HIENOA PITÄÄ OLLA.
Toistaiseksi käsittämättömästä syystä oli liikemies Pienonen suvainnut kutsua m.m. ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläisen ja minut luokseen vierailulle.
Peseydyimme ja menimme.
— Päivää, sanoi Pienonen, ripustakaa palttoonne tuohon. Siihen kai vielä mahtuu, vaikka siinä on niin paljon suuria, kallishintaisia turkkeja. On täytynyt vähän varustautua talven varalle. Tuo rouvani hieno turkki on maksanut 35,000 markkaa. Itselläni on vain 30,000:n. Huono aika. Parempienkin ihmisten täytyy kiristää lompakkoaan.
— Käykää sisään salongiin, sanoi Pienonen. Muutkin vieraat ovat siellä. Siirryimme sinne buduaarista. Minä pyytäisin, että herrat pyyhkisivät jalkansa, meidän salongin persialainen brysselimatto on niin arka.
— Se on maksanut 10,000 markkaa, sanoi Pienonen.
Niemeläinen ja minä emme sanoneet mitään.
Keskustelua salongissa hoitivat herra ja rouva Pienonen.
Vieraat olivat olevinaan ihastuneita ja sanoivat: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!
— Meillä on vain kuuden huoneen huoneisto, sanoi herra Pienonen, meillä olisi kyllä varaa ostaa suurempikin osakehuoneisto, mutta suuret huoneistot eivät nykyään ole muodissa. Täytyy tyytyä ja elää vaatimattomasti. Vaikka mitäpä joku satatuhat sinne tai tänne merkitsisi!
— Joka huoneessa on tyyli, sanoi rouva Pienonen, arkkitehti Hittonen on piirustanut tyylin joka huonetta varten.
— Sai siitä 10,000 markkaa, sanoi herra Pienonen.
— Tämä huone on antiikkista marokkoa, sanoi rouva Pienonen, mutta olkaa hyvät ja ottakaa mokkakahvia kiinalaisista kupeista hopeatarjottimelta ja Fazerin kaakkua. Minä en voisi juoda kahvia ilman Fazerin kaakkua.
— Ja tässä olisi herroille sikareja, sanoi herra Pienonen, niiden pitäisi olla hyviä, ne ovat maksaneet 10 markkaa kappale.
— Tuo tuossa on Edelfeltin taulu, sanoi rva, minä pidän Edelfeltin tauluista, niissä on usein niin komeat kehykset. Tämä on maksanut 7,000 markkaa. Me harrastamme paljon taidetta ja kirjallisuutta.
— Meidän kaikki kirjat ovat loistoteoksia, sanoi hra Pienonen, minä en viitsi lukea kirjoja, joissa ei ole kuvia. Minusta, kun kirjailija on hyvä kirjailija, niin sillä on kirjassaan kuvia. Kuvat tekevät kertomuksen paljon paremmaksi.
— Mieheni on nyt kerta kaikkiaan semmoinen filosoofi, sanoi rva. Ne ovat kovasti kalliita tuollaiset loistoteokset. Tuokin nahkakantinen on maksanut 800 markkaa. Ajatelkaas, ja tämä briljanttisormus minun oikeassa kädessäni ei ole maksanut kuin 3,000 markkaa!
— Kuule, sanoi Niemeläinen yhtäkkiä minulle niin äänekkäästi, että kaikki pelästyivät ja jäivät ällistyneinä suu auki tuijottamaan. Kuule, mitä sinun 5 markan kellosi on? Minun 7 markan kelloni on taas pantissa!
— Niinhän minunkin on vielä, minä vasta huomenna otan sen ulos samalla kuin 150 markan talvipalttoonikin.
— Kyllä meidän jokatapauksessa nyt jo täytyy lähteä kotiin illalliselle. Siellähän on vielä kaapissa ne kaksi 50 pennin herkkusilakkaa, sanoi Niemeläinen. Ne pian kellastuvat vielä enemmän.
— Tosiaankin, sanoin minä, ja meidän likaisenharmaa rotuvillakoiramme Jussi, jonka olemme ostaneet 75 pennillä, alkaa ehkä jo käydä levottomaksi. Se ei ole oikein filosoofinen.
— Hyvästi vaan, sanoi Niemeläinen, ja tervetuloa käymään meilläkin meidän hienossa 1 huoneen huoneistossa ja istumaan sen tyylikkäillä kahdella tuolilla, jotka uutena ovat maksaneet 2 markkaa kpl. Se oli silloin halvempana aikana.
— Hyvästi ja tervetuloa, sanoin minä, mutta ilmoittakaa hyvissä ajoin tulostanne, että tiedämme lainata 3 markkaa hienoa kahvileipää varten ja naapurista kupit. Meidän omissa kallisarvoisissa kupeissamme ei ole korvia.
Muut eivät puhuneet mitään. Kaikki tuijottivat meihin suu auki, eikä kukaan sanonut edes: oo! tai: aa! tai: suurenmoista! tai: todellakin!