KALEVALAA.
— No, huusi kiivasluontoinen nuori mies ja harppaili edestakaisin lattialla, — no, tänään tämä tekopyhä kansa jälleen viettää Kalevalan-päivää.
— Älä kuluta jo ennestäänkin kulunutta korkkimattoani, sanoin minä.
Mene kadulle juoksemaan, jos sinun välttämättä on juostava!
— Niin, sanoi nuori mies istuutuen kirjoituspöydän reunalle. Tänään koko kansa taas on ulkonaisesti täynnä Kalevalaa. Pukeutuu Kalevalapukuihin, syö Kalevala-päivällisiä, kuuntelee Kalevala-puheita, katselee Kalevala-näytelmiä, pitää Kalevala-iltamia, tanssii Kalevala-tansseja ja näkee yöllä Kalevala-unia. Ja seuraavana päivänä Kalevala on unohdettu, tykkänään unohdettu! Kalevalaa muistetaan mahtipontisesti kerran vuodessa. Yhden ainoan kerran! Vuodessa on kuusisataakolmekymmentä…
— Kolmesataa — — — Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää, ja niistä yhtenä ainoana muistetaan kansalliseepostamme — ulkonaisesti, muodin ja muodon vuoksi. Mutta kuka lukee Kalevalaa…
— Koululapset.
— Niin, pakosta, säädyllisyyden nimessä. Mutta kuka vapaaehtoisesti syventyy sen aarteisiin…
— Professori Krohn, professori Niemi, dosentti Väinö Salminen…
— Puhun tavallisesta kansasta, sivistyneestä yleisöstä, keskitasosta!
Onko kaikilla edes Kalevalaa, ja missä se on? Missä on sinun Kalevalasi?
— Tuossa hyllyllä pitäisi olla.
— Missä paikassa?
— Keskipaikalla tai jommallakummalla syrjällä tai…
— Sinä et nähtävästi tiedä, missä Kalevalasi on! Etkä ole ainoa laatuasi! — Kalevala on kansamme kallis, suuri runoaarre. Mutta lukeeko kansa Kalevalaa, osaako se siitä esim. ulkoa joitakin ihania kohtia? Italiassa…
— Niin, Italiassa ajuritkin osaavat ulkoa Dantea. Vanha juttu, jonka olen kuullut 100 kertaa.
— Se on epäilemättä totta. Minä kysyin viime vuonna Rautatientorilla eräältä helsinkiläiseltä ajurilta osaako hän Kalevalaa. Ensi kerran elämässäni näin helsinkiläisen ajurin jäävän vastausta vaille. Hän vain tuijotti. Kysyin toiselta ajurilta, joka sanoi että Kalevalaa! hahhah vai on sille nyt annettu sellainenkin nimi hehheh, ei, ei hänellä nyt ollut varastossa. Kolmas ajuri alkoi lausua — Dantea. Ainakin hän alkoi Helvetti-runoelman nimestä. Jatkoa en uskaltanut kuunnella. Seuraava ajuri lähti kiireesti ajamaan pakoon. Toiset olivat kerinneet ilmoittamaan, että minä olin epäilyttävä. Senjälkeen helsinkiläiset ajurit aina ajavat pakoon minut nähdessään. Jos minulla joskus olisi rahaa ajelemiseen, niin en saisi ajuria.
— Onneksi sinulla koskaan ei ole rahaa.
— Onpa.
— Lainaappas hieman.
— Nyt minulla ei satu olemaan.
— Vai niin. No, lausuppas sinä sitten ulkoa joku kaunis kohta
Kalevalasta. Sinä, joka sitä vaadit ajureiltakin.
— Minäkö?
— Niin, sinä.
— Joku kaunis kohta?
— Niin. Kalevalasta.
— Siinä on niin paljon kauniita kohtia.
— Lausu joku niistä. Hah hah, et taida itsekään osata!
— Osaanpa tietysti.
— No, tuleeko mitään? Todista osaamisesi!
— Esimerkiksi… esimerkiksi… esimerkiksi… Vaka vanha Väinämöinen…
— Jahah, entä sitten?
— Vaka vanha Väinämöinen…
— Siinäkö kaikki?
— Kun ajattelee, niin kyllä Väinämöinen todella on monumenttaalinen.
— Vai niin. Mutta sinunhan piti lausua joku kohta Kalevalasta. »Vaka vanha Väinämöinen», siinäkö onkin kaikki tietosi!
— Äh, tietysti minä… mitä sinä .. aina näitä pakkasia vain riittää.
No hyvästi vaan. On tässä vähän kiireitä menoja. Kylmää on jaa, kylmää.
Terve.
— Kylmää on jaa. Kylmempää kuin Italiassa. Hei!