Korvenkylän nuoriso: Näytelmä kahdessa näytöksessä

by Väikkö Vuokko

TOINEN NÄYTÖS.

Sama tupa, muutettuna siten, että seinät ovat maalatut valkoisiksi ja sängyn paikalla on sanomalehtihylly, jossa on tukku sanomalehtiä ja muutamia kirjoja. Lattialla on kaksi pitkää pöytää ovesta katsojiin päin ja pöytien molemmin puolin pitkät penkit. Seinällä oven päällä on taulu, johon suurilla roomalaisilla kirjaimilla on maalattu sana Lukutupa. Oven ja hyllyn välisellä seinällä on vaatekoukkuja. — On sunnuntai-päivä, vuosi edellisestä näytöksestä.

Ensimäinen sarja kohtauksia.

Jussi, joka on yksinkertaisesti mutta siististi puettuna, kuten muukin talonväki. — Heikki, Emäntä ja Kreeta-muori. Viimeisenä Opettaja.

JUSSI (tulee ja pistää oven säppiin). Täytyy panna haka päälle, ett'ei kukaan pääse katsomaan ennenkun isäntä tulee kirkosta. Hän kielsi sen mennessään ja sanoi, että iltapäivällä kutsutaan kylän nuoret tänne. (Katselee iloisena ympärilleen.) Miten ne saavatkaan hämmästyä nähdessään tämän tuvan näin kauniina ja valkoisena, kun se eilen aamulla vielä oli musta kuin pirtti. (Katselee taulua oven päällä.) Mutta tämä onkin nyt lukutupa ja tuossa on sen nimi kaikkien nähtävänä. (Ottaa lakin päästään.) Kas kun en nytkään huomannut heti ottaa lakkia päästäni, vaikka isäntä on sanonut, ett'ei sitä sovi huoneessa pitää. (Panee lakkinsa naulaan ja pyörähtää iloisena ympäri.) Voi, miten hauskaa oli eilenkin illalla, kun isännän kanssa yhdessä maalasimme tämän tuvan eikä kukaan päässyt katsomaan, ei emäntäkään, vaikka kävi pyytämässä. Ja sitten hän kertoi minulle ihmeellisiä asioita, joita on itse kuullut ja nähnyt siellä koulussa, jossa viime talvena oli, ja niitä hän nyt rupeaa meille opettamaan tässä tuvassa. Voi, miten hyvä hän on. Minuakin puhuttelee kuin omaa veljeänsä, niin että oikein minua… (Ovelle koputetaan.) Ah, nyt on isäntä jo tullut.

(Rientää avaamaan. Heikki, Emäntä ja Kreeta-muori tulevat.)

HEIKKI (iloisena). Kas niin, äiti, nyt. näette, mitä olen täällä hommannut.

(Emäntä ja Kreeta-muori ihmettelevät.)

EMÄNTÄ. No voi nyt ihmettä miten valoisa tämä on!

KREETA-MUORI. Enhän enää tunne koko tupaa!

EMÄNTÄ. Ja sinä pidät tämän nyt lukutupana?

HEIKKI. Niin olen aikonut, ja kaikki onkin jo niin valmiina, ett'ei nyt aluksi enää muuta tarvita kuin ahkeria lukumiehiä. (Ottaa povestaan tukun sanomalehtiä.) Tässäkin on vähän lukemista entisten lisäksi.

(Heittää ne hyllylle. Emäntä ja Kreeta-muori istuvat.)

KREETA-MUORI. Minkätähden tällaisiin puuhiin olet ruvennut, Heikki?

HEIKKI. Saadakseni kylämme nuorison paremmille tavoille. (Lyö Jussia olalle.) No, Jussi, miltä näyttää tupamme sinun silmissäsi?

JUSSI (hymyillen). Kuin kirkon sakasti.

HEIKKI. Vai niin. No se ei ole hullumpaa.

EMÄNTÄ. Luuletko saavasi heidät muuttumaan?

HEIKKI. Jos minun vaan onnistuu saada heidät täällä käymään, niin olen varma, että he ajan mittaan muuttuvat.

EMÄNTÄ (hartaana). Auttakoon Jumala sinua ja ohjatkoon viisaudellansa, että niin tapahtuisi. Minä sitä hartaasti toivon.

HEIKKI. Kiitän teitä, äiti, hyvästä toivotuksestanne ja tapahtukoon niinkuin sanotte. Alku on tehty ja opettajan avulla tahdon kaiken taitoni käyttää heidän hyväkseen. Viime talvena olen paljon ajatellut tätä asiaa.

KREETA-MUORI. Ja siten olet keksinyt tämän lukutuvan?

HEIKKI. Ei tämä mikään keksintö ole, ei ainakaan minun keksintöni. Näitä on kyllä muualla, vaikk'ei meillä sitä vielä tunneta. Mutta minä olen aikonut järjestää tämän toisella tapaa, kuin mitä ne yleisesti ovat.

KREETA-MUORI. Vai niin. (Emännälle.) No mitä sinä ajattelet tästä
Heikin puuhasta?

EMÄNTÄ. Hän saa tehdä niinkuin itse tahtoo, sillä luulen, että siitä tulee hyvää perässä. Tätä tupaa emme nyt enää ollenkaan tarvitse.

KREETA-MUORI. Mutta minun mielestäni on oikein synti, että näin kaunis huone jää siten turhanpäiväiseen kujeilemiseen.

HEIKKI (hymyilee). Niinkö muori ajattelee?

KREETA-MUORI. No kuinka sitten? Olisihan täällä muutenkin hauska olla.
Ei meidän kylässä ole yhtään näin iloisen näköistä huonetta kuin tämä.

HEIKKI. Ja kumminkin voisi jokainen hät'hätää laittaa tupansa ainakin yhtä hyväksi. Tämäkin oli niitä rumimpia mitä täällä Korvenkylässä löytyy.

KREETA-MUORI. Jaa, en tiedä, mutta iloisen näköiseksi vaan olet tämän vanhan tuvan saanut.

HEIKKI. Siinä pitää olla valoa missä sitä tarvitaankin. (Jussille.) Kas niin, Jussi, nyt saat mennä kutsumaan kyläläiset tänne. Käy joka tuvassa ja sano minulta terveisiä, vaan älä sentään ilmoita, mitä on tekeillä. Ei suinkaan kukaan ole täällä käynyt?

JUSSI. Ei kukaan. (Ottaa lakkinsa.) Pyydänkö vanhuksia myös tulemaan… ja Korven-vaaria?

HEIKKI. Kaikki vaan, ilman eroitusta.

(Jussi menee.)

KREETA-MUORI. Tuo Jussi on muuttunut vallan toiseksi sitte viime kesän.

EMÄNTÄ. Niin, Jumala paratkoon, hän on yhtä viisas kuin muutkin, vaikka ihmiset huonolla kohtelullaan olivat hänen kokonaan pilata. Poika parka jo itsekin uskoi olevansa tuhmin maan päällä.

KREETA-MUORI. Oli se onni hänelle kun pääsi teille.

HEIKKI. Niin luulen minäkin. Kuka tietää, minkälainen hän nyt olisi, jos sama meno olisi saanut jatkua.

EMÄNTÄ. Niin, niin. Ja ajatteleppas itseäsikin, mikä nyt olisit, jos vielä eläisit kuten ennen.

HEIKKI. Ei sitä tiedä. Jumalalle olkoon kuitenkin kiitos, kun osasin sen vielä jättää. Ja luulen, että parhaana apunani onkin ollut salainen kuolemanpelko, sillä en voi unohtaa isäni valaa ja veljieni kohtaloa.

EMÄNTÄ (liikutettuna). Sinua on kumminkin säästetty aina tähän päivään asti, ja minä olenkin jo ruvennut uskomaan, että sinä saat jäädä minulle vanhuuteni iloksi.

HEIKKI (liikutettuna). Niin, äiti, sitä minäkin olen hartaasti toivonut… Muuten luulen, että tehtäväkseni on määrätty auttaa kylämme tietämättömiä nuorukaisia paremmille tavoille. Oli onni, kun jalkani katkesi ja rupesin kirjoja ja sanomalehtiä lukemaan. Niitä tapauksia saan kiittää, että nyt olen edes tällainen kuin olen. Ja opettajalle olen aina oleva kiitollinen, sillä hän se oli, joka aukasi silmäni ja hän minut kansanopistoonkin toimitti.

EMÄNTÄ (hartaana). Hän oli Jumalan lähettiläs otollisella hetkellä.

HEIKKI. Hän on kunnon mies, joka ymmärtää tehtävänsä. Olisin kovin iloinen, jos hän nyt olisi täällä minua neuvomassa.

KREETA-MUORI. Tietääkö opettaja tämän sinun puuhasi?

HEIKKI. Ei vielä, mutta aikomukseni on puhua siitä hänen kanssaan niin pian kuin vaan saan tilaisuutta siihen.

(Opettaja tulee.)

OPETTAJA. Hyvä päivää, hyvät ystävät!

HEIKKI. Ah, opettaja! Tervetuloa täydestä sydämestäni, te tulette aivankuin kutsuttuna, vaikk'en osannutkaan teitä yhtään odottaa.

(Kättelevät. Emäntä ja Kreeta-muori nousevat.)

OPETTAJA. Lähdin huvikseni kävelymatkalle ja tulin aina tänne asti. Hyvää päivää, emäntä! (Kättelevät.) Ja te, Kreeta-mummo, tekin olette täällä. (Kättelee.) No mitä teille kuuluu?

KREETA-MUORI. Jumala varjelkoon teitä, herra maisteri; hyvää minulle kuuluu, nyt niinkuin aina ennenkin. Miten teidän nuori rouvanne jaksaa?

OPETTAJA. Kyllä hän hyvin voi. (Katselee ympärilleen.) Mutta sanokaas minkätähden tämä tupa on näin muutettu, aivankuin… (huomaa taulun oven päällä). Aha, tätäpä juuri arvelinkin! (Tarttuu Heikkiä käteen.) En voi sanoa kuinka iloinen olen! Toivotan teille onnea ja menestystä täydestä sydämestäni. Olenkin melkein odottanut teiltä jotain tällaista.

HEIKKI. Ei kestä kiitellä, koska minä oppimattomana kansanlapsena en tiedä miten oppineet ja sivistyneet tällaisissa tapauksissa menettelevät. Aikomukseni onkin pyytää teiltä hyviä neuvoja.

OPETTAJA. Mitä neuvoja te tarvitsette? Onhan täällä jo kaikki niinkuin olla pitää.

HEIKKI. Niin kyllä, mutta olen aikonut järjestää lukemisen täällä toisella tapaa kuin yleisesti tehdään ja siitä juuri tahtoisin puhua kanssanne. Mutta tehkää hyvin ja istukaa, herra opettaja.

OPETTAJA. Miten te sitte aiotte menetellä?

(Istuvat vastakkain pöydän ääreen. Emäntä ja Kreeta-muori
istuvat lähekkäin ja kuiskailevat silloin tällöin keskenään.)

HEIKKI. Sanokaa ensin minulle, mistä se tulee, että kansamme niin itsepintaisen jäykästi vastustelee kaikkia uudistuksia?

OPETTAJA. Luonnollisesti sentähden, ett'ei se käsitä niitä. Ja tämän lisäksi uskotaan varmasti, että niistä tulee vaan pahennusta.

HEIKKI. Niin kyllä, mutta mistä on tuommoinen luulo saanut alkunsa?

OPETTAJA. Jumala sen tietää. Ehkä siitä, että kansamme on aina saanut luottaa omaan itseensä ja kalliisti ostanut ne tavat ja kokemukset, jotka se omistaa. Ja tämä luulo on kehittynyt aivan yleiseksi ja imeytynyt jäykkään luontoomme niin voimakkaasti, että on tapana vastustaa vielä sittekin, vaikka jo osaksi käsitetäänkin se parannus, jonka uudistus tuottaa.

HEIKKI. Niin, niin, jäykkä ja hidas luonto on sivistyksellekin suurimmaksi haitaksi.

OPETTAJA. Minä olen joskus ajatellut siten, että jäykkyys ja hitaisuus juuri ovatkin kansamme suurin onni. Ennen ainakin ovat ne sitä olleet ja epäilemättä tulevat vieläkin olemaan. Nehän juuri ovat ne ominaisuudet, jotka yhdessä Jumalanpelvon kanssa ovat vaikuttaneet sen, ett'ei kansamme koskaan ole ryhtynyt mihinkään häpeälliseen ja pikapäiseen tekoon. Historiamme lehdet ovat alusta alkaen niin puhtaat kuin olla voi, eikä etsimälläkään voi löytää mitään, joka tuottaisi meille katumusta ja häpeää. Tämän tähden voimme hyvällä syyllä uskoa, että kun kansamme kerran tulee käsittämään sivistyksen tarpeellisuuden, niin eikö se silloin pidä yhtä lujasti ja taipumattomasti kiinni tästä uskostaan, kuin se on pitänyt ja pitää muistakin tavoistaan.

HEIKKI. Ah, niin, sehän on aivan selvä! Sittenhän sivistyksen perustus seisookin lujassa kuin konsanaan mikään graniittivuori.

OPETTAJA. Aivan oikein. Luonnettamme voi täydellä syyllä verrata graniittikiveen. Niinkuin graniitti on kovaa ja vaikeata muodostaa, niin on Suomen kansan luonnekin; mutta kun se kerran onnistuu, niin silloin siitä tuleekin kappale, joka on sekä vahva että kaunis. Mutta siihen tarvitaan paljon työtä ja kauvan kestänee ennenkun niin pitkälle päästään.

HEIKKI. Tuskinpa siihen niin suuria ponnistuksia tarvitaan, jos vaan tunnettaisiin oikea työtapa. Kansamme on älykäs ja elinvoimainen sekä oppii ja omistaa mielellään kaiken sen, jolla varmasti tietää hyödyttävänsä itseään. Mutta sen täytyy olla varmasti vakuutettu asian hyvyydestä ennenkun se uskoo. Sentähden olisi sivistystyökin kansan keskuudessa tehtävä niin yksinkertaisessa muodossa ja niin lähellä heitä kuin suinkin. Parhaimpana keinona olisi luullakseni personallinen keskustelu, koska ainoastaan siten saataisiin ennakkoluulot parhaiten poistetuksi ja jäykimmätkin asiata miettimään. Vai mitä te arvelette, opettaja?

OPETTAJA (miettii). Keino on kyllä hyvä, mutta miten sen voi toteuttaa… (Pudistaa päätään.) Ei, se ei ole mahdollista! Ajatelkaa, kokonainen kansa… mistä niin paljon puhujia saataisiin?

HEIKKI. En tarkoita, että pitäisi käydä mökistä mökkiin puhumassa. On niitä muitakin keinoja.

OPETTAJA. Ja mimmoisia?

HEIKKI. Sekin esimerkiksi, että pantaisi toimeen pieniä iltakokouksia, joissa kyläläiset voisivat vapaasti keskustella kaikista eri asioista, sen mukaan miten jaksavat ymmärtää.

OPETTAJA. Todellakin! Se ei olisikaan hullumpaa!

HEIKKI. Ja tällaisia kokouksia varten ovat lukutuvat ihan paikallaan.

OPETTAJA. Ah, nyt minä ymmärrän teitä ja nyt teidän täytyy selittää minulle, miten olette aikonut sen järjestää.

HEIKKI. Mielelläni sen teen, koska haluan tietää mitä te siitä ajattelette. Minun ajatukseni on se, että kukin kyläkunta muodostaa oman piirinsä, joka määrättyinä aikoina kokoontuisi lukutupaansa lukemaan ja keskustelemaan, ja että lukutuvan hoitajana toimii henkilö, joka mahdollisimman hyvin pystyy asioita arvostelemaan ja selittämään. Älköön myös sallittako, että kukin lukee itsekseen, vaan lukekoon yksi kaikille aina vuoronsa perään ja sitte keskusteltakoon luetusta asiasta. Tällainen menettelytapa on minun mielestäni parhain, koska siten saadaan kaikki samalla kertaa tutustumaan jokaiseen eri asiaan ja myöskin niitä ymmärtämään.

OPETTAJA. Hyvin ajateltu! Jatkakaa.

HEIKKI. Ja sitte voitaisiin ottaa esille myöskin kaikenlaisia oppiaineita ja kaikkia muita kysymyksiä ja aatteita, mitkä vaan voivat olla heille opiksi ja huviksi.

OPETTAJA. Aivan oikein!

HEIKKI. Ja kun kerran on päästy hyvään alkuun, niin sitten se käykin jo ihan itsestään ja lukutuvilla on silloin parempi merkitys kuin nyt. Ne ovat puoliksi kouluja, puoliksi tavallisia illanviettoja, joissa vallitsee rattoisa mieliala ja siveellinen ajatuskanta. Ja koska saman kylän asukkaat tuntevat hyvin toisensa, niin vältetään heti alusta alkaen tuo tavallinen kursastelu.

OPETTAJA. Niin kyllä, mutta suurin pula tulee kuitenkin niistä henkilöistä, jotka pystyvät ja tahtovat ruveta muita ohjaamaan. Jokaisessa kylässä ei niitä ole.

HEIKKI. Ei ole, mutta toivoa sopii, että niitä ilmestyy varsinkin kansanopistojen avulla. Kun ensin on saatu pari kolme kyläkuntaa hyvään alkuun, niin uskon, että toisetkin seuraa perässä. Siten on kukin kylä oma sivistyspiirinsä ja niiden työ on sekä helppoa että hauskaa. Ja nämät piirit voitaisiin taas yhdistää keskenään johtajiensa kautta, jotka muodostaisivat jonkunlaisen toimikunnan, joka silloin tällöin kokoontuisi neuvottelemaan yhteisistä asioista. Sillä tavoin tulee koko pitäjän väestö olemaan mukana ja jokainen omassa kylässään. Väliin voisi myöskin pitää yleisiä kokouksia ja varsinaisia huvitilaisuuksia, joihin kaikki eri kyläkunnat ottavat osaa. Näin olen minä asian ajatellut ja tällä tavalla voitaisi minun mielestäni parhaiten johdattaa kansamme yksinkertaisuudessa kasvanutta henkistä elämää ja saada sitä ymmärtämään ajan vaatimuksia.

OPETTAJA. Mainiosti se siten käy! Syvimmätkin pohjakerrokset saadaan siten esiin kaivetuiksi.

HEIKKI. Niin, kun jokaisessa maamme kylässä kerran on lukutupa ja niissä koko kylän asukkaat innokkaina kuulijoina ja keskustelijoina, niin silloin on suuri sivistystyö mahtavassa käynnissään, jonka seuraukset ovat arvaamattoman suuret.

OPETTAJA (innostuneena). Niin, se on aivan verratonta! Sen aatteen hyväksi täytyy tehdä kaikki mitä suinkin voi!

HEIKKI. Niin täytyy.

(Istuvat miettiväisinä.)

OPETTAJA (katselee taulua oven päällä). Tänäänkö te avaatte tupanne?

HEIKKI. Niin on aikomukseni, ja Jussi onkin par'aikaa kutsumassa kyläläisiä kokoon. Se oli oikein hyvä, kun te tulitte tänne; nyt pyydän teitä auttamaan minua näissä alkuvalmistuksissa, sillä itse olen vielä hyvin taitamaton, ja miten voinee sokea sokeata taluttaa.

OPETTAJA. Uskon varmasti, että onnistutte. Olette itse elänyt niissä oloissa ja tiedätte hyvin, mitä tarvitaan. Mitä kyläläiset sanovat tästä?

HEIKKI. He eivät vielä tiedä puuhastani juuri mitään. Mutta on minulla sentään jo yksi liittolainenkin, joka epäilemättä tulee hartaasti minua kannattamaan ja ehkä toisia seuraa perässä.

OPETTAJA. Kuka se on?

HEIKKI. Honkamaan Hese, sama, joka toi lääkärin kaupungista jalkaani parantamaan.

OPETTAJA. Vai niin. Hän onkin nyt muistaakseni naimisissa.

HEIKKI. Niin on. Hän meni viime syksynä naimisiin meidän palvelustyttömme kanssa, ja minä hankin hänelle opistoon mennessäni sanomalehden, jota pyysin ahkerasti lukemaan ja heittämään pois ryypiskelyn. Hän on seurannutkin neuvoani ja muuttunut perin toiseksi mieheksi.

OPETTAJA. Ensimäinen siemen kantaa siis jo hedelmiä.

HEIKKI. Niin, maaperä on kylläkin hyvä ja totta kai kirsikin sulaa, kun aurinko vaan ehtii nousta.

OPETTAJA. Kyllä, varmasti. Saatte nähdä, että puuhanne menestyy hyvin.

HEIKKI. Toivon ainakin…

OPETTAJA. Minä olen kovasti mielissäni kaikesta siitä, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt. Teidän puuhanne ovat verrattoman hyviä ja ansaitsevat kaikkea kiitosta. Mielelläni jään tänne iltapäiväksi, sillä tahdon välttämättä olla mukana näkemässä ja kuulemassa, mitä kyläläiset asiasta arvelevat.

HEIKKI (nousee). Lähtekäämme siis siihen asti toiseen tupaan…
(Emännälle.) On kai päivällinen jo valmiina, äiti?

EMÄNTÄ (nousee). On, on. Pitäisi nyt jo ruuankin maistua, vai kuinka?

(Opettaja ja Kreeta-muori nousevat.)

OPETTAJA. Kyllä, kiitos vaan. (Laskee kätensä Emännän olalle.)
Kuulkaapas, emäntä! Eikö ole totta, mitä aina olen sanonut, että
Heikistä vielä kerran tulee kylänne kaunistus. Mutta näin paljon en
sentään ole osannut häneltä odottaa.

(Menevät.)

Toinen sarja kohtauksia.

Viku ja Taneli. — Hese. — Jussi.

VIKU (tule Tanelin kanssa ja pysähtyvät ihmetellen katselemaan ympärilleen.) No voi sun vietävä, kun tämä on laitettu komeaksi! Nythän tämä on samanlainen kuin pappilan vierastupa.

TANELI. Mennään pois taas. Mitä me täällä…?

VIKU. Ei. Ollaan täällä vaan, onhan meitä kutsuttu. (Näyttää pöytiä.) Katsos pöytiä tuossa! Enkö minä arvannut, että pidot tänne tulee, tulijaispidot?

TANELI. Jaa totisesti, niinpä näyttää tulevan.

VIKU. Mutta mimmoiset mahtaa nekin pidot olla? Kuppi kahvia ja pieni pullan palanen, siinä kaikki mitä saamme suuhun pistää. Ei ole ajat enää niinkuin oli ennen, entiset ajat ovat olleet ja menneet, sanotaan laulussakin ja niin se näyttää olevankin. Olispa vaan entiset ajat, niin kyllä olisi viinapullokin näkyvissä, mutta nyt on Heikki ruvennut nyhteri-mieheksi, eikä hänen pullostaan enää pisaraakaan tipahda.

TANELI. Niin, niin, me olemme menettäneet hyvän toverin. Hän ei meistä nyt enää välitä, kun rupesi lukumieheksi ja tulee herraksi.

VIKU. Tulisko hänestä ja mikään herra?

TANELI. Tulee kyllä, ole vaan varoillasi, ett'ei pääse nenästä vetämään.

VIKU. Mitä vielä, vai nenästä? Sitä en usko.

TANELI. Ei tiedä. Muistatko mitä Tuomolan Ville sinulle kaupungissa teki, kun narrasi katsomaan kuinka herrasväki tanssii?

VIKU. Perhana! Älä puhu enää siitä.

TANELI. Vetihän sekin nenästäsi, vaikk'ei ole mikään niin suuri herrakaan. Kertoi itse minulle ja nauroi vieläkin makeasti sitä lystiä.

VIKU. Naurakoon nyt, mutta sen sanon, että hänen pitää vielä itkemänkin, niin totta kuin nimeni on Vihtor Imanuel Kustaanpoika. (Huomaa taulun oven päällä.) Katsos, mitä tuossa on?

TANELI. Kas peijakas, siinä on ilmoitus.

VIKU. Mitä siinä seisoo?

TANELI. Niin, sano se, jos tiedät.

VIKU. Pahusko sen tietää! En minä ainakaan osaa tuommoisia latinalaisia sanoja.

TANELI. Olkoon mitä tahansa. Kysytään Heikiltä, joka sen on siihen pannutkin, tai Heseltä.

VIKU. Niin, Hese osaa sen kyllä selittää.

TANELI. Osaa kyllä, koska hänkin on ruvennut lukumieheksi. Mitä mahtaa hänestäkin tulla?

VIKU. Kuka sen tietää. Ei suinkaan hän nyt enää aio herraksikaan meinata, koska jo meni naimaankin?

TANELI. Hän sieppasikin äkkiä eukon itselleen. Ei tiedetty mitään, ennenkun pappi heitti molemmat alas saarnastuolista. Mutta silloinkos tulikin ämmille hätä käteen ja rupesivat heti juttuamaan, että heillä mahtaa olla pakko takana, koska niin kiirettä pitävät.

VIKU. Ha-ha-haa! Niinhän ne ämmät aina puhuu, vaikka tyttö olisi taivaasta kotoisin ja poika pudonnut auringosta. Mutta pitkän nenän saivat tälläkin kertaa, sillä kohta on jo kulunut puoli vuotta ja Hanna on vielä yhtä kepsakas kuin ennenkin.

TANELI. Hävetä saisivat semmoisista jutuista ja potkua vielä päälliseksi.

VIKU. Mitä jos mekin menisimme naimaan ja ottaisimme eukon itsellemme. Tulee niin ikäväksi keikkalehtia kylässä, kun kaikki vanhat toverit jättävät meidät. Siepataan mekin eukko itsellemme niin äkkiä kuin Hesekin. Ei tiennyt Heikkikään mitään, ennenkuin Hanna sanoi, että nyt minä menen. Mitä arvelet, Taneli, otetaanko eukko? Minä kyllä ottaisin, että saisin kerran taas mielin määrin pitää lystiäkin ja vielä omissa häissäni. Muistatko miten hauskaa oli Hesenkin häissä?

TANELI. Muistan kyllä. Se onkin ainoa kerta kun olen oikein tarpeekseni keikkunut.

VIKU. Mutta siitä hetkestä alkaen on hänkin kovasti muuttunut. Hän ei nyt enää maista pisaraakaan mitään väkevätä, lukee vaan ahkeraan ja tekee työtä.

TANELI. Minä luulen, että hän on tullut jumaliseksi, koska on ruvennut kirkossakin käymään.

VIKU. Mitä hullua, vai jumaliseksi? Onko se jumalinen, joka lukee aviiseja ja laulaa kaikenlaisia lauluja, niinkuin kukkuu, kukkuu, kultani kukkuu ja muuta semmoista?

TANELI. Ei suinkaan. En ole vielä koskaan kuullut yhdenkään jumalisen ihmisen semmoisia laulavan.

VIKU. Ei hän ole sen jumalisempi kuin mekään, mutta hänellä on niin hauskaa eukkonsa kanssa ett'ei hän enää välitäkään ryypystä, ja onkos ihme, sillä Hanna onkin toimelias ja iloinen ihminen.

TANELI. Kiivas on hän myöskin. Muistatko vielä, miten hän viime vuonna sylki silmillesi tässä samassa tuvassa, kun yritit ottamaan muiskua häneltä?

VIKU. Valehtelet! Hän ei sylkenyt, vaan löi! Ja tiedä se, jos tyttö lyö sinua, niin se merkitsee vain hyvää, mutta jos hän sylkee, niin ole silloin varoillasi.

TANELI. Oletko sinä sen merkinnyt?

VIKU. Olen, ja se pitää paikkansa.

TANELI. Eiköhän Heikkikin jo kohta mene naimisiin? Hänellä nyt olisi varojakin niin paljon, ett'ei köyhyyttä tarvitse peljätä.

VIKU. Olen kuullut, että hänellä pitäisi olla hempukka siellä koulussa, mutta en tiedä sitä varmaan. Kuka tietää, vaikka tänään juuri saisimme sen kuulla. Katsos näitä pöytiä, mitä varten ne ovat täällä?

TANELI. Ahaa, nyt ymmärrän! Tänne tuleekin ehkä kihlajaiset tänään.

VIKU. Ole vait, älä puhu mitään. Sitte se nähdään. (Menee hyllyä kohden.) Mutta katsotaanpa, mitä täällä hyllyllä on. Ahaa, siinä on aviiseja ja kirjoja.

(Ryhtyy niitä selailemaan ja levittelemään samaan aikaan kuin Taneli tarkastaa vaatekoukkuja.)

TANELI (itsekseen). Nämät ovat tietysti sitä varten, että siihen saa panna lakkinsa. (Ottaa lakin päästään ja panee sen naulaan sekä katselee seinää.) On tuo seinä sievän näköinen noin valkoisena. Eilenkö se on maalattu? (Piirtää sormellaan seinää koukkujen yläpuolella, johon tulee tumma viiva.) Saakuri, nyt siihen tuli raapaisu! (Pyyhkii sitä kädellään, josta se vaan suurenee.) Perhana sentään, se tulee vaan suuremmaksi. (Ottaa hätääntyneenä lakkinsa ja hieroo sen kanssa seinää, saaden siten tahran yhä suurenemaan. Ääneen.) Jumaliste, tämähän on hullua, mitä enemmän pyyhkii sitä suuremmaksi se tulee! Viku, tule auttamaan minua!

VIKU (kääntyy). No mikä nyt on? Miksi hierot seinää kuin vimmattu?
Ha-ha-haa!

TANELI. Älä naura, vaan auta minua saamaan tuo tahra pois. Perhana, se suurenee vaan!

VIKU. Ha-ha-haa!

TANELI. Kuuletko? Auta minua, Viku!

VIKU (yhä nauraen). Lopeta jo hierominen, etkö näe, ett'ei se mitään auta. Ha-ha-haa, nyt olet laittanut puumerkkisi seinälle.

TANELI. Mitä nyt teemme?

VIKU. Mitä sille voi? Miksi menit tuhrimaan?

TANELI. Koetin sormellani ja siihen tuli raapaisu.

VIKU. Miksi menit koettamaan tuommoisilla käpälillä. Olisit pessyt kätesi kun tänne tulit.

TANELI. Kun olisi tämän tiennyt. Miten sen nyt saa pois?

VIKU. En suinkaan minä tiedä. Anna sen olla semmoinen.

TANELI. Ei perhana, minä menen matkoihini.

(Panee lakin päähänsä ja hiipii ulos.)

VIKU (yksin). Ha-ha-haa! Mikä suuri hullutus. Menee hieromaan valkoista seinää nokisella lakillaan… Mutta annas kun minä laitan siitä pienen kepposen hänelle. (Menee tarkastamaan takan tulisijaa.) Eikö täällä ole hiiliä tai nokea? On tuossa. (Ryhtyy muodostamaan seinällä olevaa tahraa mustaksi ja pyöreäksi.) Tästä tulee oikein hyvä musta kuu, joka kirkkaasti paistaa isonkorven tuvan seinällä… Pitää laittaa se vieläkin kauniimmaksi. (Heittää hiilen takalle ja repäisee sanomalehden kulmasta paperipaloja, jotka sylkensä avulla kiinnittää tahralle siten, että se muodostaa ihmisen kasvot.) Kas niin, nyt se on valmis. Morjens, morjens, katsele vaan iloisena ympärillesi, kyllä täällä on hauska olla. (Kuulustelee.) Mutta nyt tulee joku.

(Menee ovelle ja katselee taulua oven päällä. Hese tulee.)

HESE. No mitä sinä siinä seisot nokka pystyssä kuin linnunpoika? Ooho, kuinka valoisa täällä on!

VIKU (näyttää sormellaan taulua). Minä katselen tuota taulua.

HESE. Ahaa, nytpä ymmärrän Heikin tuumat!

VIKU. Sano minulle, mitä siinä seisoo?

HESE. Etkö tiedä?

VIKU. En sitte kysyiskään.

HESE. Siinä on lukutupa.

VIKU. Lukutupa. Mikä semmoinen on?

HESE. Etkö sitä nyt ymmärrä? Lukutupa on tupa missä luetaan.

VIKU. Vai niin, vai semmoinen tämä onkin, ja minä luulin, että tänne tulee pidot.

HESE (huomaa kuvion seinällä). Ha-ha-haa! Kuka tuon on tehnyt?

VIKU. Minä olen sitä jo tarpeekseni nauranut. Mitä semmoinen siinä tekee? Kuuluuko sekin lukutupaan?

HESE (nauraen). Ei. Se on jonkun irvihampaan työtä. Kuka se mahtaa olla?

VIKU. Olisko se Heikki?

HESE. Heikki! Kuinka hän olisi tuommoista laitellut? Ei, joku toinen on sen tehnyt… ja ehkä oletkin itse ollut mestarina, Viku!

VIKU. Niinkö luulet? Mutta jos se onkin ollut Taneli.

HESE. Sitä en usko. Taneli ei koskaan keksi tuommoisia ilveitä. (Taneli tulee.) Tuossa hän onkin.

TANELI (katsoo heti arasti kuviota). Ooho!

VIKU (nyppää Heseä takista). Katso nyt!

(Nauravat.)

TANELI. Kuka sen on tuommoiseksi tehnyt?… Ahaa, Viku, se on sinun työtäsi! (Tarttuu Vikua kaulukseen.) Tunnusta pois, junkkari, mitä olet tehnyt!

VIKU (nauraen). Älä hätäile, Taneli, vaan katso ensin miten kaunis se on. Se on sinun kuvasi.

TANELI. Sinä saat minut suuttumaan, Viku!

HESE (irroittaa Tanelin kädet Vikun kauluksesta). Mitä varten sinä siitä suutut, jos Viku on sen tehnyt?

VIKU. Taneli alotti sen.

HESE. Sitten on syy teissä molemmissa.

TANELI. Koetin sormellani ja siihen tuli raapaisu…

VIKU. Ja sitten rupesit hieromaan sitä kuin vimmattu.

TANELI (nolona). Luulin saavani sen pois, ja tuo perhanan Viku, kun laitti sen tuommoiseksi. Kuinka sen nyt saisi pois, ennenkun Heikki näkee?

HESE. Niin, hän voi suuttua siitä, ja sentähden täytyy se laittaa pian pois. Mene hakemaan Jussia ja pyydä häntä maalaamaan se umpeen.

(Taneli menee.)

VIKU. Olisi helkkarin hauska nähdä, mitä Heikki sanoisi.

HESE. Enkö minä arvannut, että se oli sinun työtäsi, sinä vanha veitikka.

VIKU. Minä vaan kaunistin sitä, että se näyttäisi kuten täysi kuu taivaalla.

HESE (naurahtaa). Niin kyllä. Mutta tiedätkö sitä, että Heikki aikoo täällä ruveta laittamaan sekä sinua että meitä kaikkia vähän kauniimmiksi ja paremmiksi kuin nyt olemme.

VIKU. Millä tavalla?

HESE. En itsekään vielä tiedä, kun hän ei ole ehtinyt sitä selittää. Mutta sen tiedän, että hän rupeaa meille opettamaan sitä, mitä on itsekin oppinut siellä kansanopistossa.

VIKU. Vai niin. No sitten tulemme mekin herraskraasiin. Kuka tietää, vaikka minustakin vielä tulisi yhtä hyvä herra kuin Tuomolan Villestäkin.

HESE. Mitä vielä. Hän on kraatarin kisälli ja sinusta tulee torppari niinkuin minustakin on tullut.

VIKU. Mitä varten Heikki sitten opettaa, jos ei meistä sen parempia tule?

HESE. Ei tieto torpparillekaan taakaksi ole, vai onko se sinun mielestäsi?

VIKU. En tiedä. Olen aina ajatellut, ett'ei meikäläisten tarvitse oppia mitään muuta kuin sen, mitä provasti tahtoo.

HESE. Mutta eikös olisi hauskaa tietää jotain muutakin?

VIKU. Olisi kyllä; mutta minä luulen, että minulla on niin kova pää, ett'ei siihen pysty mitään.

HESE. Pystyy hyvinkin. Heikkikin sanoi kerran, että sinulla on näppärä pää ja voit pystyä vaikka mihin.

VIKU. Älä nyt, vai sanoi hän niin! No sittenpä tahdonkin oppia, koska
Heikki on niin sanonut.

(Taneli ja Jussi tulevat. Jussin kainalossa on riepu
ja kädessä maalipytty.)

TANELI (näyttää Jussille kuviota). Katso tuossa se on. Viku sen teki tuommoiseksi.

(Jussi nauraa.)

VIKU. Se on Tanelin kuva, hänen oma nokinen naamansa. Pese vähän hänen kasvojaan, Jussi, että hän lakkaisi irvistelemästä.

JUSSI. Pesen kyllä.

(Ottaa pois paperipalat ja pyyhkii noen rievulla
sekä maalaa sen sitten valkoiseksi.)

VIKU. Hän pyyhkii ensin ja pesee perässä… Kas niin, Taneli, nyt on naamasi puhdas ja kiitä siis koreesti Jussia.

TANELI. Kiitä itse!

HESE. Lopeta jo pilasi, Viku, ja katsotaan eikö Heikki jo heti tule. (Ottaa lakin päästään ja panee sen naulaan.) Lakit pois päästä, pojat, ei se sovi, että elämme täällä kuin tallissa!

(Jussi menee pyttyineen.)

TANELI (panee lakkinsa naulaan; samoin Viku). Heikki on syömässä; mutta ulkona on poikia ja tyttöjä koko joukko. Käskin niitä sisälle, vaan eivät tulleet.

VIKU. Hese, missä sinun akkasi on? Eikö hänkin tulee tänne?

HESE. Tulee kyllä. Hän meni tapaamaan emäntää.

VIKU. Sanos minulle, onko akkasi ankara? Taneli sanoi, että hän on kiivas eukko.

TANELI. Joka löi Vikua korville viime vuonna.

HESE (nauraen). Mikä ankara hän olisi? Päinvastoin, hän on hyvinkin hyvä.

VIKU. Sepä on oikein hauskaa, että hän pitää sinut hyvänä, eikä rupea torailemaan ja nyrkkiä puimaan. Mutta yhden asian sanon sinulle, Hese. Kun akkasi saa pojan, niin käske minut kummiksi.

HESE. Mutta jos tuleekin tyttö?

VIKU. Niin käske sittekin. Tahdon olla lapsesi kummi, koska aina olemme olleet niin hyvät ystävät.

HESE. Olkoon menneeksi.

VIKU. Ja pane sitten poikasi nimeksi Viku. Panetko?

HESE. Ei Viku, vaan Vihtori.

VIKU. Niin, niin, Vihtori tietysti, mutta kutsu häntä Vikuksi.

HESE. No niin, mitä Hannakin sanoo.

VIKU. Kyllä hän suostuu kun pyydät. Siitä lapsesta tulee sitten Vihtor
Hesekiel; eikö niin?

HESE. Niin kyllä. Mutta miksi sitä tahdot?

VIKU. Muuten vaan. Olisi hauskaa, jos poikasi olisi minun kaimani.

HESE. No niin. Minä puhun Hannalle sitten kun aika tulee, jos se ensin tuleekaan. Mutta katsotaanpa, mitä täällä on (menee hyllyn luo toisten seuratessa). Täällä on kirjojakin. (Ottaa kirjein käteensä ja selailee sitä.) Tämä on Suomen historia.

VIKU. Suomen historia; eikö Piplian historia?

HESE. Ei, vaan Suomen historia ja siinä selitetään, millä tavalla meidän isämme ovat eläneet, ja mitä tehneet ja kärsineet, ja kuinka he ovat sodassa tapelleet.

VIKU. Vai niin, sitä olisi hauska lukea.

HESE (ottaa toisen kirjan). Mikäs tämä kirja on?… Maamme-kirja. Tämä on maamme kirja.

VIKU. Mitä lukemista siinä on?

HESE. En tiedä. Ehkä siinä selitetään meidän maatamme.

(Panee pois kirjan.)

VIKU. Meidänkö maata?

HESE. Niin, Suomen maata.

VIKU. Jaa Suomen maata.

(Oven takaa kuuluu Heikin ääni, kun hän kehottaa muita tulemaan sisään.)

HESE. Käydään istumaan, koska Heikki kuuluu jo tulevan.

Kolmas sarja kohtauksia.

Entiset. — Heikki avaa oven ja hänen perässään tulee joukko
nuorisoa y.m., jotka ujostellen vitkastelevat. Opettaja,
Emäntä, Kreeta-muori, Hanna ja Jussi tulevat perässä.
Korven-vaari ja eräs vanhanpuoleinen mies.

HEIKKI. Tulkaa sisälle vaan, tulkaa! Älkää yhtään ujostelko! (Näyttää seuralaisilleen penkkejä ja työntää heitä hiljalleen esiin.) Menkää istumaan tuonne penkeille. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaikka tupa onkin muuttunut. Käykää esille vaan. Istukaa. Menkää istumaan. (Jatkaa kehoituksiaan kunnes kaikki ovat istuneet. Emäntä, opettaja ja Kreeta-muori ovat sillä aikaa istuneet tuoleille kamarin oven edustalle ja Hanna Hesen rinnalle. Kääntyy Hesen puoleen.) No mitä pidät tuvasta, Hese?

HESE. Tämä on hyvin sievä ja mielellään täällä oleskelee.

HEIKKI. Kun vaan ehdimme saada tänne kirjoja ja sanomalehtiä, niin totta kai tästä hyvää tulee.

HESE. Ooja, tulee kyllä.

HEIKKI (Vikulle). Ja Viku… Mitä sinä ajattelet, kun istut niin täydessä totuudessa, kädet ristissä?

VIKU. En tiedä. Minusta tuntuu kuin olisin kirkossa.

HEIKKI (naurahtaa). Vai niin… Älä huoli olla niin juhlallinen, ei tämä mikään kirkko ole. Puhu vaan vapaasti kaikkea, mitä mielessäsi on.

HESE. Vikulle tuli pieni vahinko tänään.

HEIKKI. Mikä sitten?

HESE. Hän luuli täällä pitoja pidettävän.

VIKU. Mistäs minä sen tiesin… Arvelin vaan jotakin.

TANELI. Sanoithan sinä minullekin, että Heikki pitää kihlajaisia!

(Hiljaista naurua ja keskustelua siellä täällä.)
HEIKKI. Pyh, vai kihlajaisia! Mistä semmoisen luulon olet saanut?

VIKU (hieman hämillään). Piti kai minun jotakin sanoa, kun hän niin ahdisti…

TANELI. Ahdisti… Itse sinä minua ahdistit ja rupesit surkuttelemaan kun ei Heikkikään enää…

(Keskeyttää puheensa äkkiä; hämmästyy.)

HEIKKI (hymyillen). Mitä sinun piti sanoa, Taneli?

VIKU (reippaasti). Ei yhtikäs mitään! Hän sekaantuu vaan omissa sanoissaan.

HEIKKI (Vikulle). Kukapa sinun kanssasi riittäisikään näppäryydessä…
Mutta voitko nyt sanoa, mitä me rupeamme täällä tekemään?

VIKU. Lukemaan tietysti… Minä ainakin tahtoisin tietää, miten hyviä tappelupukareita meidän isäukkomme olivat.

HEIKKI (kummastuneena). Tappelupukareita…?

VIKU. Niin. Tuolla hyllyllä kuuluu olevan kirja, jossa selitetään niitä asioita.

HEIKKI (hymyillen). Vai niin… Nyt olet tainnut vähäsen erehtyä, Viku… Mutta yhtä kaikki. Sinä saat kyllä tietää, mitä siinä kirjassa on, ja paljon muutakin, jos sinulla vaan riittää halua ja kärsivällisyyttä niin kauvan.

VIKU. Riittää varmasti… Tahtoisin että minusta tulisi…

HEIKKI. Mikä?

TANELI. Herra kaiketi.

(Jotkut nauravat, toiset ovat keskusteluunsa kiintyneet.)

VIKU (hieman hämillään). Ei… mitä minä herrasta… Mutta minä tahtoisin tulla yhtä viisaaksi ja hyväksi kuin sinäkin, Heikki.

HEIKKI (tarttuu lämpimästi Vikun käteen). Kiitos niistä sanoistasi, Viku! Sinusta tulee kyllä piankin niin viisas, että kykenet minun kanssani kilpailemaan, sillä sinulla on sydän oikealla paikalla.

VIKU (naputtaa sormilla otsaansa). Entäs pää?… Pystyykö tänne mitään?

HEIKKI (hymyillen). Pystyy hyvinkin. Se on terävä kuin partaveitsi.

VIKU. No jaa, ei sitte mitään muuta kuin ruvetaan toimeen vaan.

(Korven-vaari tulee kepin ja kainalosauvan varassa erään vanhanpuoleisen miehen seuraamana.)

HEIKKI (menee vastaan). Tervetuloa, vaariseni, tervetuloa!

(Kättelee molempia.)

KORVEN-VAARI (puhuu pehmeällä, venyttävällä äänellä). Niin, niin, poikaseni, minäkin tahdon nähdä, mitä sinulla on tekeillä. (Katselee ympärilleen.) No jopa nyt olet laittanut tupasi perin valkeaksi. Ethän vaan rupea hulluttelemaan isäsi tuvassa?

HEIKKI. En suinkaan. Olen laittanut tämän lukutuvaksi, jossa kylämme asukkaat voivat käydä lukemassa ja keskustelemassa yhteistä hyväänsä. Tulkaa istumaan, niin saatte kuulla, mitä me rupeamme täällä puhumaan.

EMÄNTÄ (nousee). Tulkaa istumaan tänne tuolille!

KORVEN-VAARI (käy kompuroiden Heikin taluttamana). Jaaha, vai niin, vai semmoinen sinulla on aikomus. Jaaha, jaaha, no tee niinkuin itse tahdot.

(Istuu. Emäntä hakee kamarista tuolin itselleen ja toisen
Korven-vaarin kumppanille.)

HEIKKI. Kuten tiedätte, olin minä viime talvena kansanopistossa, ja nyt olen saanut päähäni, että minun pitäisi opettaa muillekin sitä hyvää, mitä itsekin olen oppinut. Sitä varten olen laittanut tämän tuvan tällaiseksi, että täällä olisi hauskempi olla, ja sitä varten olen nyt kutsunut kyläläiset tänne, että saan heille selittää tämän aikomukseni.

KORVEN-VAARI. Jaa, jaa, minä tiedän sen, poikaseni, minä tiedän sen, että sinä tahdot hyvää muille niinkuin isäsikin tahtoi. Puhu vaan, puhu, ja opeta, kyllä he oppia tarvitsevatkin. Minä kuuntelen mielelläni.

HEIKKI. En tiedä, osaanko itse sitä tyydyttävästi selittää. (Kääntyy opettajan puoleen.) Eikö opettaja tahtoisi auttaa minua tässä asiassa?

OPETTAJA. Puhukaa vapaasti vaan, mitä mielessänne liikkuu. Minä kyllä lisään omasta puolestani jotakin, jos tarpeellista on.

HEIKKI (kääntyy miettivänä). — — — Niin, minun pitäisi nyt selittää teille, minkätähden olemme tänne kokoontuneet. Mutta ennen sitä tahtoisin ensin sanoa, miksi olen tähän puuhaan ryhtynyt. Kun ajattelemme esi-isiemme elämää ja sitä tavatonta vaivaa, jonka he ovat kestäneet, raivatessaan jylhistä korpimaista ne hedelmälliset seudut, jotka nyt ovat hallussamme, niin täytyy meidän ehdottomasti tuntea suurta kunnioitusta heitä kohtaan ja ihmetellä sitä sankarimaista sitkeyttä, jolla he polvi polvelta jatkoivat työtänsä, vaikka heidän palkkionsa oli useimmiten karkea pettuleipä ja ennenaikainen hauta. Mutta he tunsivat tehtävänsä ja tiesivät, että heidän työnsä on ainakin tuleville sukupolville hyödyksi ja onneksi, vaikk'ei he itse siitä mitään hyötyisikään, ja että heidän jälkeläisensä tulevat kunnioittaen muistelemaan heitä ja kiittämään heidän työtänsä. Tällaisen ajatuksen elähyttäminä uhrasivat he itsensä viimeiseen saakka. Ja kuitenkin, miten me kiitämmekään heitä, miten kunnioitamme heidän muistoansa? — Me kiitämme heitä siten, että tuhlaamme ja hävitämme sitä perintöä, jonka he niin äärettömällä vaivalla ovat hankkineet; me juomme ja tanssimme heidän muistokseen ja pelaamme korttia heidän kunniakseen. Kas tällaisia olemme me, näiden samojen isien pojat ja tyttäret. Mutta se ei saa jatkua enää. Meidän täytyy hyljätä ne tavat ja isien esimerkkiä seuraten ryhtyä ankaraan työhön itsemme hyväksi ja niiden hyväksi, jotka meidän jälkeemme tulevat, vaikka työmme tuleekin olemaan toisenlaista kuin heidän. Isämme ovat raivanneet meille aineellisesti hyvän toimeentulon, raivatkaamme me siis tuleville sukupolville henkisesti hyvää toimeentulo, niin olemme tehneet työn, joka on täydellisesti yhtä arvokas kuin sekin, mitä isämme ovat tehneet. Meidän työmme on siis henkistä työtä, se on sydämen ja mielen puhdistustyötä, ja kovasti saamme ponnistella ennenkun näemme itsessämme rauhan ja siveyden kukkivan. Mutta meidän täytyy se tehdä, sillä sivistys on se perintö, jonka meidän pitää ja jonka me tahdommekin antaa tuleville sukupolville, että se olisi heille iloksi ja onneksi kuten meidän onnemme on meidän isiemme työssä. Tätä varten, tällaista suurta perkaustyötä varten olen kutsunut teidät tänne ja nyt tahtoisin kysyä, mitä teillä on siihen sanomista?

(Kaikki istuvat hiljaisina.)

OPETTAJA (nousee). Minä ihmettelen suuresti tätä Heikkiä; en sen vuoksi, että hän on oivaltanut ajan vaatimukset, vaan sentähden, että hän näin suurella innolla puuhailee asiassa, josta hänelle itselleen ei ole pienintäkään hyvää. Mutta hän katsookin vain teidän parastanne ja sentähden tahtoisin kehoittaa teitä kaikkia: älkää hetkeäkään epäilkö ottamasta osaa siihen työhön, jonka Heikki äsken nimitti, sillä se on jalointa, mitä ihminen voi tehdä. Siis reippaasti toimeen vaan!

(Istuu.)

HESE. Minä ainakin olen valmis!

HANNA. Ja minä myös!

(Useita hyväksyviä ääniä.)

KREETA-MUORI. Olisi hauskaa tietää, mitä tästä lopuksi tulee?

EMÄNTÄ. Hyvää tietysti. Minäkin vanhoilla päivilläni tahdon ruveta jotakin oppimaan.

KREETA-MUORI (nauraen). Ja oma poikasi opettaa!

EMÄNTÄ. Sepä se hauskaa onkin.

OPETTAJA. Olkoon ihminen vanha tai nuori, kaikki me olemme opin tarpeessa, sillä täysin oppinut ei kukaan voi olla. Elämä on ihmiselle koulunkäynnin aika, se on opin ja kehityksen aika, ja miten hyviksi me täällä kehitymme, sellaisina tulemme toisessa elämässä olemaan.

TANELI. Me olemme siis koulupoikia.

VIKU. Niin, ja Heikki heiluttaa aapistikkua!

(Iloisuutta, hyväksyviä huutoja ja innostumista.
Korven-vaari koputtaa sauvallaan lattiaan.)

KORVEN-VAARI. Kuulkaa minuakin, lapsukaiset, kuulkaa minuakin, vanhaa miestä, joka jo on valmiina hautaan astumaan! Tällaisia sanoja, kuin Heikki äsken puhui, en ole vielä eläissäni kuullut, niin vanha kuin olenkin. Mutta hän puhuu totta, hän puhuu aivan totta! Te olette uuden ajan lapsia ja teidän tehtävänne on toista kuin minun ja minunlaisteni; mutta minä ymmärrän sinua, Heikki, ja käsitän miten onnelliset seuraukset sinun puuhillasi tulee olemaan. Olkoon se teidän elämänne tehtävä. Minä ja minunlaiseni makaamme kohta haudassa, ja mielellään sitä kuoleekin kun tietää lasten olevan onnellisia. Mutta sen sanon, että niin kauvan kuin minussa henki löytyy, tahdon minäkin olla mukana, tahdon totisesti, ja sentähden sanon sinulle, Heikki, että puhu sinä vaan, puhu vaan ja opeta, ja Jumala sinua ja meitä kaikkia varjelkoon.

(Pyyhkii silmiään.)

HEIKKI. Niin, nyt alkaa meidän työmme ja sentähden kajahuttakaamme ilmoille iloinen eläköönhuuto. (Kohottaa kättään.) Eläköön Suomen nuoriso, sen toivo ja menestys! Eläköön!

KAIKKI. Eläköön!