»ACTA DIURNAN» PERIKATO.
Jokainen sanomalehdistön alkuvaiheita tunteva kansalainen tietää, että jo Julius Caesarin aikana, n. v. 50 e.Kr., Roomassa ilmestyi »Acta Diurna» niminen sanomalehti. Sen painos oli 1 kpl, mutta siitä huolimatta sen taloudenhoitaja oli siinä kadehdittavan onnellisessa asemassa, että hän vähääkään valehtelematta ja kilpailijain nostamatta siitä melua saattoi ilmoittaa, että hänen lehtensä oli maailman enimmin levinnyt, halukkaimmin luettu ja parhaiten toimitettu lehti. Se kun silloin oli maailman ainoa sanomalehti — lukuunottamatta tietenkin Kiinassa ilmestyviä, mutta Kiinahan ei vielä niihin aikoihin oikeastaan kuulunutkaan maailmaan.
»Acta Diurnan» loppuvaiheet ovat olleet hämärän peitossa. Useat tutkijat ovat luulleet saaneensa selville ne syyt, jotka aiheuttivat tämän kuuluisan sanomalehden ennenaikaisen kuoleman, mutta kaikella kunnioituksella toteamme heidän olleen väärässä, sillä uusimmat tutkimukset ja löydöt ovat johtaneet aivan toisiin tuloksiin: lehti ei hiljalleen näivettynyt, niinkuin monet ovat otaksuneet, tarpeellisen kannatuksen puutteessa — ei, se sai väkivaltaisen ja äkillisen lopun. Tapahtumain kulku oli tällöin suunnilleen seuraava:
Oli helteinen kesäpäivä. Clivus Capitolinuksen varrella sijaitsevassa »Acta Diurnan» toimituksessa oli tukahduttavan kuuma, ja tukahduttavuutta vielä lisäsi toimituksessa vallitseva ankara hermostuneisuus. Lehden pää- ja vastaava toimittaja sekä samalla toimitussihteeri C. Flaminius Vespuntius oli paiskannut toogansa nurkkaan ja asteli vain lyhyt tunica yllään, mutta silti hikeä valuen, kiivaasti edestakaisin sanellen tärkeätä vuohenlaidunperusteitten järjestelyä koskevaa virallista kuulutusta kivipiirtäjälle. Lehti nimittäin ilmestyi piirrettynä kivitauluun, joka sitten kannettiin Curia Hostilian seinälle kaiken kansan luettavaksi.
— Kansalaiset — saneli Vespuntius —, jotka asuvat I—V:ssä kaupunginosissa, ovat velvolliset, mikäli heillä on vuohia, pukit myös mukaanluettuina, saapumaan Comitiumille, aikaisemmin määrättyinä aikoina, valvoakseen etujaan senaatin säätämällä tavalla suoritettavassa yhteisten laidunmaitten osuuksien jaossa, joka tapahtuu seuraavia perusteita noudattaen: Mikäli vuohia on enemmän kuin 2 ja vähemmän kuin 6… Jupiteriste, taaskin me myöhästymme! Taas me myöhästymme! Lukijat ovat jo raivoissaan ja viranomaiset uhkailevat alinomaisen myöhästymisemme johdosta, ja nyt me taas myöhästymme entistä pahemmin! Myöhästymme auttamattomasti! Tätä vuohipukkisotkua on vielä pitkät roikat, lehti tulee valmistumaan vasta myöhään illalla! No, nopeasti, nopeasti… mikäli vuohia on enemmän kuin 2…
— Comitiumilleko se oli?
— Jaanus soikoon! Siinäkö sinä vasta kuhnailet! Niin, Comitiumille, aikaisemmin määrättyinä aikoina.
— Ai… kai… sem… mm… min… tuossa näkyy tulevan senaatin vahtimestari!
— Salve, sanoi vahtimestari astuen toimitukseen, kuuma ilma tänään.
— Kuuma. Mitä vahtimestarilla on kainalossa? Jos vielä yritätte tuoda jonkun kuulutuksen tämänpäiväiseen lehteen, niin väännän kuin väännänkin niskanne nurin! Herrat patres et conscripti ovat valmiita mestauttamaan minut, jos lehti myöhästyy, mutta itse he lehden myöhästyttävät kirotuilla kuulutuksillaan!
— Hiljaa, hiljaa, seinillä on korvat! Tällä kertaa Hän Itse minut lähettää.
— Caesar?
— Niin. Hänen käskystään tuon tämän vahataulun. Siinä on hänen kirjoittamansa artikkeli. Se on heti julkaistava.
— Tänäänkö!
— Tänään.
— Näyttäkäähän. Yksilö ja valtio. Yhteiskunnallisia suuntaviivoja. Ja pitkä kuin Via Appia! Taivaan jumalat! Miksi minua näin kovasti rangaistaan! Mahdotonta!
— Caesar sanoi, että tämänpäiväisessä lehdessä. Ehdottomasti. Ja taulua on säilytettävä kuin silmäterää. Hänellä ei ole konseptia. Tämä on ainoa kappale. Caesar käskee. Hyvästi.
Vahtimestari meni jätettyään kivipöydälle Caesarin käsikirjoituksen. Se oli melkoisen suuri, vahalla sivelty savitaulu, jonka vahapintaan kirjoitus ajan tavan mukaan oli piirretty.
C. Flaminius Vespuntius puhkesi rajuun, nyyhkytystensekaiseen manaukseen ja repäisi tunicansa. Caesar oli jalo ja hyvä, mutta kun kysymyksessä olivat hänen kirjalliset tuotteensa, ei hänen kanssaan ollut leikitteleminen. Elleivät »yhteiskunnalliset suuntaviivat» viipymättä joutuisi muutenkin myöhästyvään lehteen, olisi C. Flaminius Vespuntius mennyttä miestä. Oli toteltava.
— Äkkiä työtä jatkamaan, Marcus, kuin tulikekäleet hännässämme kieppuisivat!… mikäli vuohia on enemmän kuin 2…
— Anteeksi, onko tämä »Acta Diurnan» toimitus, kysyi pieni kaljupää mies, joka oli ilmestynyt ovelle.
— On, valitettavasti.
— Onko päätoimittaja tavattavissa?
— Minä olen päätoimittaja, mutta en nyt mitenkään kerkiä olla tavattavissa… mikäli vuohia on enemmän kuin 2 ja vähemmän kuin 6…
— Asiani on kuitenkin erinomaisen tärkeä. Nimeni on Catianus.
Täydellisesti sanoen T. Valucius Catianus.
— … annetaan syöttöpaikkoja itäisen yhteislaitumen länsiosasta…
— Toivottavasti voitte hetkisen kuunnella. Asiani on tärkeä lehdellenne ja koko maailmalle.
— … jos taas vuohia on enemmän kuin 6 ja vähemmän kuin 12…
— Rooman ja Caesarin maailmanmahti on minun kauttani kohoava…
— … vähemmän kuin 12, sanoin minä! Marcus, sen pukki, piirrä nopeammin!
— Kuuletteko, toimittaja, Rooman ja Caesarin maailmanmahti!
— Manalan maahiset! Ettekö kuule ja näe, ettei minulla nyt ole aikaa!
— Tämä on tärkeämpää kuin kaikki muu, mitä lehteenne nyt kirjoitatte.
Se on nyt tapahtunut.
— Mikä on tapahtunut? Ovatko kimbrit ja teutonit musertaneet legioonamme? Sanokaa pian! Pian!
— Sodalla ei saavuteta sitä, minkä minä olen saavuttanut jalojen oppien ja ajatteluni yhteistoiminnan avulla.
— Herkuleen kautta! Laverteletteko filosofiaa ja estätte meitä kiireessämme! Tulkaa huomenna. Silloin en varmasti ole tavattavissa. Kas niin, Marcus, jos vuohia on enemmän kuin 6 ja…
— Tietäkää siis, että minä olen keksinyt ikiliikkujan!
— Ha haa, sen saattoikin arvata! Ette ole ensimmäinen ikiliikkujan keksijä, joka on käynyt toimituksessamme. Liikkukaa ulos täältä, liikkukaa nopeasti ja ikuisesti!… jos vuohia on enemmän kuin 6 ja…
— Te tulette hämmästymään ja ihmettelemään, kun lähemmin selitän.
Teidän on levitettävä siitä tieto onnelliselle Rooman kansalle.
— … enemmän kuin 6 ja vähemmän kuin 12…
— Siinä on nähkääs vesiratas. Vesirattaan yläpuolella on amme, josta vesi virtaa hitaasti alas pannen rattaan käyntiin.
— … kuin 12, niin annetaan syöttöpaikkoja läntisen yhteislaitumen itäosasta. Piste. Mutta jos vuohia on enemmän kuin 12 ja… Menkää tiehenne! Ettekö kuule!
— Tulette hämmästymään. Niin yksinkertaista, mutta samalla nerokasta.
— … kuin 12 ja vähemmän kuin 22…
— Rattaaseen on nähkääs yhdistetty vipu, johon on yhdistetty laite, joka rattaan käydessä nostaa ratasta käyttäneen veden, joka on sieltä ammeesta rattaan yläpuolelta vuotanut rattaan alla olevaan ammeeseen, takaisin siihen ammeeseen, joka on rattaan yläpuolella, ja sieltä se taas vuotaa takaisin rattaaseen ja panee sen käyntiin ja ratas panee käyntiin vivun, joka nostaa veden alla olevasta ammeesta takaisin yllä olevaan ammeeseen.
— … vähemmän kuin 12 ja enemmän kuin 22 — ei! kirottua! — enemmän kuin 12 ja vähemmän kuin… olimmeko me jo enemmässä kuin kahdessatoista vuohessa ja vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa vai vähemmässä kuin kahdessakymmenessä kahdessa — tuota kahdessatoista, Marcus?
— Luulen, että minä jo kirjoitin yhden kerran kaksitoista ja kaksi kertaa kaksikymmentä kaksi — eikä kun kaksi kertaa kaksitoista ja kaksikymmentä kaksi kertaa — tuota noin yhden kerran kaksikymmentä… ei, nyt ne ovat tainneet mennä sekaisin… enemmän kuin kaksikymmentä kaksi ja kaksitoista…
— Oletteko nyt siis tarkasti seuranneet? Vesi on ensin rattaan yläpuolella olevassa ammeessa. Sieltä se vuotaa rattaaseen ja panee sen käyntiin ja vuotaa sen alapuolella olevaan ammeeseen. Mutta rattaan käydessä vipu sen taas nostaa alapuolella olevasta ammeesta yläpuolella olevaan ammeeseen, josta ammeesta ..
C. Flaminius Vespuntius tempasi ison savitaulun ja iski sen tuhansiksi säpäleiksi ikiliikkujankeksijän kaljuun, kiiltävään päähän.
— Nyt minä menen, sanoi kivipiirtäjä Marcus katkaisten iskua seuranneen hiljaisuuden.
— Menet? Minne? kysyi C. Flaminius Vespuntius.
— Brindisiumiin. Koetan piilottautua johonkin laivaan, joka menee kauas pois.
— Joutavia, ei hän ole kuollut. Tajuttomaksi vain meni iskusta.
— Viis hänestä, mutta taulu! Caesarin käsikirjoituksen iskitte säpäleiksi! Nyt se kirjoitus ei ainakaan tule lehteen!
— Oliko se… jumalat, mitä olen tehnyt! Oi, vajoaisinpa maan alle!
C. Flaminius Vespuntius todella vajosikin maan alle, sillä raivostunut Caesar heitätti hänet maanalaiseen vankilaan, mistä hän vasta Caesarin kuoltua ilmestyi ihmisten ilmoille. »Acta Diurna» sitävastoin ei enää koskaan ilmestynyt.
Mutta vielä tänäkin päivänä sanomalehtientoimittajat pelkäävät toimituksiin ilmestyviä ikiliikkujankeksijöitä.