poika menee kaikista pikku-kureista rukouksia pitämään. On sitä pahempaakin tapahtunut.
HEIKKI. Mutta kun hän on niin siivo ihminen ja joka paikassa tykätty.
Olisi ollutkin joku muu, niin ei se niin harmittaisi.
TANELI. Kyllä niinkin, vaan eihän sitä nyt voi auttaa. Parasta on, kun et ole tietävinään koko jutusta, niin se unohtuu pian.
VIKU. Niin juuri. Pian semmoiset unohtuvat. Itsekin olen monta kertaa ollut sellaisessa pelissä ja kuka sitä nyt muistelee. Parin viikon perästä ei sitä enää kukaan muista.
HESE. Mutta minä ihmettelen, kun ei kylän pajat antaneet sinua selkään.
Eikö sinulla ole mitään kuhmua päässäsi tai muualla?
HEIKKI. Ei. Minä en jumaliste tiedä mitään.
HESE. Sepä kummaa!
TANELI. Jos eivät uskaltaneet?
HEIKKI. Tai eivät viitsineet.
VIKU. Ne ei viitsineet, kun näkivät minkälainen olit ja itse olivat melkein selviä.
TANELI. Eivät he kimppuusi uskaltaiskaan, kun selvänä olet.
HEIKKI. Ei tiedä vaan.
HESE. Eivät uskalla, sen sanon minäkin. Silloin ainakin pari kolme saisi kovasti köniinsä. (Kaataa laseihin.) Mutta maistetaanpa taas, vekkulit.
TANELI. Hauska olisi sellaista tappelua katsella. Tiedän kyllä, että
Heikki puolensa pitäisi. Maistetaan.
(Juovat. Jussi tulee arastellen sisään ja istuu takan reunalle.)
VIKU. Hei, katsokaa! Pässi tuli sisälle niinkuin herra ainakin ja ovikin aukesi ylhäältä asti.
(Nauravat; Heikki synkistyy.)
JUSSI (viattomasti). En minä mikään pässi ole.
VIKU. Etkö? No peijakas, Jussihan se onkin! Tules paiskamaan kättä kummillesi!
TANELI. Ja kertomaan meille, missä isäsi on.
VIKU. Niin tosiaan! Onko sinulla edes ollutkaan isää?
JUSSI (surullisesti). Hän on kuollut.
VIKU. Älä helkkarissa! Eilen juuri näin hänet, kun hän meni reppu selässä kylän läpi.
TANELI. Niin, ja kyseli minultakin: missä minun Jussi-poikani mahtaa olla.
JUSSI (itkua tehden). Miksi te minua kiusaatte, kun kumminkin tiedätte, että isäni ja äitini ovat jo aikoja sitten kuolleet?
TANELI. No, no, Jussi, mitä sinä nyt…? Etkö ymmärrä, että me vaan leikkiä puhumme?
VIKU. Joka leikistä suuttuu, se järkeä puuttuu. Eikö niin, Jussi?
HESE. Mitä turhista välität! Tule istumaan tänne miesten joukkoon, niin annamme sinulle pienen ryypyn sovinnoksi.
VIKU. Jaa tosiaan, sen tahdomme tehdä! (Jussi liikahtelee levottomasti.) Tule ottamaan pieni kulaus, se vahvistaa sinun heikkoa päätäsi, niin että tulet ymmärtämään mikä on leikkiä ja mikä totta. No, otatko?
JUSSI. En.
VIKU. Mitä? Eikö kelpaa? Ooho, poika! Pitääkö sitä tulla väkisten antamaan?
(Nousee ja ottaa pullon käteensä. Jussi astuu
pari askelta ovea kohti.)
HEIKKI (lyö synkän näköisenä nyrkkinsä pöytään). Ei!
VIKU (hämmästyen). Mitä?
HEIKKI. Istu alas ja anna Jussin olla rauhassa!
Viku (istuu). Mitä sinä tulet siihen itseäsi sekottamaan?
HEIKKI. En mitään, mutta Jussia ei saa kukaan kiusata. Muistakaa se! (Jussille.) Älä pelkää, Jussi, minä pidän kyllä huolen siitä, ett'ei kukaan uskalla sinua enää kiusata. Ole vaan täällä, jos sinua haluttaa.
JUSSI (seisahtuu sängyn päähän; iloisena). Voi, isäntä!
VIKU (raappii korvansa taustaa). Peijakas, nyt on maailma vallan mullin mallin… (Nousee.) Lähdenkö matkoihini, Heikki? Lähdenkö?
(Peräytyy ovea kohden.)
HEIKKI. Voithan sinä yhtähyvin olla täälläkin.
(Hanna tulee.)
VIKU (iloisena). Mutta kas siinä on Hanna, minun oma hempukkani! Terve, terve, sinä korea tyttö!
(Käy Hannaa kohden.)
HANNA (huiskii käsillään). Pois, pois! Mitä minusta tahdot? Minä haen aitan avaimia.
VIKU. Älä lilluttele! Tule vaan tänne, kultaseni. (Kiertää molemmat kätensä Hannan ympärille.) Näin vaan, näin rakkaasti sinä minun käsissäni olla saat ja sydämesi naputtaa minun kyljessäni. Yksi muisku, piikaseni, yksi muisku!
HANNA (koettaa irtautua). Pois, sinä kirottu penikka! Pois kimpustani!
(Lyö Vikua korvalle.) Otatko mennäksesi!
VIKU. Kas kun löi! Nyt en hellitä ennenkun annat muiskun.
HANNA. Auttakaa minua, isäntä, tuon hullun nulikan käsistä!
VIKU. Minäkö nulikka, minä?
HEIKKI. Anna hänen olla, Viku!
VIKU. En! Hän löi minua ja minä tahdon muiskun sovinnoksi.
(Yrittää suutelemaan Hannaa toisten nauraessa.)
TANELI. No miks'et voisi antaa sitä hänelle, Hanna?
HANNA. En ikinä! (Lyö kolmasti Vikua kasvoihin.) Hellitätkö! Hellitätkö pakana! Hellitätkö!
VIKU (peräytyy ovelle päin ja lausuu ivaten). Kas, kas, mamsellia, kun on tulinen kuin tuomarin matami, joka huutaa jos kirppu hiukan purasee. Oi-oi! Oletko koskaan poikaa pussannutkaan, koska niin perhanasti piriset? (Kiertää uudestaan kätensä Hannan vyötäisille.) Mutta tanssitaan sitte, sitä sinä osaat kuin röökinä vaan. Potkase pois jaloistasi nuo kalisevat kengät ja pistele sukkasiltasi iloinen tepsutus. (Lyö jalkansa lattiaan.) Hese hoi! Anna tulla iloinen polska, että saamme vähän keikahdella. Tai anna tulla valssia! Valssia, Hese!
HANNA (Hesen ryhtyessä soittamaan). Sinun kanssasi en koskaan! Ja vielä kirkon aikana… Päästä minut heti eli muuten minä syljen!
VIKU. Ei mitään mökinätä enää, nyt mennään!
HANNA. Ei, ei! Minä en tahdo!
(Riuhtasee itsensä irti ja rientää ulos ovesta.)
VIKU. Katso riivattua! (Rientää perässä, mutta kääntyy ovelta takaisin ja tanssii yksinään rallitellen.) — — Jussi, tule hyppimään harakkaa minun kanssani!
JUSSI. Hyppikää itse vaan!
(Menee.)
VIKU (pysähtyy). Mitä hän sanoi? — (Menee äkkiä iloisena pöydän luo.)
Lopeta Hese, lopeta! Tahdon kertoa teille jotakin, pojat!
HESE (lakkaa soittamasta). Mitä sitten?
VIKU. Tahdon kertoa kuinka herrasväki tanssii.
TOISET. Herrasväki…?
VIKU (istuu tuolille). Niin juuri. Herrasväki, sanon minä. Olen sen itse nähnyt.
TOISET. Missä?
VIKU. Kaupungissa. En ole muistanut sitä kertoa, mutta nyt muistan sen niin hyvin. Ah, miten komeata se oli!
HEIKKI. Kuinka sen sait nähdä?
VIKU. Tuomolan Ville vei.
HESE. Tuomolan Ville! Näitkö hänetkin?
VIKU. Näin kyllä. Hän on nyt pulska herra ja kraatarin kisälli. En ollut tuntea häntä ja hän osaa puhua jo ruotsiakin.
HESE. Ruotsia! Osaako hän ruotsiakin?
VIKU. Osaa kyllä, ja hyvin hän sitä puhuukin.
HESE. Oikeinko totta?
VIKU. Ihan totta. Minä olin hänen luonaan ja hän puhui sitä kahden herran kanssa ja naureskelivat aikalailla. Rupesin viimein ajattelemaan, että ne nauravat minua ja oli jo suuttua koko herroille, mutta silloin ne menivätkin pois. Sitte Ville rupesi kyselemään: olenko nähnyt kuinka herrasväki tanssii, ja lupasi viedä katsomaan ja veikin. Mutta se oli kallis lysti, joka maksoi minulle kaksi markkaa. Paljon hauskempi oli se, kun hän laitti minut herraksi.
Toiset. Sinutko herraksi?
VIKU (pöyhistelee). Niin, minut juuri hän laitti herraksi.
HESE. Ha-ha-haa, vai herraksi sinua! Olipa sekin otus silloin!
VIKU. Jaa, jaa, ei sitä olekkaan joka poika herrana ollut, mutta minä olen ja Ville sen teki. Hän antoi minulle herrasvaatteet ja minusta tuli niin helkkarin nätti herra, ett'en tahtonut enää tuntea itseäni, kun peilissä katselin. Komeana kävelin lattialla ja Ville nauroi ja käski olla ylpeän, ja kyllä olinkin. Silloin tulivat taas ne samat herrat sinne ja sitte me lähdettiin. Mutta kun tulimme perille, eivät he ehtineetkään sinne sisään, vaan käskivät minun mennä yksin ja olla ylpeän, kuten ne toisetkin, eikä paljon puhumaan. En minäkään olisi viitsinyt yksin mennä, mutta he tahtoivat vaan ja niin menin viimein, ajatellen, että eihän siellä nyt toki minua syötäne, jos muuta mitä tehtäiskin. Tulin sitte pöydän eteen, jonka takana istui vanha herra, ja minä ymmärsin, että tästä se lappu saadaan. Panin siis ylpeänä kaksimarkkasen pöydälle ja saatuani lapun kouraani, menin sisälle saliin ja silloin se pärähti soimaan.
TOISET. Mikä?
VIKU. Se musiikki. Kas se vasta oli musiikkia, jota kuulla kelpasi. Oli siinä miehiä parikymmentä kumminkin soittamassa ja kovasti se ääni raikui tuossa suuressa salissa. Tuli siihen huoneeseen silloin vilinätä: tuli herroja ja tuli mamselleja niin helkkarin kauniita, ett'ei taivaan enkelitkään sellaisia. Oohoh, minä en osaa jutellakaan, miten kauniita ne olivat.
HEIKKI. Entä sitten? Mitenkä ne tanssivat?
VIKU. Hyvin, peijakkaan hyvin! Oi voi sentään, miten sievästi ne taisivatkin tanssia: ei siinä korot paukkuneet eikä jalkaa lyöty, hiljaan se kävi ja pehmeästi kuten nurmikolla, ja kun ne herrat meni naisia ottamaan, niin eivät ne niitä kädestä vetäneet, vaan kumarsivat niin helkkarin nätisti, että vesi tuli silmiini, ja naiset naurahtelivat ja räpyttivät siipiään.
HEIKKI. Nyt valehtelet, Viku!
HESE. Ha-ha-haa. Sinä olet juovuspäissä nukkunut johonkin nurkkaan ja nähnyt enkeleitä unissasi!
(Nauravat.)
VIKU (lyö nyrkkinsä pöytään). Enkä valehtele! Olen itse nähnyt omilla silmilläni, että niillä oli siipi jokaisen kädessä ja ne räpyttivät sitä näin (näyttää kädellään ja lyö taas nyrkkinsä pöytään). Se on totinen tosi!
HEIKKI. Kuka sitä olisi uskonut.
VIKU. Kyllä sen uskoa saatte… Ja ne herrat sitten! Ne olivat aika vekkuleita. Oli siinä eräskin pieni, nätti herra, joka oli oikein ahkera tanssimaan ja naisia naurattamaan. Hän tuli ja kumarsi sillekin mamsellille, joka istui aivan edessäni ja kohta tämä nousi ja räpytti siipeään. Ja voi vietävä kun sen herran suu oli nätissä maseerissa, niin ett'en voinut enää pidättää itseäni, vaan rupesin oikein makeasti nauramaan. Mutta silloinkos ne katsoivat vihaisesti minua, niin että päätäni pyörrytti, ja kohta tuli se vanha herra ja talutti minut ulos, enkä minä osannut puhua mitään ennenkun olin ulkona lumipyryssä. Silloin rupesi pistämään vihaksi ja ajattelin jo mennä takaisin sisälle, mutta samassa tuli Ville ja ne molemmat herrat ja sanoivat… (Äkkiä.) Emäntä tulee!
TOISET (hämmästyen). Mitä? Kuka?
VIKU (näyttää ulos ikkunasta). Emäntä! Tuossa hän tulee!
(Toiset kääntyvät katsomaan.)
HEIKKI. Minä ajattelin, että kuka se nyt tuli.
HESE. Siinä on emäntä ja Kreeta-muori ja me elämme täällä kuin viimeistä päivää.
(Hätääntyvät.)
TANELI. Mitä nyt teemme?
VIKU. Pois pian! Nyt he tulevat jo pihalle!
HESE. Mistä sitte menemme? Ah, ikkunasta! (Ottaa harppunsa.) Pian pois; en tahdo, että emäntä näkee meidät! (Avaa ikkunan.) Tulkaa perässä!
(Hyppää ulos.)
VIKU (sieppaa pullon käteensä). Pian, pian, Taneli! (Taneli hyppää.)
Älä viivyttele, Heikki!
(Hyppää ulos.)
HEIKKI (raappii neuvottomana päätään). Saakuri! Mitenkä tämä nyt oikein on?
HESE (ikkunan alta). No tule pian nyt, Heikki!
(Heikki hyppää ulos ja päästää samassa surkean huudon.)
Kolmas sarja kohtauksia.
Emäntä ja Kreeta-muori. — Sitten kaikki edelliset.
Viimeiseksi opettaja.
EMÄNTÄ (tulee Kreetan kanssa). Olin kuulevinani huutoa, vaan eipä täällä näy ketään olevan.
KREETA-MUORI. Minusta se kuului kauvempaa.
EMÄNTÄ (lähestyy pöytää). Mitä…? Mistä nämät lasit ovat tänne tulleet?… Ah, nyt ymmärrän!
(Panee virsikirjan pöydälle ja istuu sänkyyn
peittäen käsillä kasvonsa.)
KREETA-MUORI (itsekseen). Näyttää siltä, kuin täällä olisi pidetty juominkia. (Nostelee laseja.) Neljä lasia pöydällä merkitsee sitä, että heitä on ollut neljä. Mutta missä he nyt sitten ovat, kun eivät ole näitä pois korjanneet? (Ääneen.) Kuulehan, Leena, mitä sinä tästä ajattelet?
EMÄNTÄ. Minä ymmärrän kaikki! Ah, minä ymmärrän kaikki! Voi, tällaista en olisi koskaan uskonut. He ovat menneet pakoon, kun huomasivat meidät.
KREETA-MUORI. Pakoon! Mistä he pakoon olisivat menneet? — (Kumartuu ulos ikkunasta.) Herra Jumala, onhan se Heikki!
EMÄNTÄ (hypähtää ylös). Mitä sanot? Missä on Heikki?
KREETA-MUORI (osottaa ulos). Katso, tuossa hän makaa suullaan.
EMÄNTÄ. Herra siunatkoon! Heikki!
(Istuu, sänkyyn itkien ja käsiään väännellen.)
KREETA-MUORI (kiiruhtaa ulos). Onko hän kuollut?
EMÄNTÄ. Voi, minun ainoa poikani!… Viimeinen poikani… Armahda minua, Jumala! Kirous on langennut suvullemme ja tappanut kaikki… kaikki.
(Ikkunan alta kuuluu Kreeta-muorin ääni.)
KREETA-MUORI. Hän on pyörryksissä… kantakaa hän sisään… Hanna, tuo vähän vettä!
EMÄNTÄ (hypähtää ylös). Hän elää, hän elää! (Katsoo ulos). Hän elää ja he tuovat hänet tänne! Kiitetty olkoon Jumala iankaikkisesti! (Ristii kätensä hartaana.) Sydämeni syvyydestä kaikukoon ylistys sinulle, Herra, kun armahdat minua ja annat poikani elää! Hänestä tulee vielä hyvä ja kelvollinen ihminen sinulle kunniaksi ja minulle vanhuuteni iloksi. —
(Menee ovelle. Kreeta-muori tulee ja hänen perässään Hese,
Taneli, Viku ja Jussi kantaen Heikkiä, joka valittelee.
Jälessä kulkee Hanna kantaen vesiämpäriä.)
KREETA-MUORI. Minä luulen, että hänen vasen säärensä on mennyt poikki.
(Kantajat laskevat Heikin vuoteelle ja peräytyvät alakuloisina ovensuuhun; Jussi nyyhkyttää.)
HEIKKI. Voi, voi… Antakaa minulle juotavaa.
EMÄNTÄ (ottaa ämpäristä vesikupin). Kas tässä, juo vaan, Heikki, juo.
(Kohottaa Heikin päätä hänen juodessaan ja laskee sitte vesikupin pöydälle sekä istuu penkille vuoteen päänaluisen viereen.)
KREETA-MUORI. Minun pitäisi katsoa minkälainen se jalka on. Täytyy saada ensin tuo saapas pois.
HESE (astuu esiin). Otanko minä sen?
(Aikoo tarttua saappaaseen.)
KREETA-MUORI. Ei vetämällä, ei! Se täytyy rikkoa. Leikkaa se rikki, mutta hyvin varovasti; ei auta saapasta sureminen.
HESE. Kyllä, kyllä ymmärrän.
(Ottaa puukkonsa ja puuhailee saappaan kanssa.
Heikki valittelee.)
EMÄNTÄ (silittää Heikin päätä). Heikki parkani, kuinka se näin menikään?
HEIKKI. Kaikki on mennyttä nyt, äiti! Minusta ei ole enää mihinkään…
Ai, ai! Niin se on… Minä joisin taas.
(Emäntä antaa vettä.)
HESE (itsekseen). Minun syyni, minun syyni. (Ääneen, saatuaan saappaan poistetuksi.) Nyt se on tehty!
KREETA-MUORI (tarkastaen jalkaa). Ai, ai, tämä on pahasti murtunut, hyvin pahasti. Nyt ei ole muuta neuvoksi kuin lähteä hakemaan lääkäriä kaupungista. Poika parka, kyllä nyt saat kauvan aikaa sairastaa, ennenkun jaloillesi taas pääset; semmoinen täräys tämä oli. (Hannalle.) Tuo tänne muutamia riepuja, Hanna, niin laitan kylmiä kääreitä jalan ympäri, kunnes lääkäri tulee. Se tietääkseni estää ajettumista ja kuumetta. (Hanna menee.) Kuka lähtisi lääkäriä hakemaan?
EMÄNTÄ (Heselle). Etkö sinä tahtoisi mennä, Hese?
HESE. Menen kyllä.
HEIKKI. Niin, mene vaan, Hese, sinä olet tottunut sellaisiin. Antakaa hänelle rahaa matkaan, äiti, ei sitä tiedä, mitä matkalla tapahtuu.
EMÄNTÄ. Kyllä, kyllä, minä tuon heti.
(Menee kamariin.)
HANNA (tulee, kädessä riepuja). Kelpaako nämät? En löytänyt näin kiireessä parempia.
KREETA-MUORI. Ne on kyllä hyviä. (Pistää rievut ämpäriin ja asettaa yhden niistä kipeälle jalalle.) Tämä on tietääkseni hyvä keino. Pitää vaan muuttaa jokaisen puolen tunnin kuluttua.
EMÄNTÄ (tulee pitäen rahaa kädessään). Kas tässä olisi kymmenen markkaa, ota tämä ja koeta kiirehtiä.
(Antaa sen Heselle).
HESE (hämillään). Kyllä koetan. Mutta en minä… niin… olisi ollut itsellänikin sen verran… ja kun se vielä…
EMÄNTÄ. Kiirehdi nyt vaan.
HESE. Tahtoisin ensin sanoa, että tämä on minun syyni. Minähän ensin menin… ei kun hyppäsin…
(Taneli ja Viku liikahtelevat levottomasti.)
HEIKKI. Älä puhu semmoisia, Hese.
HESE (alakuloisena). Minun syyni tämä on. Antakaa se anteeksi.
EMÄNTÄ. Kyllä, kyllä. Mene vaan Herran nimeen ja tule onnellisesti takaisin lääkärin kanssa.
HESE. Kyllä hänet etsin ja tänne tuon, niin pian kuin suinkin.
(Menee.)
EMÄNTÄ. Ja menkää te, pojat, auttamaan häntä, sillä se varsa taitaa olla vähän vallaton.
(Menevät.)
HEIKKI. Jää sinä tänne, Jussi! Tahdon sanoa jotakin.
EMÄNTÄ (istuu tuolille sängyn jalkapuoleen.) Miten on laitasi nyt?
Polttaako se kovin?
HEIKKI. Ei nyt enää.
EMÄNTÄ. Ottaisitko ruokaa?
HEIKKI. Otan kyllä, mutta ensin tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, äiti.
EMÄNTÄ (Hannalle). Vie pois nuo lasit tuosta ja mene panemaan ruokaa pöytään, ennenkun kaikki jäähtyvät. (Hanna kokoaa lasit tarjottimelle ja menee. Kreeta-muorille.) Ja mene sinäkin, Kreeta hyvä, päivälliselle sinne uuteen tupaan; minä tulen heti perässä.
KREETA-MUORI. Kiitos kaunis, joutaahan tästä menemään.
(Menee.)
HEIKKI (hetkisen äänettömyyden jälkeen). Äiti.
EMÄNTÄ. Mitä?
HEIKKI. Älkää olko vihainen minulle.
EMÄNTÄ (hellästi). Ei millään tavalla, poikaseni. Tämä onnettomuus on jo kyllin suuri rangaistus sinulle.
HEIKKI. Pahuus on saanut palkkansa. Ilmankos olenkin niin huonosti elänyt.
EMÄNTÄ. Niin, Jumala on rangaissut sinua tänä päivänä ja kiitetty olkoon hän, kun antoi sinulle vielä armonaikaa eikä heti kuolettanut. Nyt on sinulla sopiva aika ajatella tulevaista elämää ja tulla uudeksi ihmiseksi.
HEIKKI. Niin, niin, sen minä tahdon tehdä… Luuletteko minun jo pian kuolevan?
EMÄNTÄ. En, sitä en luule. Olisihan se voinut nyt pudotessa jo tapahtua.
HEIKKI. Niin… Mutta jos kuitenkin tulisi siten tapahtumaan, niin ottakaa silloin Jussi kasvattipojaksenne, koska ei teillä ole muutakaan perillistä, ja hän ansaitsee sen hyvin, sillä hän on parempi kuin minä.
(Jussi nojaa hämmästyneenä sängynkarmiin.)
EMÄNTÄ. Puhutaan siitä sitte toisten.
HEIKKI (Jussille). Kaikissa tapauksissa tahdon, että sinusta pidetään parempaa huolta kuin tähän asti… Tahdon pitää sinusta kuin omasta veljestäni.
(Jussi nyyhkyttää.)
EMÄNTÄ. Sen hän, poika parka, kyllä ansaitse. Hän onkin koko ikänsä saanut kärsiä ihmisten pilkkaa ja ylenkatsetta, ja kuitenkin on hän niin hyvä ja hiljainen.
HEIKKI. No mitä arvelet asiasta, Jussi?
JUSSI. Voi, voi, en minä tiedä… miten minä… Olen muutenkin niin huono… Ja kun te aina olette ollut niin hyviä minulle… Otitte tänne ja armahditte, kun ei kukaan minusta huolinut eikä antanut minulle ruokaa.
(Itkee.)
EMÄNTÄ. Poika parka, paljon olet saanut sinäkin kärsiä…
HEIKKI. Mutta nyt siitä tuleekin loppu! Mene syömään, Jussi, ja jätä meidät vähäksi aikaa.
(Jussi menee.)
EMÄNTÄ. Kyllä hän parempaa kohtelua tarvitseekin… Sinäkin olet ollut hänelle niin ylen ankara.
HEIKKI. Niin, Jumala paratkoon, en ole sitä ymmärtänyt… Mutta nyt tahdon sovittaa pahuuteni. (Hetken vaitiolo.) On vielä yksi asia, joka minua kovasti surettaa.
EMÄNTÄ. Mikä sitten?
HEIKKI. Voi, se on niin surkean surkeaa! Olen häväissyt itseni, äiti.
En muista sitä itse, mutta pojat kertoivat.
EMÄNTÄ. Oliko se viime yönä?
HEIKKI. Oli.
EMÄNTÄ. Sano se minulle?
HEIKKI. Häpeän sitä puhua ja kiukuttaa kun ajattelenkin.
EMÄNTÄ. Sano nyt vaan, ehkä voidaan se vielä auttaa.
HEIKKI. Olin Mäkelässä…
EMÄNTÄ. Ja mitä?
HEIKKI. Otin Mäkelän emännän kiinni.
EMÄNTÄ. No?
HEIKKI. Voi, voi! (Peittää käsillä kasvonsa.) Otin kiinni ja… suutelin.
EMÄNTÄ. Entä sitten?
HEIKKI. En tiedä… Emäntä itki kovasti.
EMÄNTÄ. Vai niin. Kovin olikin tuhma työ. Ja nyt tiedän, miksi Mäkelän emäntä oli niin kummallinen, kun tervehti minua kirkonmäellä. Ei tullut puhelemaankaan kuten ennen.
HEIKKI. Se on siis totta! Voi, nyt en enää kehtaa hänelle silmiäni näyttää.
EMÄNTÄ. Älä sitä sure. Minä puhun hänelle siitä ja hän antaa sen kyllä anteeksi, sillä hän on hyvä ihminen ja uskovainen.
HEIKKI. Tehkää se, äiti, voi tehkää se!
EMÄNTÄ. Ole huoleti, sen teen.
(Opettaja tulee.)
OPETTAJA. Hyvä päivää, isäntäväki.
EMÄNTÄ (nousee). Jumal'antakoon, opettaja. Te tulette surulliseen aikaan.
(Kättelevät.)
OPETTAJA. Niin. Kuulin tämän Honkamaan Heseltä ja täytyi poiketa katsomaan. Hän tuli vastaani tuimasti ajaen, ja kun tunsin varsanne, niin viittasin hänet pysähtymään ja hän kertoi tämän… Hyvää päivää, isäntä!
HEIKKI. Päivää.
(Kättelevät.)
EMÄNTÄ. Ikävä on tällainen tapaus aina ja nyt kumminkin, kun tulee kiirein työaika. Nyt saamme ottaa pari kesämiestä avuksemme.
OPETTAJA. Ei vahinko ajasta välitä, silloin se tulee, kun sitä vähimmän odottaa.
EMÄNTÄ (antaa tuolin). Istukaa, opettaja.
OPETTAJA (istuu). Mitä aiotte tehdä nyt maatessanne?
HEIKKI. En tiedä.
OPETTAJA. Eikö teillä ole mitään lukemista?
HEIKKI. On kyllä. Paitsi raamattua ja virsikirjaa on vielä pari postillaa.
EMÄNTÄ. Ja "Paratiisin yrttitarha".
OPETTAJA. Ettekö koskaan ole ajatellut sanomalehteä? Siinä olisi huvittavaa lukemista, joka tuo vielä hyötyäkin tullessaan.
HEIKKI. Kyllä ne niin sanovat, mutta ei ole tullut sitä hankituksi.
OPETTAJA. Hankkikaa nyt sitten. Parilla markalla saatte koko kesäksi hyvää lukemista, ja minä olen varma siitä, että syksyllä olette niihin tyytyväinen. Niitä saa tilata kirkonkylän postikonttorista ja minä voin sen kyllä toimittaa.
EMÄNTÄ. Mutta eikö niistä tule pahennusta?
OPETTAJA. Kuinka niin?
EMÄNTÄ. No kun niissä on vaan maallisia juttuja ja vieroittavat ihmisiä pois oikealta tieltä.
OPETTAJA. Ei suinkaan, sitä ne ei tee. Nehän juuri koettavat antaa oppimattomille neuvoja ja kasvattaa heissä halua pyrkimään tiedon puulle, että jokainen tulisi selvästi tuntemaan hyvän ja pahan.
EMÄNTÄ. Sepä se, ja sitte lankeemaan.
OPETTAJA. Mitä sillä tarkoitatte?
EMÄNTÄ. Tarkoitan sitä, että Eeva ja Aatamikin pyrkivät tiedon puulle ja lankesivat.
OPETTAJA (miettivästi). Ehkä se on vähän niinkin. On kyllä mahdollista, että tieto voi tuoda tullessaan uusia paheita, mutta on myöskin huomattava, että tieto laajentaa huomiomme ja auttaa meitä ymmärtämään mitkä ovat hyvän ja pahan seuraukset. Sentähden on velvollisuuskin koettaa oppia niin paljon kuin mahdollista.
EMÄNTÄ. Meikäläiset, alhaisen kansan ihmiset, eivät ollenkaan tarvitse tietää kaikkia maailman asioita, semmoiset ovat meille vaan vaivaksi ja vastukseksi. Pääasia on, että elämme Jumalan tahdon mukaan ja tottelemme omantuntomme ääntä, joka on tarpeeksi selvä hyvän ja pahan ilmoittaja. On mielestäni paljoa parempi, että elämme yksinkertaisessa tietämättömyydessä kuten Aatami ja Eeva, kuin että rupeaisimme haparoimaan sellaista, josta ei ole tietoa onko se edes Jumalan mielen mukaistakaan.
OPETTAJA. Eikö Jumala ole itse hyvyys ja eikö hyvyyden oppiminen ole hänelle otollista? Totta toki. Älkää luulko, että sanomalehdet, enempää kuin kirjatkaan, koettavat ihmistä silti pahentaa, vaikk'ei ne sisälläkään samoja sanoja kuin raamattu ja kaikenlaatuiset postillat. Ei, ei, siten ei pidä ajatella. Niiden tarkoitus on opettaa meille, miten meidän tulee elää ihmisinä ihmisten seurassa, ett'emme olisi haitaksi ja häiriöksi toinen toisellemme, ja niiden tarkoitus on vielä tämän ohessa antaa meille hyviä neuvoja kaikissa niissä asioissa, joita me jokapäiväisessä elämässä tarvitsemme, sekä huvittaa meitä ett'emme väsyisi ja veltostuisi. Tällainen on niiden tarkoitus ja se ei missään tapauksessa voi olla paha.
EMÄNTÄ. Jos se niin on, kun sanotte, niin ei se paha olekkaan.
OPETTAJA. Uskokaa minua, ne ovat vaan välikappaleita ihmisten parhaaksi, ja väärin on elää tietämättömyydessä silloin kuin voi tietoa saada. Se on mielestäni niiden leivisköjen maahan kätkemistä, jotka Herra on haltuumme antanut ja joita meidän velvollisuutemme on viljellä ja kartuttaa, niin että tulisimme niin hyviksi kuin mahdollista. Ajatelkaa miten onnellista olisi sellainen elämä, missä ei pahuutta löydy.
EMÄNTÄ. Jaa, jaa, sen minä kyllä ymmärrän. Sitäkö ne sanomalehdetkin opettavat?
OPETTAJA. Sitä juuri.
EMÄNTÄ. No, koska niin on, niin ottakoon Heikki sitten sen lehden ja lukekoon, nyt kun hänellä on niin hyvä aikakin. Minäkin saan sitte nähdä, mitä niissä on.
OPETTAJA. Ja minä olen vakuutettu, että olette tyytyväinen, kun tutustutte niihin. (Nousee.) Nyt minun pitää lähteä, mutta tahdon vielä toistenkin tulla tänne puhumaan näistä asioista. Olen mielissäni tästäkin kohtauksesta ja toivon, että valistus on taas ottava askelen Suomen synkässä salossa.