JÄNISKOIRAT.
Ihanan, värikylläisen syysmaiseman reunassa kulki 2 karvaista koiraa. Toisen koiran kaulassa oli naru, jonka toisessa päässä oli ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen, toisen koiran kaulassa naru, jonka toisessa päässä valitettavasti olin minä.
Koirat vetää nykivät meitä jänisjahtiin. Ne olivat lainakoiria. Olimme saaneet ne lainaksi Mäkelän isännältä, joka oli vakuuttanut, että ne olivat paikkakunnan kyvykkäimpiä jäniskoiria, vanhaa tunnettua jäniskoirasukua, jonka sekä miespuoliset että naispuoliset jäsenet olivat olleet oikeita jehuja jänisalalla.
— Ptruu, Vahti, sanoi Niemeläinen.
— Ptruu, Kranssi, sanoin minä.
— Jos nimi tekisi koiran, niin minä epäilisin tämän jäniskoiruutta, sanoi Niemeläinen. — »Vahti» ei oikein vaikuta jäniskoiran nimeltä.
— Entä »Kranssi»! Mutta tällä on takajaloissa sellaiset ylimääräiset takavarpaat, jotka ovat hyvän metsäkoiran merkki.
— Tässä voimme alkaa, sanoi Niemeläinen päästyämme pienelle hauskalle aukeamalle metsän laidassa.
— Niin minustakin.
— Sinä menet passiin tuon ison kiven taakse, ja minä väijyn tämän katajapensaan suojassa.
— Onko sitten sanottu, että jänis tulee juuri tästä?
— Sinä et tietysti ymmärrä mitään metsästyksestä! Tietysti jänis tulee tästä, sillä koirat ajavat sitä takaa ja se tekee kierroksen.
— Tietysti se tekee kierroksen. Mutta tekeekö se sitten kierroksen juuri tästä?
— Älä paljasta tyhmyyttäsi, vaan asetu siihen, mihin minä käsken! No!
Ja kun jänis tulee, niin ammu sitä päin naamaa!
— Mutta ellei jänis tule?
— Silloin et ammu! Ja älä ammu koiraa! Äläkä minua, sillä silloin minä ammun takaisin!
— Päästänkö koiran irti?
— Päästä. Päästetään molemmat.
Päästimme molemmat. Koirat katsahtivat uteliaasti meihin.
— Hakekaa! komensi Niemeläinen. — Puss kii, hakekaa jänistä!
— Hakekaa pupua, kehoitin minäkin.
Koirat heilauttelivat laiskasti häntiään ja nuuskivat toinen toisiaan.
— Hakekaa, hakekaa!
Koirat nuuskivat meitä.
— Jänistä, sen vietävät, hakekaa jänistä!
Vahti nuolaisi suutaan ja istahti. Kranssi askarteli koivun juurella.
— Hakekaa! Kii kii! Jänis! Puh! Hei! Vahti se, hae, Kranssi se, hae!
Jänistä, jänistä! Jussi kii!
Koirat vilkastuivat ja rupesivat innokkaasti leikkimään keskenään.
— Menettekös siitä, sen riivatut!
Hätyyttelimme niitä risuilla, ja ne rupesivat nyt leikkimään meidän kanssamme.
— Ehkei tässä ole jäniksen jälkiä — arvelin minä.
— Tässäkö! Tässähän suorastaan tuoksuu jäniksiltä! Tämä on paikkakunnan paras jänispaikka. Ne ovat nuo koirat… menettekös, saakurit!!
— Uss!
Koirat heiluttelivat vimmatusti häntiään ja olivat nähtävästi vähän pettyneitä, kun me emme leikkineet niitten kanssa. Ne näyttivät olevan kovin leikkisällä tuulella.
— Kyllä minä näytän! ärjäisi Niemeläinen ja tähtäsi pyssyllään ylös ilmaan.
— Älä ammu kohtisuoraan, huusin minä. — Fysiikan lakien mukaan tulee kohtisuoraan ylös ammuttu luoti alas yhtä suurella nopeudella kuin lähtiessäänkin. Haulit tulevat alas päähämme.
Pam! ampui Niemeläinen, ja kaiku vastasi 10-kertaisesti.
Koirat lähtivät liikkeelle kuin 2 nuolta. Ne juoksivat suoraa päätä takaisin kotiin.
Me jatkoimme metsästystä ilman koiria. Löysimme metsäsian luolan, jossa ei ollut metsäsikaa. Odotimme kolmatta tuntia, että metsäsika tulisi kotiinsa. Mutta se ei tullut. Manasimme sitä ja koiria ja Mäkelän isäntää.
Palatessamme koirat olivat portilla vastassa ja heiluttelivat häntiään.